Olen jotenkin jäässä.
Miehelläni ja minulla on vuoden ikäinen tytär. Ongelmat alkoivat n. kk:n kuluttua tyttären syntymästä. Tai oikeastaan kärjistyivät. Meillä oli jo ennen tytärtä vakavia parisuhdeongelmia, tavallaan ajateltiin molemmat lapsen syntymän pelastavan liittomme, jota on nyt kestänyt 10 vuotta.
Ollaan molemmat aika itsekkäitä. Tai en tiedä. Olen aloittanut työt heti äitiysloman jälkeen ja jouduin viemään lapsemme päiväkotiin. Vaihtoehtoja ei ollut, sillä olin yrittäjänä vielä lapsen syntymän aikoihin ja yrityksestäni jäi velkaa. Ostettiin talo ja nyt on sitten tää lamakin... Paljon velkaa, opintolainoja, niin paljon että pelottaa miten selvitään. Entisestä elämästä maksetaan.
Sairastuin masennukseen, tai sitten en. Unettomuudesta joka tapauksessa kärsin. Tämä alkoi välittömästi uuden työpaikan myötä - koin ääretöntä pahaa oloa siitä, että vein lapsen hoitoon, koin olevani huono äiti. Kun en ollut nukkunut kahteen viikkoon kuin tunnin yössä, aloin pelätä tosissaan. Hain lääkitystä, nukahtamislääkkeet eivät auttaneet. Aloitin Noritrenit ja rauhoittavat, jotka tekivät minut vielä enemmän ahdistuneemmaksi. Mietin joka päivä itsemurhaa. Olen kertonut tämän miehelleni, mutta uskon, että hän ei voi edes käsittää ahdistukseni määrää - ainakaan käytös ei millään tavalla viittaa ymmärrykseen. Nyt olen lopettanut pillerit ihan itse, olo on parantunut, olen aloittanut syömään taas ja uni on tullut paremmin.
Kun lapsi syntyi, meillä oli suuret odotukset molemmilla. Tosin mies oli jo synnytyssairaalassa ollessaan ihmeissään siitä, kuinka paljon vauva itkee... Hänellä itsellään on eroperheen tausta, isänsä ollut reissuhommissa ja hän on nähnyt häntä lapsena ollessaan hyvin vähän, korkeintaan sunnuntaisin jos silloinkaan. Äitinsä on todella vahva, hoitanut kaikki ja ollut ns. yksinhuoltaja.
Minulla on sellainen tausta, että äitini on ylihössö, paniikkihäiriöinen (itse olen aika paljon samanlainen) ja läheisriippuvainen isästäni. Isäni on hoitanut kaiken meillä kotona. Joten tästä voidaan vetää yhteenveto siitä, millaiset odotukset meillä on kotioloista.
Eilen olin tosi väsynyt töiden jälkeen syöttäessäni lastamme ja tottakai koen tästä huonoa omaatuntoa - käyn töissä ja kaikki muu aika mitä lapseni äitiään näkee, tulisi olla täydellistä. Lapsi sai puurolautasen käteensä ja sotki itsensä. En jaksanut sillä hetkellä mitään, vaan sanoin vain että vittu saatana, lähdin tupakalle. Olen aloittanut uudestaan tupakoimaan n. kk sitten... Mies tähän, että: mee vaan saatana röökille vitun hullu. Kun tulin takas sisään, mies puhuu meidän lapselle kun siivosi tämän kättä, että et tiedäkään kuinka hullu äiti sulla on. Tuntui tosi pahalta.
Päiväni kuluvat nykyään seuraavasti: herätys klo 8 (yritän tässä saada aamusta univelkoja kiinni), suihkuun, työvaatteet päälle. Lapsi herää, puurot ja maidot, vaatteet päälle ja päiväkotiin. Aamusta ei juuri aikaa jääkään muuhun. Töihin klo 10.
Tulen töistä n. klo 18. Yleensä kotona ei ole tapahtunut mitään. Mies hakee lapsen hoidosta puoli neljän aikaan ja syöttää tämän. Laittaa päiväunille.
Olen sanonut hänelle, että ottaa torkut päiväunien aikaan - jos lapsi ei nuku, niin sitten ei. Olen pyytänyt, että laittaisi tiskit (jos en ole aamusta ehtinyt) tai jos ei niitä, niin tekisi ruoan.
Mies kokee, että joutuu hoitamaan kaiken. Todennäköisesti iso osa tästä johtuu siitä, että valitan jatkuvasti väsymystäni ja unettomuuttani. Nyt olen alkanut nukkua n. 5 h yössä, aiemmin yöt menivät jatkuvaan heräilyyn ja hikoiluun tai sitten en nukkunut ollenkaan. Nukahdin kerran rattiin liikennevaloissa 10 minuutin työmatkan aikana. Kerroin tästä miehelleni, hän oli vain että Oho.
No joka tapauksessa, mies tekee ruokaa jos on sillä tuulella. Yleensä hän sanoo, että ei ole ehtinyt, tai että lapsi ei ole nukkunut jonka vuoksi ruokaa (eikä mitään muutakaan) ole tehty.
Luonnollisesti, kun tulen kotiin klo 18.30 - 19.00 välisenä aikana kauppareissun jälkeen, haluan viettää tyttäreni kanssa muutaman tunnin aikaa illasta. Leikitään, luen kirjaa, touhataan yhdessä ainakin kahdeksaan asti, kunnes on iltapuuron aika, jonka syötän. Kylvetän ja laitan yöpuulle. Mulla on yleensä vielä työvaatteet päällä ilta kymmeneltä. (Ehtisin kyllä vaihtaa, mutten malta, kun olen niin onnellinen kotiin tulosta).
Olen pyytänyt, että mies kävisi tytön kanssa kaupassa hoidon jälkeen. Se on kuulemma liian hankalaa !?
Imuroinnit jää hyvin usein tekemättä, tehdään viikonloppuisin jos silloinkaan. Pyykit pesen ja viikkaan ja yleensä laitan tiskitkin. Mikroruoalla joutuu elämään.
Olen yrittänyt sanoa miehelleni, että viikonloppuisin pitää tehdä ruokaa iso satsi, jotta ei tarttisi joka päivä tehdä. Joskus näin tapahtuu mutta hyvin harvoin.
Joka tapauksessa, ahdistaa, kun tuntuu siltä, että mies käy töissä ja hoitaa lapsen vain pelkästään sen vuoksi, että PITÄÄ. Lopun aikaa makaa sohvalla ja katsoo tv:tä, vaikka sieltä ei tulisi yhtään mitään. Olen minäkin netissä melko paljon illasta (kymmenen jälkeen), mutta nukkumaan pitää mennä viimeistään klo 23 että jaksaa. Päiväuniin ei ole paljon mahdollisuuksia.
Miehen mukaan herään iltapäivästä kun klo on 8. Hän menee itse töihin seitsemäksi (herää kahtakymmentä vaille) ja sitten ilta kuuden jälkeen loppuu kaikki tekeminen... mitä nyt sitten onkaan tehnyt.
Valitanko ihan turhasta? Ahdistaa, kun sovitaan jotain ja mikään ei pidä ikään paikkansa.
Kaiken lisäksi mies haukkuu mua vaikka millä nimillä, yleensä silloin kun on itse väsynyt. En minäkään mikään enkeli ole, mitä parisuhteeseen tulee.
Auttakaa ja kertokaa, onko tällainen arki ihan normaalia? Eli onko teillä muillakin sellaista, että mies tekee sen minkä mies viitsii ja silloin kun viitsii? Joskus osaa olla ihan kultainenkin. Ei tosin puhu asioistaan eikä todellakaan osoita mitään tunteitaan. Oon tästä kaikesta eniten ahdistunut.
Vastatkaa ja kiitos kun viitsitte lukea.
Miehelläni ja minulla on vuoden ikäinen tytär. Ongelmat alkoivat n. kk:n kuluttua tyttären syntymästä. Tai oikeastaan kärjistyivät. Meillä oli jo ennen tytärtä vakavia parisuhdeongelmia, tavallaan ajateltiin molemmat lapsen syntymän pelastavan liittomme, jota on nyt kestänyt 10 vuotta.
Ollaan molemmat aika itsekkäitä. Tai en tiedä. Olen aloittanut työt heti äitiysloman jälkeen ja jouduin viemään lapsemme päiväkotiin. Vaihtoehtoja ei ollut, sillä olin yrittäjänä vielä lapsen syntymän aikoihin ja yrityksestäni jäi velkaa. Ostettiin talo ja nyt on sitten tää lamakin... Paljon velkaa, opintolainoja, niin paljon että pelottaa miten selvitään. Entisestä elämästä maksetaan.
Sairastuin masennukseen, tai sitten en. Unettomuudesta joka tapauksessa kärsin. Tämä alkoi välittömästi uuden työpaikan myötä - koin ääretöntä pahaa oloa siitä, että vein lapsen hoitoon, koin olevani huono äiti. Kun en ollut nukkunut kahteen viikkoon kuin tunnin yössä, aloin pelätä tosissaan. Hain lääkitystä, nukahtamislääkkeet eivät auttaneet. Aloitin Noritrenit ja rauhoittavat, jotka tekivät minut vielä enemmän ahdistuneemmaksi. Mietin joka päivä itsemurhaa. Olen kertonut tämän miehelleni, mutta uskon, että hän ei voi edes käsittää ahdistukseni määrää - ainakaan käytös ei millään tavalla viittaa ymmärrykseen. Nyt olen lopettanut pillerit ihan itse, olo on parantunut, olen aloittanut syömään taas ja uni on tullut paremmin.
Kun lapsi syntyi, meillä oli suuret odotukset molemmilla. Tosin mies oli jo synnytyssairaalassa ollessaan ihmeissään siitä, kuinka paljon vauva itkee... Hänellä itsellään on eroperheen tausta, isänsä ollut reissuhommissa ja hän on nähnyt häntä lapsena ollessaan hyvin vähän, korkeintaan sunnuntaisin jos silloinkaan. Äitinsä on todella vahva, hoitanut kaikki ja ollut ns. yksinhuoltaja.
Minulla on sellainen tausta, että äitini on ylihössö, paniikkihäiriöinen (itse olen aika paljon samanlainen) ja läheisriippuvainen isästäni. Isäni on hoitanut kaiken meillä kotona. Joten tästä voidaan vetää yhteenveto siitä, millaiset odotukset meillä on kotioloista.
Eilen olin tosi väsynyt töiden jälkeen syöttäessäni lastamme ja tottakai koen tästä huonoa omaatuntoa - käyn töissä ja kaikki muu aika mitä lapseni äitiään näkee, tulisi olla täydellistä. Lapsi sai puurolautasen käteensä ja sotki itsensä. En jaksanut sillä hetkellä mitään, vaan sanoin vain että vittu saatana, lähdin tupakalle. Olen aloittanut uudestaan tupakoimaan n. kk sitten... Mies tähän, että: mee vaan saatana röökille vitun hullu. Kun tulin takas sisään, mies puhuu meidän lapselle kun siivosi tämän kättä, että et tiedäkään kuinka hullu äiti sulla on. Tuntui tosi pahalta.
Päiväni kuluvat nykyään seuraavasti: herätys klo 8 (yritän tässä saada aamusta univelkoja kiinni), suihkuun, työvaatteet päälle. Lapsi herää, puurot ja maidot, vaatteet päälle ja päiväkotiin. Aamusta ei juuri aikaa jääkään muuhun. Töihin klo 10.
Tulen töistä n. klo 18. Yleensä kotona ei ole tapahtunut mitään. Mies hakee lapsen hoidosta puoli neljän aikaan ja syöttää tämän. Laittaa päiväunille.
Olen sanonut hänelle, että ottaa torkut päiväunien aikaan - jos lapsi ei nuku, niin sitten ei. Olen pyytänyt, että laittaisi tiskit (jos en ole aamusta ehtinyt) tai jos ei niitä, niin tekisi ruoan.
Mies kokee, että joutuu hoitamaan kaiken. Todennäköisesti iso osa tästä johtuu siitä, että valitan jatkuvasti väsymystäni ja unettomuuttani. Nyt olen alkanut nukkua n. 5 h yössä, aiemmin yöt menivät jatkuvaan heräilyyn ja hikoiluun tai sitten en nukkunut ollenkaan. Nukahdin kerran rattiin liikennevaloissa 10 minuutin työmatkan aikana. Kerroin tästä miehelleni, hän oli vain että Oho.
No joka tapauksessa, mies tekee ruokaa jos on sillä tuulella. Yleensä hän sanoo, että ei ole ehtinyt, tai että lapsi ei ole nukkunut jonka vuoksi ruokaa (eikä mitään muutakaan) ole tehty.
Luonnollisesti, kun tulen kotiin klo 18.30 - 19.00 välisenä aikana kauppareissun jälkeen, haluan viettää tyttäreni kanssa muutaman tunnin aikaa illasta. Leikitään, luen kirjaa, touhataan yhdessä ainakin kahdeksaan asti, kunnes on iltapuuron aika, jonka syötän. Kylvetän ja laitan yöpuulle. Mulla on yleensä vielä työvaatteet päällä ilta kymmeneltä. (Ehtisin kyllä vaihtaa, mutten malta, kun olen niin onnellinen kotiin tulosta).
Olen pyytänyt, että mies kävisi tytön kanssa kaupassa hoidon jälkeen. Se on kuulemma liian hankalaa !?
Imuroinnit jää hyvin usein tekemättä, tehdään viikonloppuisin jos silloinkaan. Pyykit pesen ja viikkaan ja yleensä laitan tiskitkin. Mikroruoalla joutuu elämään.
Olen yrittänyt sanoa miehelleni, että viikonloppuisin pitää tehdä ruokaa iso satsi, jotta ei tarttisi joka päivä tehdä. Joskus näin tapahtuu mutta hyvin harvoin.
Joka tapauksessa, ahdistaa, kun tuntuu siltä, että mies käy töissä ja hoitaa lapsen vain pelkästään sen vuoksi, että PITÄÄ. Lopun aikaa makaa sohvalla ja katsoo tv:tä, vaikka sieltä ei tulisi yhtään mitään. Olen minäkin netissä melko paljon illasta (kymmenen jälkeen), mutta nukkumaan pitää mennä viimeistään klo 23 että jaksaa. Päiväuniin ei ole paljon mahdollisuuksia.
Miehen mukaan herään iltapäivästä kun klo on 8. Hän menee itse töihin seitsemäksi (herää kahtakymmentä vaille) ja sitten ilta kuuden jälkeen loppuu kaikki tekeminen... mitä nyt sitten onkaan tehnyt.
Valitanko ihan turhasta? Ahdistaa, kun sovitaan jotain ja mikään ei pidä ikään paikkansa.
Kaiken lisäksi mies haukkuu mua vaikka millä nimillä, yleensä silloin kun on itse väsynyt. En minäkään mikään enkeli ole, mitä parisuhteeseen tulee.
Auttakaa ja kertokaa, onko tällainen arki ihan normaalia? Eli onko teillä muillakin sellaista, että mies tekee sen minkä mies viitsii ja silloin kun viitsii? Joskus osaa olla ihan kultainenkin. Ei tosin puhu asioistaan eikä todellakaan osoita mitään tunteitaan. Oon tästä kaikesta eniten ahdistunut.
Vastatkaa ja kiitos kun viitsitte lukea.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Teillä on pieni lapsi, rahavaikeuksia, unettomuutta ja masennusta sekä parisuhdeongelmia. Koko vyyhti.
Ongelmaan olisi ratkaisuna raha. Voisit jäädä töistä hoitovapaalle, mutta ilmeisesti se ei ole mahdollista. Tiesitkö, että alle seitsämän vuotiaan lapsen vanhempi voi jäädä osittaiselle hoitovapaalle, eli tehdä vain 78% työajasta. Ilmeisesti TE-keskus (tai jokin muu taho) maksaa osittaista hoitorahaa lisäksi. Kysyppä työnantajaltasi.
Lähtisikö miehesi perheterapiaan?
Puhu hyvä nainen asiasta neuvolassa, ihan selvin sanoin. Puhu väsymyksestäsi ja itsemurha-ajatuksistasi, unettomuudesta ja parisuhdeongelmista, kaikesta. He ovat yllättävän viisaita ihmisiä, vaikka juuri tuossa tilantessasi sitä on vaikea uskoa.
Ehkä saisitte jopa perhetyöntekijän kotiinne joksikin aikaa, tai lastenhoitajan, ettei lasta tarvitsisi viedä hoitoon ja hän tekisi pieniä kotitöitäkin poissa ollessanne.
Voimia! Kerro kuulumisiasi täälläkin, minua ainakin kiinostaa, miten pärjäätte jatkossa!
osittaisesta hoitovapaasta:
http://www.kela.fi/in/internet/suomi.nsf/NET/150802084524MH
mutta ei kuulemma lähde. Meillä on huomenna neuvola-aika - influenssarokotus, ja toivoisin että voisin jutella sen verran, että saisin varattua ajan, vaikka vain itselleni. Mies saa tulla jos haluaa.
Ero on käynyt mielessä. Viimeksi tänään. Lapsemme täytti yksi vuotta. Olin odottanut tätä päivää vuoden, pidempäänkin. Tulen töistä puoli seitsemän, samat tiskit, roskat ja pyykit on odottamassa, ei ruokaa. Mies sohvalla ja sanoo, että menee ottamaan "puolen tunnin tirsat". Minä nukuin viime yönä kolme tuntia, sillä lapsemme ei oikein ole tottunut nukkumaan omassa huoneessaan ja yritin häntä rauhoitella. Kolmen tunnin ajan. En tiedä, miksi oli rauhaton. Monta syytä varmaan.
No joka tapauksessa, kun odottaa koko päivän että saataisiin olla perheen kanssa yhdessä, viettää synttärit, eikä mitään ole tehty, vastassa tämä, sappi kiehahti. Todellakin. Aloin nalkuttaa, äijällä menee hermot. Ei kuulemma ole voinut tehdä mitään, kun lapsi pyörii jaloissa. Aloin tekeen ruokaa (hernekeittoa purkista) ja äijä lähtee jonnekin ja jättää puhelimen kotiin. Siinä sitten avataan lapsen kanssa kahdestaan synttärilahjapakettia ja itken.
Sen verran mies teki, että nukutti lapsen, jotta sain lähteä autotalliin itkemään tunniksi. Nyt nukkuu lapsen kansa huoneessa, menen taas yksin isoon sänkyyn.
Mietin, että jos mies ei suostu perheterapiaan, hän ei suostu jatkossakaan mihinkään yhteiseen. Alkaa oleen jo selvät sävelet tästä hommasta. Haluaisin kuitenkin viimeiseen asti yrittää, sillä lapsella pitää saada olla mahdollisuus. Me valitsimme, hän on syytön valintoihimme.
Minussa on iso paha vika. En osaa olla marttyyri. En osaa niellä mitään - välillä pitäisi.
Kiitos vastauksestasi, valitettavasti osittaiseen hoitovapaaseen ei ole rahaa. Firmasta jäi velkaa 20 000 (ja lisää tippuu laskuja postilaatikosta vieläkin...), talolainaa 150 000. Opintolainaa 17 000 minulla, miehellä menee samanlaisiin lainoihin 300 e/kk vielä kolme vuotta. Lainoihin ja laskuihin menee kuukaudessa yhteensä 2 200 euroa (tulee nousemaan kun firman lyhentäminen alkaa), lopulla pitää elää. Bruttotulot molemmilla yhteensä 3000 e.
Tavallaan olen luovuttanut. Maksan laskuja sitä mukaa kun pystyn. Joudun hoitamaan nekin, miestä masentaa käydä postilaatikolla ja jossain välissä ne pitää kuitenkin maksaa.
Raskasta on.
Kieltämättä pattitilanne teillä. Lapsesi isää ei näemmä hevonhumpan vertaa kiinnosta sinun eikä lapsesi hyvinvointi.
Tuolla menolla poltat itsesi pian loppuun, kaikki tunteet kun tuppaantuvat patoutumaan ja pirskahtelevet sieltä ryppäittäin ulos.
Jos miehesi ei halua terapiaan, ei hän ole valmis parannuksiin eikä uhrauksiin omalta puoleltaan. Lapsen takia nimenomaan ei kannata jäädä tuollaiseen suhteeseen, olet nyt jo ilmeisesti jaksamisen äärirajoilla. Kun lähdet omillesi, huomaat varmasti alkuhankaluuksien jälkeen, että pystyt paremmin rakentaan normielämän puitteet lapsellesi yksin.
Kuten joku jo mainitsi, puhu vaikka ensin neuvolassa. Usko pois, että et ole ensimmäinen etkä viimeinen samankaltaisten ongelmien kanssa kamppaileva. Ja se taloudellinen tilanne, lohdutuksen sanoja, raha on vain rahaa. Lapsi menee kaiken edelle ja nälkään tässä maassa ei kuole.
Toivon sinulle ja lapsellesi voimia ja parempaa joulua! :)
että varmasti on raskasta, mutta itsehän olette soppanne keittäneet. Vähän ihmetyttää minkä ikäisiä oikein olette, kun ette näytä ymmärtävän aikuisen vastuuta itsestään ja elämästään. Ensinnäkin miksi teitte lapsen, jos parisuhde oli jo vaikeuksissa? Eikö terve järki jo sano, että pienokaisesta huolehtiminen vain lisää paineita? Kerroit myös, että sinulla oli yrityksestäsi velkaa sekä opintolainoja - miksi ihmeessä ostitte talon? Perusongelmananne on järjen ja vastuun puute, mutta se paranee vain peiliin katsomalla. Tämä voi tuntua kovalta tekstiltä, mutta fakta on, että itse olette ajaneet elämänne tuohon pisteeseen ja pois pääsette omaa elämäänne ja elintapojanne muuttamalla, ottamalla todellista vastuuta. Ehdottomasti tarvitsisitte parisuhdeterapiaa, ja jonkinlaista muutakin ulkopuolista apua tilanteen selvittämiseksi. Ja masennukseen ym. käytetyt lääkkeethän eivät mitään paranna itsessään, joten hyvää tekisi varmasti sinullekin hakea apua vaikkapa psykologilta. Alkakaa kuitenkin selvittää asioita, tilanne pahenee jos jätätte myöhemmäksi ja muistakaa, että tyttärellänne on oikeus tasapainoiseen kotiin (toivottavasti hänen olemassaolonsa kannustaa muutokseen).
Kaikki on niin suhteellista.Aluksi tuntuu,että yhdessä lapsessa on valtavasti työtä,mutta tilanteen mukaan ajatusmaailmatkin muuttuu.Raahasin joskus lapsiani aamulla kolmeen eri paikkaa,yhtä kesätöihin,paria päivähoitoon ja yhtä vielä kanssani töihin.Yksinhuoltajana kuutta työpäivää viikossa.Älkää ottako liikaa paineita,joskus tuntuu että nuoremmat vanhemmat on terveesti rennompia lasten kanssa.
eroperhe(piste)net -siellä saat vertaistukea