Olen kuullut kuinka raskasta on menettää oma lapsi. Ei sitä silti edes tajua kuinka kauheaa se on, kunnes näkee omin silmin sen tuskan.
Olin nuoren ihmisen hautajaisissa. Tunsin vainajan, mutten hänen äitiään.
Hänen äitinsä näkeminen hautajaisissa oli hyvin pysäyttävää.
Äiti oli surusta aivan sekaisin. Kiemurteli ja itki ääneen. Oli kerta kaikkiaan aivan tuskissaan surusta ja kaipauksesta.
Tuntui ihan kauhealta kun ei voi mitenkään auttaa. Ei mitkään sanat, ei mikään, tuo lohtua hänelle. Hän on menettänyt lapsensa iäksi.
Minusta tuntuu äärimmäisen pahalta, että jollekin ihmiselle laitetaan tuollainen taakka kannettavaksi.
Miten ihmeessä ihminen selviää tällaisesta surusta?
Olin nuoren ihmisen hautajaisissa. Tunsin vainajan, mutten hänen äitiään.
Hänen äitinsä näkeminen hautajaisissa oli hyvin pysäyttävää.
Äiti oli surusta aivan sekaisin. Kiemurteli ja itki ääneen. Oli kerta kaikkiaan aivan tuskissaan surusta ja kaipauksesta.
Tuntui ihan kauhealta kun ei voi mitenkään auttaa. Ei mitkään sanat, ei mikään, tuo lohtua hänelle. Hän on menettänyt lapsensa iäksi.
Minusta tuntuu äärimmäisen pahalta, että jollekin ihmiselle laitetaan tuollainen taakka kannettavaksi.
Miten ihmeessä ihminen selviää tällaisesta surusta?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Hei. Olet ihminen joka tuntee ja huomaa syvällisemmätkin tunteet. Se on kaunis piirre. Olen pohtinut asiaa omalla kohdallani todella paljon, yöllä ja päivällä. Ei siitä selviä koskaan. Kun musta suru taantuu niin ikävä vaan kasvaa. Itse koen asian siten, että pitää koettaa löytää keinoja joilla vahvistaa itseä siten, että jaksaa sen taakan kantaa mikä on anettu kannettavaksi. Välillä on voimia vähän mutta on niitäkin päiviä jolloin voimia on vähän enempi. Ikävä ei lopu koskaan!
Poikani kuoli vuosi sitten ja siitä asti on suru kulkenut mukanani joka päivä. Ei lastaan voi koskaan unohtaa, on vain nöyrryttävä elämän ja kuoleman edessä. On opeteltava elämään uudestaan, uudenlaista elämää, kun ei ole muita vaihtoehtoja. Kuitenkin, vaikka olisin tiennyt, että poikani kuolee nuorena, niin olisin halunnut hänet lapsekseni, hän elää aina sydämessäni ja rakastan häntä, aina aurinkoon ja kuuhun ja takaisin
Suru näyttää erilaiselta ulospäin.
Itse olin enemmän koomassa , ja sekaisin. Minä en pystynyt itkemääm muiden läsnäollessa laisinkaan. Sekava olin ja sen huomasi toki he kenen seurassa olin. Muisti katoaa , elää tavallaan ajatuksissaan muualla, ja toimii jotenkin kuin robotti.
Lapseni ei ole unohtunut päiväksikään ja tiedän etten unohda koskaan, miten voisinkaan.
Olen oppinut hyväksymään että on huonoja jaksoja kun masennun ja kaikki näyttää merkityksettömältä ja raskaalta. On myös parempia jaksoja kun jaksan jo miettiä arkisia asioita ja jopa katsoa hiukan tulevaisuuteen.
Tapaan viikottain 86 vuotiaan naisen joka menetti oman poikansa ja joka kerta hän pojastaan puhuu kun tapaamme. Eli tiedän ettei siitä asiasta pääse koskaan eroon, enkä toki niin edes toivo. Elän päivä kerrallaan vaan, muuta en voi.
rukoilla Jumalaa, että hän ottaisi ja huolehtisi tyttärestäni ja muista, jotka eivät saaneet kokea onnea tässä maailmassa. Mutta niin hän ihan varmasti tekeekin.
Minun tyttäreni kuolemasta on kohta 13 vuotta ja yhä edelleen mietin syitä ja seuraamuksia. Paljon olen ymmärtänyt jälkeenpäin.
...yllättäen kesällä, mutta muistan hänet siksikin että uskon iloiseen jälleennäkemiseen kun itsekin lähden aikanani täältä.
Kirjoitit niinkuin asia on. Tuska on hirvittävän ruumiillinen ja henkinen, kun menettää oman lapsen. Sydäntä repii, ruumiilliset voimat ovat hukassa, tuntuu, että pää hajoaa ja että itsekin kuolee siihen tuskaan aivan hirvittävästi kärsien ja kituen. Välillä toivoinkin, että kuolisin itsekin, se tuska oli niin hirveä. Minun poikani oli 19v,kun menetin hänen kuolemalle kohta 2v.ja 6kk sitten.
Toisinaan ne tuntemukset nousevat edelleenkin pintaan melkein yhtä voimakkaina kuin ensi alkuunkin, mutta joten kuten tämän asian kanssa on vain opittava elämään. Pakko oppia, kun on tytär joka tarvitsee minua vielä. Näin jaksan uskoa vielä elämään. Usko jälleen näkemisen suuresta riemusta vie minua kohti omaa kuolemaani, päivä päivältä lähemmäs hetkeä, jolloin kohtaamme poikani kanssa jälleen. Ja usko Jumalan Armoon, Hänen poikansa Jeesuksen Kristuksen ristikuoleman kautta. Ikinä en olisi lastani pois tällä tavalla antanut, mutta kaikella on merkityksensä. Jumala yksin tietää, mikä.
Samoin ajattelen minäkin. Vuoden olen nyt jaksanut eteenpäin, poikani kuoli juuri joulun alla 2007. Jos nyt tulkitsen oikein, niin tämän edellisen viestin lähettäjän kanssa olemme yhdessä kulkeneet tätä surun taivalta, sinä jo kauemmin kuin minä. Luulen, että olit ensimmäinen, joka vastasi viestiini, kun vuosi sitten hädässäni ja epätoivossani ensimmäisen kerran tänne kirjoitin. Kiitos sinulle siitä, se jäi niin elävästi mieleeni, jollekkin toiselle äidille on myös annettu tämä sama suru, se tuntui ihmeeltä, kun luuli olevansa aivan yksin.Minäkin olen ajatellut, että Jumala yksin tietää vastauksen tuohon miksi- kysymykseen. Joskus epäilee, että oppiiko tämän surun kanssa lainkaan elämään, jotkut päivät ovat epätoivoa täynnä vieläkin, mutta jokaiseen päivään olen rukoillut voimia, jokaisena päivänä ne ovat riittäneet tähän asti. Voimiemme on riitettävä vain tämä hetki, tämä päivä, huomiselle saamme uuden voiman.
Kiitos sinulle ja kaikille, niin monelle muulle, jotka ovat tämän vuoden aikana kulkeneet tätä surun tietä ja olemme koettaneet antaa lohtua toinen toisillemme. Haluan lähettää myös erikoishalauksen teille kaikille, jotka menettivät läheisensä viime joulun aikaan sen molemmin puolin. Joulurauhaa teille kaikille.
Veljeni kuoli lokakuussa. Äitini menetti poikansa, veljeni. Äidillä on ikää yli 90 vuotta. Koville otti, mutta hän näyttää joenkin selviävän. Takana on kaikkea muuta kuin helppoa elämää: Talvisodassa evakkoon Karjalasta, raskas jälleenrakennus, isäni kuolema, vaikeat ajat, kunnes elämä alkoi taas voittaa. Sitten: oma lapsi sairastui syöpään ja kuoli. Voiko äidille tapahtua mitään kauheampaa kuin oman lapsen kuolema?
Yksi kysymys nousee pintaan: miksi, miksi?