Onko muita, jotka ovat olleet läheisen luona hänen kuollessaan? Miten kauan teillä kesti saada se 'pois' (eihän sitä koskaan voi pois saada mielestä) mielestä? Millainen tilanne se oli ja mitä tunteita se teissä herätti?
Tammikuussa tulee kaksi vuotta, kun saatoin oman rakkaan äitini vain 50 vuotiaana..Ehkä kamalinta koko tilanteessa oli se, että se oli ensimmäinen kerta, kun kykenin (maksa)koomassa olevalleni äidilleni sanoa mitään. Kun kutsuin häntä, hän yritti yritti avata silmänsä ja puhua..Puhumisesta ei tullut mitään, kun vaahtoa alkoi tulla suusta.. Kadun joka päivä etten sanonut siinä rakastavani häntä ja antavani kaikki anteeksi. Hän yritti sanoa minulle jotakin kykenemättä siihen. Nytkin kahden vuoden jälkeen Joka päivä tämä asia vainoaa minua ja en kykene antamaan itselleni anteeksi..Miten muut olette pääseet itsesyytöksistä eroon? En voi olla ajattelematta, että kuolikohan äiti luullen etten rakasta häntä..En edes kyennyt ottamaan häntä kädestä kiinni.
Tammikuussa tulee kaksi vuotta, kun saatoin oman rakkaan äitini vain 50 vuotiaana..Ehkä kamalinta koko tilanteessa oli se, että se oli ensimmäinen kerta, kun kykenin (maksa)koomassa olevalleni äidilleni sanoa mitään. Kun kutsuin häntä, hän yritti yritti avata silmänsä ja puhua..Puhumisesta ei tullut mitään, kun vaahtoa alkoi tulla suusta.. Kadun joka päivä etten sanonut siinä rakastavani häntä ja antavani kaikki anteeksi. Hän yritti sanoa minulle jotakin kykenemättä siihen. Nytkin kahden vuoden jälkeen Joka päivä tämä asia vainoaa minua ja en kykene antamaan itselleni anteeksi..Miten muut olette pääseet itsesyytöksistä eroon? En voi olla ajattelematta, että kuolikohan äiti luullen etten rakasta häntä..En edes kyennyt ottamaan häntä kädestä kiinni.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Minäkin olen ollut kuolinvuoteella ja katsonut kun koomassa oleva vanhempani hiljalleen hiipui pois. Hänelle sanoin asioita sydämestäni, vaikka hoitohenkilökunta väittikin ettei hän kuule, sanoin silti.
Jotain tuosta hetkestä... Sillä hetkellä kun sain tietää että kuolema on tulossa, kaiken eripuran ja selvittämättömien ristiriitojen olemassaolo vain katosi, jäi puhdas rakkaus. Minä uskon, että ihmisen kuollessa hänelle jää rakkaus kaikkein puhtaimmillaan.
Siksi sinun ei pitäisi syyllistää itseäsi, sinun äitisi tietää kyllä että rakastat häntä. Hän tietää kyllä, mitä halusit sanoa. Joskus meillä on kiire sanoa rakkautemme ääneen, mutta menetämme joskus läheisemme niin, ettei sen sanominen ääneen ole mahdollista. Älä huoli, hän kyllä tiesi sen sanomattakin.
Minun vanhempani oli tosiaan koomassa ja kaikki sanovat, ettei hän enää kuule eikä koe mitään. Mutta olen silti sisimmässäni varma että kyllä hän TIESI mitä tuntee ja mitä minä tunnen. Siitä todisteena olin hänen vierellään kuoleman hetkellä, ihan kuten sinäkin olit äitisi vierellä.
Älä huoli, äläkä sure. Tosipaikan tullen meidät ympäröi rakkaus, ja olen melko varma, että äitisi olisi sen halunnut sinulle ilmaista ennen lähtöään.
En tiedä milloin läheisen kuoleman saa mielestään, ehkä sen kanssa oppii hiljalleen sinuiksi. Tottakai se herättää surua ja pelkoa, koska kyseessä on asia joka meitä kaikkia koskettaa, mutta josta kukaan ei palaa kertomaan millaista se on. Läheisten taakka on aina raskain kaikista.
Anna itsellesi anteeksi. Elämä on elämistä varten, ei syyllisyyden kantamista varten. Äitisi aivan varmasti haluaisi sinun vapautuvan siitä taakasta, jota kannat.
Rakkaus ei minnekään katoa, vaikkei sitä ääneen sanoisikaan. Ei lapsen eikä vanhemman välillä, vaan se elää meissä aina.
Tuli kyyneleet silmiini lukiessani noita viestejä..
Minullekin sanottiin, että hän ei enää kuule..Mutta, miten hän kuoli juuri, kun minä ensimmäistä kertaa koko aikana otin häneen minkäänlaista kontaktia. Hän varmaan tiesi, että olin siinä ja silloin kai pystyi päästämään irti..
Olen kuitenkin onnellinen, että pystyin siinä olemaan ja saattamaan hänet pois..
Ikävä on kova ja se ei hellitä varmaan koskaan..Toivottavasti äidillä on hyvä olla.
mutta olen äiti, monen lapsen äiti.
Haluaisin, että lapseni eivät tuntisi mitään syyllisyyttä kuolen milloin tahansa ja onpa heillä mahdollisuus olla läsnä tai ei, koska minähän rakastan heitä!
Haluaisin heidän tietävän tämän ja aion sanoa sen heille - rakastan heitä joka tapauksessa! Haluaisin heidän tietävän, että kaikki on anteeksi annettu - mitään ei ole välillämme!
Uskoisin sinunkin äitisi halunneen sanoa sinulle tämän.
Kuoleminen on rakastamista ja rakkaan läsnäolo on kuolevalle tarkeää. Sanoja ei tarvita, sillä kuoleva tunnistaa läheisensä rakkauden, etenkin oman lapsensa rakkauden. Kuolemassa tapahtuu aina jotain salaperäistä, pyhää.
Ota vastaan äitisi rakkaus ja anna hänelle lupa mennä. Ole armollinen itsellesi ja tiedä hänen tunteneen sinun ja rakkauttesi läsnäolo.
parhaan ystäväni, isoisäni, poikani, puolisoni ja tyttärentyttäreni kuollessa.
Yhdestäkään ei jäänyt "pahoja" muistoja, surullisia kyllä.
Luulen, että on kovin paljon tilanteesta ja sitä edeltäneistä olosuhteista kiinni, miten nuo kokee.
Voimia sinulle asian käsittelyyn.
ja myös minä koin itseni hyvin avuttomaksi, seisoin "tumput suorana",aivan kauhun vallassa. Olin aiemmin kovasti äidille rakkauttani sanonut mutta tuntui että hän ei jaksanut kuunnella (oli syövästä niin huonossa kunnossa) vaan työnsi käteni pois kun silitin.
Uskon että kyllä vanhempi tietää ja tuntee lapsen rakkauden (vaikka sitä ei koskaan varmaan tarpeeksi osoita tai sano).Pelottava, kolkko, ahdistava ja murheellinen tuo saattotilanne tietenkin oli ja jätti möykyn pitkäksi aikaa.
Vaimoni kuollessa ja lasten kanssa käydessa "hyvästelemässä" hänet otin kostutetut pumpulit pois silmien päältä että lapsille jäisi kuva nukkuvasta äidistään.
Koska nuo sanomattomat sanat jäivät painamaan mieltäni, päätin korjata asian jälkikäteen.
Menin meediotilaisuuteen ja sainkin sieltä viestin vanhemmaltani. Silloin sain tuon välittäjän kautta sanoa nuo rakastavat sanat isälleni.
Sain mielenrauhan tälle asialle näin.
Vaimoni kuoli n. viikko sitten. Olin jo matkalla hänen luokseen,kun hoitopaikasta ilmoitettiin voimien hiipuvan. Saapuessani hänen hengityksestään huomasi, että aika on todella vähissä. Hoitaja sanoi vaimolleni, että olen tullut. Vaimoni hymyili. Menin hänen luokseeen ja sanoin:"tässä olen,jaksa pinnistää, pojat ovat tulossa". Sanottuani, rakas, kaikki on hyvin,hän lipui pois hymyillen. Tuo hetki oli kaunis, mutta kuitenkin oli hyvä, ettei nuorempi pojista ollut paikalla. Olisi saattanut silti aiheuttaa ahdistusta jälkeenpäin. Itselläni tuon hetken muistaminen on vaikeaa, mutta uskon sen tulevaisuudessa tuovan lämpöä ja helpotusta suruuni.
Olen nähnyt isäni poismenon. Hän sairasti syöpää, ja lähtö oli odotettavissa, mutta silti viime hetket tulivat yllätyksenä. Olin osan viimeisestä vuorokaudesta paikalla,äitini oli ihan viimeisillä hetkillä. Uskon isän tunnistaneen meidän omaisten läsnäolon, sillä hän jaksoi sinnitellä siihen asti, kun me kaikki lapset olimme paikalla. Emme paljoa puhuneet, otin isääni kädestä kiinni ja veljeni rukoili isä meidän rukouksen ääneen, isäni ei juuri pystynyt enää puhumaan, mutta hän laittoikätensä ristiin rinnan päälle ja oli mukana rukouksessa.
Kaikki oli jotenkin rauhaisaa ja oli vain se hetki. Jälkeenpäin on tullut mieleen kysymyksiä ja itsesyytöksiä mutta olen niistä päässyt yli. Tiedän että isä oli jo valmis lähtemään, eikä olisi halunut enää kärsiä pidempään. Uskon, että häntä lohdutti ajatus, että me omaiset olemme (joku meistä)kokoajan läsnä. Sen hänelle sain sanottua ennenkuin hän antoi periksi ja nukkui morfiiniuntaanloppuunsa asti.
Älä turhaan syyllistä itseäsi, joskus "lähelle" on niin vaikea puhua, mutta ilman sanojakin me ymmärrämme vanhempiamme ja he meitä.
Jaksamista ja voimia sinulle. Meissä lapsissa jatkuu vanhempiemme elämä ja edelleen meidän lapsissamme...
Kyllä koomassa ja kuolemassa oleva ihminen oikeasti kuulee vaikka typerä hoitohenkilökunta sanookin, ettei kuulisi.
Kun äitini oli niin huonossa kunnossa, ettei voinut enää kotona olla niin hänet vietiin terveyskeskukseen saattohoitoon ja siskoni ja isä olivat häntä siellä katsomassa ja kun itse pääsin ensimmäisena lapsena paikalle niin ei mennyt kuin kolme tuntia kun äitini oli kuullut ääneni niin näimme hänen vetävän viimeiset henkäyksensä ja äiti oli kuollut.
Oli hienoa olla äidin vuoteen vierellä ja nähdä hänen poismenonsa rauhallisuuden ja kauneuden.
Kyllä se äiti tai isä rakastaa vaikkei lapsi voikaan sanoa poismenon hetkellä mitään.
Todennäköisesti itse kuolen yksinäisenä kun kukaan ei välitä.
Turhaan kiusaat itseäsi. Mielestäni se, että olit läsnä hänen lähtönsä hetkellä kertoo sen, että rakastit. Ei kaikkea tarvitse sanoa...
Itse olin isääni saattamassa. En tiedä kuuliko hän, mutta juttelin hänelle ja kiitin hyvästä isänä olosta jne. Olin onnellinen että sain olla saattamassa häntä. Oli tervehdyttävää nähdä, ettei siinä mitään sen kummempaa tapahtunut, kuin nukahdus.
Ei äitiäsi sinun "hitautesi tai kykenemättömyytesi selvitellä tuolla hetkellä" asioita enää mitenkään siellä piinaa. Uskon, että hän saa siellä lohdutuksen ja tiedon, että rakastat kaikesta huolimatta häntä. Voit pyytää Jumalalta vaikka rukouksessa apua, että vapautuisit ja Hän välitäisi tiedon puolesta äidillesi, mikäli se on mahdollista. Läheisen kuoleman jälkeen kaikki, mitä ei voi enää itse tehdä saa jättää korkeimman huoleksi ja riittää kun pyytää asioita Jeesuksen Kristuksen nimessä anteekisi. Tietysti sinulla on suru, ja kokemus on raskas työstää kun hiipuva sairaus vie läheisen pois täältä. Ei se ihan hetkessä tapahdu. Ei sinun tarvitse enää kantaa syyllisyyttä menneisyydestä. Sinun pitää jatkaa eläämääsi vielä täällä, äitisi aika oli lähteä. Voimia ja siunausta sinulle.
Kiitos kauniista viestistäsi
Myös jo omat vanhempani saattanut. Oikein hyvää ja joulua. He siellä enkelten seurassa.
Hei minulla äitini kuolemasta myös noin kaksi vuotta.Äidilläni todettiin maksa syöpä liian myöhään.Noin kolme viikoa dignosista äitini kuoli.Tuo kolme viikkoa oli täyttä tuskaa ja piinaa.Kolmeen viikkon äitini ei pystynyt puhumaan ,kommunikoi kyyneleillä.Kolme viikoa valvoin joka yö äitini kuolin vuoteella sairaalassa.Halusin valvoa ja katsoa että äitini sai kivun lievitystä,silloin kun tarvitsi.Tuskat olivat kauheat.Tuona aikana tunsin surua,toivoa ihmeparantumisesta,vihaa kun mitään ei pystytty tekemään,katkeruutta,ja suunnatonta piinaa.Piina oli sitä että jo jouduin toivomaan että äitini kuolisi nopeammin pois,eikä olisi joutunut kokemaan niitä suunnattomia tuskia.Tuo aika ei ole poistunut mielestäni,päin vastoin ikävä kasvaa päivä päivältä.Ja suruuni lisää viellä se että äidilläni ei vielläkään ole edes hauta kiveä haudalla,vain pieni valkoinen itse tehty puu risti.Suvullani ei ole varaa ostaa hautakiveäkään.Itse pitkä aikais sairas nyt menen itse isoon leikkaukseen tammikuussa.Olen jo itsekkin niin uupunut että välillä jo toivon pääseväni äidin luo.Se on ainoa asia joka lohduttaa minua,että tiedän että äitini kohtaan viellä.