Jotenkin olen aina kummastellut ihmisiä, jotka eivät lähde huonosta suhteesta ja nyt olen ihan samassa tilanteessa itse. Suhteellani ei ole tulevaisuutta, en sellaista haluaisikaan. Poikaystäväni haukkuu ja alistaa minua, en osaa sanoa enää vastaankaan vaan haukon vain happea. Johtuen kai siitä, ettei hän minua edes kuuntelisikaan, koska hän ei ole koskaan niin tehnyt. Puhe ei koskaan auta, vaan hän vain sanoo tyyliin " vittu mua sun ongelmat kiinnosta" tms. Ei koskaan mitään kannustavaa tai empatiaan viittaavaa.
En kerta kaikkiaan tiedä miksi en ole jo lähtenyt. Odotan kai, että hän lähtisi itse. Voimatkin ovat niin lopussa. Energiatasoni on suhteen aikana vähentynyt varmaan 100 prosenttia. Ehkä se on se, että kun olen viimein päättänyt sanoa etten enää jaksa, niin poikaystäväni onkin mukava yms.-ehkä hän aavistaa jotakin, pitää koukussa.
Olen mennyt siihen ansaan, että olen suhteessa tavallaan myötätunnosta ja säälistä. Jos olenkin tulkinnut kaiken väärin-asenteella. Kyllä ottaa päähän, että minusta on tullut tällainen alistuva olento. En rakasta poikaystävääni, kuinka voisin, koska toinen tekee minulle vain pahaa. Silti en osaa lähteä, miksi? Miksi valitsen tämän synkkyyden valon sijaan..?
En kerta kaikkiaan tiedä miksi en ole jo lähtenyt. Odotan kai, että hän lähtisi itse. Voimatkin ovat niin lopussa. Energiatasoni on suhteen aikana vähentynyt varmaan 100 prosenttia. Ehkä se on se, että kun olen viimein päättänyt sanoa etten enää jaksa, niin poikaystäväni onkin mukava yms.-ehkä hän aavistaa jotakin, pitää koukussa.
Olen mennyt siihen ansaan, että olen suhteessa tavallaan myötätunnosta ja säälistä. Jos olenkin tulkinnut kaiken väärin-asenteella. Kyllä ottaa päähän, että minusta on tullut tällainen alistuva olento. En rakasta poikaystävääni, kuinka voisin, koska toinen tekee minulle vain pahaa. Silti en osaa lähteä, miksi? Miksi valitsen tämän synkkyyden valon sijaan..?
Vastaukset 17
Vanhimmat
Hei, joo se on usein níin että ihminen vaan pelkää liikaa jos vaihtoehtona on täysi tuntemattomuus. Mutta repäise itsesi kerralla irti ja ole rohkea, keskity siihen että päivä kerrallaan menet kauemmaksi siitä huonosta asiasta mikä elämäääsi nyt hallitsee. Helppoa se ei ole mutta ole koko ajan rehellinen ja kysy itseltäsi jatkuvasti että onko elämä tälläisenään hyvää ja onnellista. Vastaus on varmaan että ei ole. Ja muistele niitä päiviä milloin olet ollut onnellisimmillasi, aikaa ennen tuota suhdetta, muistat varmaan itsesi erilaisena ihmisenä. Ihmisenä jota ei kukaan toinen painanut alas!
Ysätäväni (nyt 28 vuotias nainen) pääsi irrottautumaan monen vuoden helvetillisestä suhteesta jossa mies käytti henkistä väkivaltaa ja pikku hiljaa ystäväni kadotti itsensä täysin ja jäljelle jäi vaan varjo entisestä iloisesta ja reippasta tytöstä. Nyt kun hän on sinkkuna ja päässyt eroon siitä alistajastaan niin hän näkee sen mitä muut näkivät jo aikoja sitten, miten hirveästi häntä kohdeltiin. Ja hän katuu vieläkin sitä että jäi niin kauaksi aikaa miehen vierelle vaikka tajusi jo alitajuisesti että sen suhteen täytyy loppua. Nyt on sinun kohdallasi kyse siitä että miten paljon onnellista elämää haluat, miten pitkälle olet valmis menemään saadaksesi elämäsi takaisin. Keskity siihen ajatukseen että jos et nyt lähde niin kadut siitä jo muutaman vuoden päästä katkerasti kun tuntuu jo ehkä liian myöhäiseltä... Tsemppiä!
Itse seurustelin reilu pari vuotta sitten erään tyypin kanssa puolisen vuotta (tiedän, ei mikään pitkä aika) ja alkuun meillä oli ihanaa.
Puhuttiin yhteisestä tulevaisuudestakin jopa, jne. Emme asuneet missään vaiheessa saman katon alla.
Loppua kohden minua alkoi ahdistaa hänen läsnäolonsa (tuli luokseni päivittäin, halusin omaa aikaa enemmän ja enemmän...) enkä enää ollut varma tunteistanikaan.
Hän ei ollut millään tavalla epäreilu minua kohtaan, kohteli tosi hyvin jne, mutta minkäs ihminen tunteilleen mahtaa =(
Päälle päätteeksi tunteeni, ja osa itseäni oli toisen tyypin luona, tyypin, johon olin vähintäänkin salaa ollut rakastunut jo muutaman vuoden.
Asia painoi minua koko ajan: päivin ja öin.
Se nakersi minua niin, etten pystynyt keskittymään yhtään mihinkään tekemiseenkään enää, pyörittelin vain mielessäni, että mitä minun pitäisi tehdä.
Viimein en enää kestänyt, minun oli PAKKO kertoa mietteistäni.
Eroaminen ei ollut tietenkään helppoa, koska puolikin vuotta päivittäisissä tekemisissä toisen kanssa on PITKÄ aika, varsinkin, kun en ollut aiemmin seurustellut kenenkään kanssa niinkin kauan.
Kerroin silloiselle poikakaverilleni tästä "toisesta" tyypistä.
Saimme kutakuinkin puhuttua asiat halki, aikuisten ihmisten tapaan, ilman syyttelyjä, ilman minkäänlaista toisen tahallista loukkaamista.
Tänä päivänä asun saman katon alla tuon "toisen" tyypin kanssa, olemme kohta vuoden olleet kihloissa, ja elämä hymyilee =)
Olen onnellinen siitä, että uskalsin toimia kuten sydän neuvoi, enkä ole todellakaan katunut sitä päivääkään.
Rakastan tätä miestäni niin paljon, kuin hullu puuroa ja aku piimää, ja olen onnellinen, että hän jaksoi odottaa minua painostamatta millään tavoin.
Neuvoni siis on, ettei todellakaan kannata jäädä siihen tuleen makaamaan.
Siinä on oma sekä henkinen, että joskus fyysinenkin terveys vaakalaudalla, ja sen eteen on uskallettava toimia.
Voimia sinulle!
sä odotat, että joku tulis ja potkis sut pois.
Tuossa toinen varmaan vaan tarraa lujemmin kiinni jos sä räpistelet sitä asiaa, etkä pysy lujana.
Jos sä vähän kokeilet, niin se liimaa suhun niin ihanana kiinni entistä lujemmin, ja sä itse jumitat siihen tilanteeseen. Siksi sun pitää ensin selvittää asiat loppuun asti itsesi kanssa ja kun olet selvillä vesillä teet sen lujasti mutta päättäväisesti toisen kanssa. Ja tee se niin, ettet jää loputtomiin vatkaamaan tilannetta, päätät vaikka, että puoli tuntia tai 45 minuuttia maksimissaan on riitettävä. Lupaa jutella myöhemmin lisää. jos ei tule selväksi tuossa ajassa, ei se tule missään. Ei tarkota tylyä jättämistä, mutta jämyä. Myöhemmin voit jutella sitten lisää jos tarvii.
Pelkäät sitä jättäjän leimaa, ei jättämiset nyt elämää kummempia asioita ole. Seuraavana päivänä on jo tosi kevyt ja helpottunut olo.
Mut sä valitset tonkin olon. Sitä voi myös kuvitella etukäteen, että se on dramaattisempaa kuin onkaan. Luo mielikuvia jostain kohtauksista tai mistä hyvänsä ja sitten se onkin vain ehkä juttutuokio ja pari nenäliinaa tai särkynyttä lautasta.
On paljon helpompi jäädä, kuin lähteä, koska lähtemisestä "pitäisi" tuntea syyllisyyttä. Sitten jos tietää, ettei sellaista ehkä tule, niin tuntuisi syylliseltä taas olla iloinen, että se loppui, koska eihän se ole "korrektia". Ja vaikka poikaystäväsi olisi aivan mukava ja miellyttävä, niin siltikin voi tuntua, ettei se ole tämä. Siksi selvitä asia itsesi kanssa loppuun asti ensin, ennenkuin sanot mitään. Jos vain tuosta vain aloittaa, että musta tuntuu ja ehkä pitäis jne.. niin helposti itsekin menee puihin ja homma ei onnistu.
Monillakaan toinen ei ole sillä tavoin niin huono tai paha ihminen vaan juurikin sen verran niin hyvä ihminen, että se tekee sen asian muka itselle vaikeammaksi. Eihän se lopulta sitä asiaa muuta, onko niitä tunteita vai ei. Suhteesta, jossa ei ole mitään perusvikaa, mutta ei niitä tunteitakaan on vaikeinta lähteä, koska ei ole tavallaan mitään "järkevää syytä" ja silti tunteet on tärkeimmät.
Toisaalta kaikille ei riitä mitkään perustelut, miksi lopettaa, mutta totuus riittää syyksi, jos ei ole hyvä olla. Tiedän pojan joka joutui keksimällä keksimään kaikki maailman syyt, kun jätti tytön, joka ei uskonut sittenkään.. näitäkin on.
Elämässä pitää olla sillä tavoin itsekäs, että on suhteessa myös itsensä vuoksi ja itsekkäistä asioista sen toisen ihmisen lisäksi, jos molemmat kokee niin, molemmilla on myös hyvä olo. Jos vain miettii toista jatkuvasti, unohtaa itsensä ja menee omatkin voimat. Kun rakastaa itteensä ja voi hyvin itsensä kanssa on myös jotain annettavaa toisille.
Sun elämä on tässä ja nyt. Älä hukkaa sitä onnettomassa liitossa. Jo tuo "alistaminen" sanana on epämiellyttävä ja sitä ei edes saisi mainita samana päivänä, kun puhutaan parisuhteesta. Sun on pakko lähteä. mitään muuta vaihtoehtoa ei voi olla. Älä pilaa elämääsi enää yhtään.
Varmasti sinulle löytyy vielä sellainen kumppani, joka arvostaa ja rakastaa sinua ihan oikeasti ja oikeista syistä.
"living without love is living hell"
Tsemppiä sinulle ja voimia tehdä oikea päätös.
Tämä on täysin totta! Itse elin yli kaksi vuotta suhteessa, jossa sain jatkuvasti "paskaa niskaan", minua alistettiin. Emme asuneet yhdessä. Mies otti minut laastariksi ja yh-äitinä en saanut järjestettyä kovinkaan paljon sellaista aikaa, että olisimme voineet olla "vain kahdestaan". Siitä taas aiheutui se, että kun sitten viimeinkin olimme yhdessä, minä odotin näitä yhteisiä hetkiä kuin kuuta nousevaa, mutta... se yhteinen aika käytettiin parisuhteen kaksi ensimmäistä vuotta sen muistelemiseen, kuinka UPEA se miehen ex oli, kuinka hoikka, litteävatsainen.. (itse olen 164cm ja 62kg, juoksin juurikin tänään puolimaratonin, eli en missään pahassa kunnossa..). Tuntui ihan käsittämättömän pahalta kuunnella viikoittain, kuinka mies vaihtaisi minut siihen exäänsä, kunhan vain saisi sen takaisin!! Olisin NIIN halunnut hyväksyntää, sen tunteen että mies oikeasti välittää. Kahden vuoden tuskan jälkeen koitti seesteisempi kausi, ja sitten.. jätin miehen. Tajusin, että tämä mies ei ole mitään sellaista, mitä haluaisin. En ollut onnellinen suhteessa, en pystynyt kaiken sen "paskan" jälkeen rakastamaan miestä, en pystynyt tuntemaan mitään. Pystyin kyllä sanomaan, että rakastan, koska kuvittelin että saisimme suhteen toimimaan, mutta ei se niin mene.. Nyt olen yksin ja ONNELLINEN!! Helvata, ei kukaan enää koskaan tule ja hauku mua, mä en koskaan enää alistu siihen että en riitä! Jos mun kans ei pysty olemaan niin ei tosiaankaan tarvitse! Haluan miehen, jota pystyn kunnioittamaan, eikä sellaista miestä voi katsoa ylöspäin joka koko ajan "vetää turpaan"!! Ja kumma homma... mies kokee olleensa täydellinen, mitään pahaa hän ei ole koskaan tehnyt minulle! Tiedän että asioista pitää puhua, mutta aina suhteen aikana kun yritin, vastaus oli: ei mun kanssa ole pakko olla jos on noin vaikeaa, ovi on tuossa (nämä kommentit ajoitettiin aina niin, että en voinut lähteä, esim. lapset nukkuivat vierashuoneessa..). Ja kun mä olisin niin halunnut olla tälle miehelle se upein.. Mun virhe oli, että jäin, vaikka oli niin tuskaisen vaikeaa.. olisi pitänyt lähteä ja olla yksin, se olisi ollut 100% paremi vaihtoehto. Vaan nyt se aika on ohi, toivottavasti muutkin jotka elää huonossa parisuhteessa saa tästä voimia lähteä omaan elämään.
NYT mä olen onnellinen, ja vain siksi että olen yksin :D
Tässä täytyy nyt meitä jätettyjä miehiä hieman puolustaa. Nimimerkki xzxzlol kirjoittaa, että mies "otti Laastariksi". Eikö naisella itsellään sitten ollut osaa eikä arpaa parinmuodostuksessa? Että nainen oli vain otettavissa? Aika tahdotonta ja itsetunnon vähäisyyttä osoittava asia.
Kyllä naisen itse tulisi muutamassa viikossa vetää johtopäätökset miehen tarkoitusperistä ja sama toki pätee toisinkinpäin, jos hakee kunnollista suhdetta.
Kirjoittaja on selvästi vihainen, eikä pysty käsittelemään asioita selkeästi. Eikä ole varmaa, kummalle hän on vihaisempi, miehelle vai itselleen? En todellakaan usko, että koko tuo kaksivuotta olisi ollut pelkkää surua ja tuskaa. Kyllä siinä on täytynyt olla paljon hyvääkin, että noinkin kauan on yhdessä pysytty.
Ja mitäs jos mieskin kaipasi hyväksyntää? Siitä kirjoittaja ei puhu mitään? Jos mies oli saanut jotain sellaista exältään, mitä ei nyt enää saanut? Oliko nainen sanonut aidosti rakastavansa miestään? Oliko kehunut miehen hyviä puolia? Antanut miehen tuntea olevansa ainutlaatuinen? Kukaan mies ei voi sellaista vastustaa. Suhde on aina kahden kauppa ja vaatii kummaltakin samanlaista panostusta.
Nämä ovat vaikeita asioita, kun ei tiedä kuin toisen näkemyksen ja vaikka tietäisi kummankin näkemyksen, ulkopuolisen on hyvin vaikea sanoa siihen mitään.
Lainaan hieman mukailtuna Paavo Haavikon Rauta-aika elokuvan repliikkiä. "suhteesta on aina kaksi käsitystä. Toinen on miehellä itsellään ja toinen naisella. Vääriä kumpikin".
Ei tämän ketjun ole tarkoitus pohtia minun tilannettani, halusin vain aloittajalle kertoa, että elämä voi olla yksinkin hyvää, ja että huonosta parisuhteesta lähtemisen jälkeen tuntee olonsa 100% energiseksi ja hyväksi, ehjäksi. Eli lähteä pitää, kuten sinäkin kirjoitit.
Ei se maratoonin juokseminen sinusta mitenkään erityistä naista tee tai kilojesi esiintuominen. Juttusi perusteella olet itsekeskeinen paskiainen, joka on vaatimassa mieheltä vaikka mitä ja mitä itse on valmis antamaan takaisin?
Elin lähes 13vuotta suhteessa, jossa nainen ei arvostanut minua enkä ikinä saanut kehuja mistään vaikka tein mitä hänen vuokseen. Nuoruudessani minulla oli useitakin tosin lyhyempiä suhteita, joissa sain kuulla olevani ihana ja komea ym ja sänky kamari taitojanikin kehuttiin. Kyllä nuo ajat ja naisetkin jäivät mieleeni. Onneksi minulla on nyt sellainen nainen joka arvostaa ja kehuu minua, ei liikaa, mutta sopivasti.
Eli kyllä miestäkin täytyy huomioida ja luulen, että se on yksi syy, miksi suhteesi oli onneton. Joskus on hyvä katsoa peiliin eikä vain syytellä muita.
mistä näitä naisia oikein tulee, jotka jaksavat ulista kaikesta mahdollisesta. Tämäkin olisi niiin halunnut hyväksyntää? Oletko joku koira vai mikä? joku tuossa kirjoittikin, että kyllä miehetkin sitä haluavat.Koetko, että parisuhteen huonot ajat ovat "paskaa niskaan"? Kyllä suhteen pitää kestää vaikeitakin aikoja ja itsehän kirjoitit, että kahden vaikean vuoden jälkeen koitti seesteisempi aika? Sitten jätit miehen? Miksi?
Onneksi miehesi pääsi sinusta eroon.
En sen erityisemmin käsitellyt juuri sinun tilannettasi. Se oli vain hyvä esimerkki siitä, miten helppoa on toisen osapuolen syyttäminen parisuhteen onnettomuudesta. Kirjoituksestasi päätellen sinä olit täydellinen ja mies vain kaatoi paskaa päällesi, eli oli huono ihminen. Taidat unohtaa, että parisuhteessa on aina kaksi ihmistä, joilla kummallakin on omat toiveensa ja tarpeensa. Niiden yhteensovittaminen onkin sitten jo ihan toinen juttu ja vaatii kummaltakin, toistan, kummaltakin yhtäsuurta panostusta.
Sinun kirjoituksesi perusteella tein arvion, että te kumpikaan ette tehneet kaikkea, mitä olisitte voineet tehdä saavuttaaksenne hyvän ja kestävän parisuhteen.
Olen tavallaan samassa tilanteessa, toisaalta en...
Olen myös itse suhteessa, jolla en näe enää mitään tulevaisuutta. Mieheen ei juurikaan voi luottaa, ei kuuntele/keskustele juuri mistään.
Aina kun tilanne kärjistyy siihen, että ajattelen luovuttavani lopullisesti, mies muuttaakin hetkellisesti käytöstään, milloin taas minä siirrän eroa.
Tuntuu tosiaan siltä, että odotan kuin joku tulisi minut tästä suhteesta repimään irti. Kai se on sitä yksinjäämisen pelkoa sekä pelkoa siitä, se mies olisi kuitenkin se oikea.
Tuo alistaminen on kuitenkin asia, jota sinun tarvitsisi hyväksyä alkuunkaan.
Meitähän on monta. Itse olen myös samassa tilanteessa. Minä olen pohtinut eroa jo pidempään. Yhteiselo ahdistaa, koko ajan täytyy olla varpailla, ettei mies räjähdä. Kun yrittää keskustella, mikä on?, mikä tuli? miehen mielestä minussa on vikaa, minä olen sairas. Hänessä ei oel mitään vikaa. Mykkäkoulua, syyttelyä, mitätöintiä.
Sitä todella miettii, mikä saa ihmisen jatkamaan suhdetta. Minusta tuntuu, että olen jo vanha (30-vuotias), en löydä uutta miestä, mikä nyt sinänsä ei haittaa, mutta lapsia toivoisin, ja niitä on vaikea ilman miestä hommata. Pelottaa, että onko tämä nyt kuitenkin "se oikea". Onko minussa oikeasti jotain niin pahasti vialla, etten oikeasti näe, että aiheutan kaikkin ongelmamme?
Sairasta ja niin he.....n vaikeaa lähteä pois. En luota itseeni, omiin tunteisiini, enkä luota kumppaniini.
Millainen tilanne sulla on tällä hetkellä? Onko näistä tullut uusia ajatuksia?
ajatuksista ja kommenteista, joita on tullut kiitettävän paljon. Kyllähän sen jo itsekin jossain mielessä tiesin, ettei ole mitään järkeä olla tässä suhteessa, mutta sitä vain kaipaa tukea muilta samaa kokeneilta. Jotenkin tämä suhde on imenyt niin mehut itsestäni, etten ole oikein kyennyt normaaliin ajatteluun ja jotenkin sitä kai ajattelee, että jospa ei saa mitään parempaakaan koskaan, vaikka onhan se parempi yksin kuin huonossa suhteessa.
aina parempi hyvien ystävien kanssa kuin huonossa suhteessa. Ja vaikka itse en ole suhteessa, olen oikein iloinen ja tyytyväinen, etten ole huonossa suhteessa. Sitä varmaan suhteessa miettii myös suhteettoman elämästä niitä huonoja puolia, mutta kun on niitä paljon tosi hyviä puolia, mistä voi olla tyytyväinen.
Hei haloo! Ei todellakaan kannata elää huonossa suhteessa, meillä on vain tämä yksi elämä! Itse lopetin suhteen jolla ei ollut tulevaisuutta.. oli vaikeaa tehdä se päätös, mutta ei suinkaan pysyä siinä! Ole yksin, ajattele asioita ja kirjoittele vaikka paperille, mitä mietit. Jako hyviin ja huonoihin puoliin (kirjallisesti, paperin eri laidoille) toimii ainakin minulla. Se auttaa hahmottamaan nykyhetkeä, vaikka hullulta kuulostaakin :) Ja pääset irti huonosta suhteesta vasta kun olet ihan varma, että yksinolo voittaa huonon suhteen. Itse löin päätä seinään kolme vuotta, mies sai minut uskomaan etten koskaan voisi saada ketään muuta.. Nyt olen yksin enkä halua ketään muuta, mutta tämä yksinäisyys on NIIN juhlaa siihen paskaan parisuhdeirvikuvaan verattuna!! Ja mä olen sentään 40v :D
Olen itse elänyt 5vuotta parisuhteessa jossa oli henkistö sekö fyysistä väkivaltaa jossa mies halusi hallita minua kaikessa en saanut tehdä mitään mikö ei häntä miellyttänyt ja turpaan tuli pari kertaa viikossa ja henkistä piinaamista joka päivä ja voin kertoa että ei ollut helppoa sanoa stoppia hommalle lähdettyäni mies kävi uhkailemaan minua ja kaikkia läheisiäni väki vallalla sekä kiristämään lapsista kannattaa vaan olla rohkea vaikka pelottaa ja ottaa se ensimäinen askl uuteen elämään se on kaikista pelottavin mutta elämä muuttuu sen myötä.