Olemme seurustelleet avomieheni kanssa kohta kolme ja puoli vuotta. Tästä ajasta olemme asuneet yhdessä vuoden ja kaksi kuukautta. Olemme molemmat parikymppisiä.
Ongelmani on, etten tunne enää saavani mieheeni minkäänlaista kosketusta. Harvoin juttelemme mistään tärkeästä, keskustelumme ovat lähinnä yleistä jorinaa, esim. uutisotsikoista.
Minusta olisi ihana, jos edes kerran viikossa voisimme viettää edes tunnin sängyssä loikoillen ja jutellen esim. tulevaisuudesta ja kaikesta, mitä mielessä liikkuu. Mutta aina kun ehdotan jotain sen suuntaista, miehelleni tulee yhtäkkiä tarve tehdä joku asia, joka on ollut tekemättä jo pitkään. Jopa kuukauden paikallaan seissyt asia rupesi kiinnostamaan heti, kun ehdotin vakavaa keskustelua..!
En myöskään tunne saavani enää tarpeeksi hellyyttä ja mukavia sanoja mieheltäni. Suhteemme alussa pidimme toisiamme hyvänä aina kun vain saimme olla yhdessä. Myös pitkät keskustelut kuuluivat silloin asiaan. Mutta nyt tuntuu, ettemme koskaan puhu mistään, mikä on tärkeää.
Ehkä nyt kun yhteisestä elämästämme on jo tullut "rutiini", en ole mieheni mielestä enää haluttava. Minä nimittäin olen meillä se, joka ehdottaa seksiä, poikkeuksetta joka kerta. Hyvin usein saan jankata tuntikausia haluavani hellyyttä (ja seksiä), ja lopulta joudun pettymään, kun miestäni ei tunnu koskaan huvittavan. Kun emme asuneet yhdessä, näimme toisiamme vain viikonloppuisin ja saatoimme sekstailla jopa kuusi kertaa päivässä...
Lähes joka viikko riitelemme samasta aiheesta, siitä kuinka minä olen tukehduttanut mieheni. Kun en kuulemma koskaan anna hänen mennä, niin kuin hän haluaisi. En kuitenkaan ole suoraan kieltänyt häntä käymästä kavereidensa luona. En minäkään aina halua olla yksin ja haluaisin minäkin viettää aikaa hänen kanssaan. Joten siitä hän on päätellyt, etten anna hänen tavata kavereitaan! Joka kerta kun riitelemme aiheesta, sanon hänelle, että ensin pitäisi kotona asiat saada kuntoon, sitten saisi mennä ihan niin paljon kuin haluaa.
Minulla on erittäin paha mieli siitä, että suhteemme on mennyt tällaiseksi. Ei tarvitsisi paljon panostaa, jotta suhteestamme saisi taas toimivan, mutta mieheni ei näköjään halua tehdä sitäkään vähää eteeni. Tarvitsisin vain hellyyttä, kauniita sanoja, enemmän mukavaa yhdessäoloa, muutenkin kuin vain kotona. Ja haluaisin tuntea olevani miehelleni tärkeämpi kuin mikään muu... Ikävää, ettei mieheni tajua sitä...
Onko muilla samanlaisia kokemuksia, miten tästä pääsisi eteenpäin...?
Ongelmani on, etten tunne enää saavani mieheeni minkäänlaista kosketusta. Harvoin juttelemme mistään tärkeästä, keskustelumme ovat lähinnä yleistä jorinaa, esim. uutisotsikoista.
Minusta olisi ihana, jos edes kerran viikossa voisimme viettää edes tunnin sängyssä loikoillen ja jutellen esim. tulevaisuudesta ja kaikesta, mitä mielessä liikkuu. Mutta aina kun ehdotan jotain sen suuntaista, miehelleni tulee yhtäkkiä tarve tehdä joku asia, joka on ollut tekemättä jo pitkään. Jopa kuukauden paikallaan seissyt asia rupesi kiinnostamaan heti, kun ehdotin vakavaa keskustelua..!
En myöskään tunne saavani enää tarpeeksi hellyyttä ja mukavia sanoja mieheltäni. Suhteemme alussa pidimme toisiamme hyvänä aina kun vain saimme olla yhdessä. Myös pitkät keskustelut kuuluivat silloin asiaan. Mutta nyt tuntuu, ettemme koskaan puhu mistään, mikä on tärkeää.
Ehkä nyt kun yhteisestä elämästämme on jo tullut "rutiini", en ole mieheni mielestä enää haluttava. Minä nimittäin olen meillä se, joka ehdottaa seksiä, poikkeuksetta joka kerta. Hyvin usein saan jankata tuntikausia haluavani hellyyttä (ja seksiä), ja lopulta joudun pettymään, kun miestäni ei tunnu koskaan huvittavan. Kun emme asuneet yhdessä, näimme toisiamme vain viikonloppuisin ja saatoimme sekstailla jopa kuusi kertaa päivässä...
Lähes joka viikko riitelemme samasta aiheesta, siitä kuinka minä olen tukehduttanut mieheni. Kun en kuulemma koskaan anna hänen mennä, niin kuin hän haluaisi. En kuitenkaan ole suoraan kieltänyt häntä käymästä kavereidensa luona. En minäkään aina halua olla yksin ja haluaisin minäkin viettää aikaa hänen kanssaan. Joten siitä hän on päätellyt, etten anna hänen tavata kavereitaan! Joka kerta kun riitelemme aiheesta, sanon hänelle, että ensin pitäisi kotona asiat saada kuntoon, sitten saisi mennä ihan niin paljon kuin haluaa.
Minulla on erittäin paha mieli siitä, että suhteemme on mennyt tällaiseksi. Ei tarvitsisi paljon panostaa, jotta suhteestamme saisi taas toimivan, mutta mieheni ei näköjään halua tehdä sitäkään vähää eteeni. Tarvitsisin vain hellyyttä, kauniita sanoja, enemmän mukavaa yhdessäoloa, muutenkin kuin vain kotona. Ja haluaisin tuntea olevani miehelleni tärkeämpi kuin mikään muu... Ikävää, ettei mieheni tajua sitä...
Onko muilla samanlaisia kokemuksia, miten tästä pääsisi eteenpäin...?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Itse kirjotin juuri alemmas vastauksen yhteen viestiin.. Minusta tuntuu että me olemme kuin joku keski-ikäinen pari, me emme käy missää, miestä aina väsyttää. Me emme harrasta seksiä, miestä väsyttää, häntä ei koskaan haluta. Minä elän todellakin puutteessa, luulen että työkaverinikin vitsillään tai tosissaan ajattelevat että "tuo tyttö ei ole saanu pitkään aikaan" Tottahan se on.
Arki koittaa suhteessa, mutta en kokenut se ikinä olevan tällaista. En minä näin halua loppuelämääni viettää.
Meillä on myös ongelma myöskin puhumisessa.. Mekään emme puhu kuin jonni joutavista asioista enää. En koe enää meitä rakastavaisiksi, miehestäni on tullut kämppikseni.
Ja mielummin asun yksin entä kämppikseni kanssa, joka tuijottaa illat tv:tä.
Tällaisen voin sanoa synkän katkeruuden rintaäänellä. Jos mies ei puhu, ei hän todennäköisesti opi. Ja niinhän se on, että vanha koira ei opi uusia temppuja, vaikka olen kaikkeni tehnyt että oppisi mutta edes makupalat eivät kelpaa, enää.
tämä tilanne jossa olen itse se joka ei halua? Tuntuu kun kaikki olisi sanottu ja tehty, kaikki tunteet näytetty ja takki on tyhjä. En saa kosketusta mieheeni enää samalla tavalla kun ennen.Hän haluaa minua, mutta minä en koska itse tarvitsen aktiin tunteenkin. Ja juuri tunne on hukassa..Vaikeaa vai mitä? En tiedä mitä teen "kämppikseni" kanssa..
Ei tuu henkeviä keskusteluja jos ei vaatimalla vaadi ja sittenkään ei vastaukseksi tuu kuin -jaa, -vai niin, -en mä tiedä jne.. Alussa ehkä oli vähän paremmin mutta nyt ei häntä kiinnosta puhua yhtään tulevaisuudesta, meistä jne.. Yrittää aina vaihtaa puheenaihetta. Ärsyttää kyllä tosi paljon ku muuten menee aika lailla ok paitsi että minäkin olen puutteessa. Sekstaillaan kerran viikos jos sitäkään! Ehkäpä olen vain sen kanssa ku en muutakaan ole löytänyt. Kaippa ne miehet on sellasia mutta tekevät meistä naisista hulluja! *huokaus*
että nämä tarpeet ja taipumukset harvoin kohtaa. Meillä taas toisinpäin. Kärsin (?) kun naiseni ei helli eikä hempeile, nämä keskusteluyritykset kariutuu myös.
Mut minkäs teet. :) Vaihtamaankaan en rupea kun kaikesta huolimatta uskoisin tekeväni vain huonot kaupat.
Oikeaa vastausta en tiedä, mutta sen tiedän, että miehet todellakin menevät lukkoon, kun he kokevat, että heiltä jatkuvasti pyydetään jotain. Ja mitä pitempään pyytämistä tapahtuu, sitä enemmän lukkoon ne menee. Naisen pitäisi pystyä antamaan sitä tilaa ja SEISTÄ OMIN JALOIN! Itsellekin tulee parempi olo, kun onni ei ole kiinni siitä mitä se mies tekee tai on tekemättä, vaan onni on ihmisen itsensä sisällä. Älkää siis odottako, että mies täyttäisi elämänne vaan täyttäkää se itse. Kokeiltu on ja jonkin asteista lähentymistä tapahtunut. Mutta koska mies oli ahtaalle ajettu, vie aikaa... Ja se omin jaloin seisominenkaan ei aina ole helppoa. Vaatii jonkin asteisen ahaa-elämyksen...
Koetan vastata parhaan taitoni mukaan, kun itselläni oli hyvin samantyyppisiä kokemuksia. Nyt kaikki on toisin. Pienillä ja suurilla muutoksilla saimme liekin jälleen syttymään...
Eli muutimme melko nopeasti mieheni kanssa yhteen asumaan ja meille kävi juuri niin kuin edellä olevissa viesteissä...Oltiin lähinnä kämppiksiä, mies halusi mennä, minä itkin kotona, ei kunnon seksiä ja sitäkin harvoin, ei keskusteluja, ei hellyyttä, suhteesta tuntui puuttuvan jotain... Sitten tuli hirviä kriisi ja päätimme muuttaa vielä erilleen. Mikä osoittautui kaikista alkuhankaluuksista huolimatta upeaksi ratkaisuksi! Nyt mieheni ei haluaisi päästää minua käsistään ja silmistään ja töissä kuljen silmät ristissä, kun on koko yö harrastettu hekumallista seksiä...
Kaikkeen tähän liittyi myös se, että uskalsin päästää miehestäni irti. Lakkasin elämästä parisuhteen kautta ja hankin oman elämän. En enää soitellut mieheni perään, vaan hän sai soittaa minulle. En enää suunnitellut menojani hänen kalenterinsa mukaan, vaan omani. Lakkasin vaatimasta, kerjäämästä, pyytämästä, vihjailemasta, manipuloimasta ja otin tilalle tasapuolisuuden, kumppanuuden, terveen asenteen itseä kohtaan, toisen kunnioituksen... Marinan, narinan ja nalkuttamisen vaihdoin reiluun keskusteluun ja vaikka aluksi mies ei oikein uskonut muutokseen,niin nytpä jo uskoo! J puhuu ja avautuu oma-aloitteisestikin. Hellyyttä saan mielin määrin, kun en sitä itkukurkussa vaadi.
Kuin ihme olisi tapahtunut!:)
En väitä, että kaikki vika olisi aina naisten suhtautumisessa, mutta omassani oli ainakin. En muuttunut mieheni vuoksi, vaan siksi että kärsin itse eniten kaikesta siitä omistushalusta ja liiasta kiintymyksestä. Asennemuutos oli tärkeintä; lakkasin näkemästä mieheni omien tarpeideni tyydyttäjänä ja avasin korvani hänen tarpeilleen... Vaihdoin intohimoisen ja omistautuvan suhtautumiseni kumppanuuteen. Kaikki se parisuhdemurehtiminen vei hirvittävästi aikaa ja energiaa ja olin jo ihan lopussa.
Joskus täytyy tehdä radikaaleja ratkaisuja. Jos suhde toimi täydellisesti erillään asuessa ja yhteenmuutto muutti kaiken hankalammaksi, eikö kannattaisi harkita erillään asumista uudelleen? Tuntuuhan se kipeältä, mutta jos asiat korjaantuat sillä, eikö se ole vain hyväksi? Ei rakkaus tarvitse yhteistä kotia, se rakentuu ihan muille asioille. Yhdessä voi asua erilläänkin. Sitäpaitsi vasta nyt, kun muutimme erilleen, on mieheni alkanut pitää minua avovaimonaan... Hassua. Jaamme enemmän yhdessä nyt, kuin koko yhdessäasumisemme aikana.