..ilman isää..
Isä on poissa...Ei tule takaisin..
Juu,helvetti!!! Asia on tullut harvinaisen selväksi. Minä vihaan nyt. Vihaan tätä epäoikeudenmukaisuutta. Vihaan kuolemaa.
On vierähtänyt kuukausia, etten ole täällä käynyt kirjoittelemassa. Nyt kun tulee tämä ensimmäinen Joulu ilman mun rakasta isääni, niin ajattelin tulla kertomaan kuulumisia.
Vihdoin saatiin ruumiinavausraporttikin. Eikä siihen mennyt "kuin" reilut 10kk...
Kuolinsyyksi oli kirjattu sydämen liikakasvu, lievä sepelvaltimotauti, sidekudoskasvaimia (kiinnikkeitä) sydänlihaksessa, ja kuolemaa edesauttaneeksi syyksi isän verenpainetauti. Mutta isähän oli terve. Ei ollut vaivoja, ei mitään. Arvatkaapa millaisia itsesyytöksiä äiti kokee kun ei "laittanut isää lääkärintarkastukseen".. Yritän selittää, että mitäpä isä sinne olis mennyt, kun ei oireita ollut yhtään..
Ja itketty on. On itketty niin jumalattoman paljon, ettei uskoisi että niitä kyyneleitä riittää. Sisktoisekseen, Mummi, äidinäitiki kuoli kesällä..Ja eräs nuori ystäväni oman käden kautta.
Mutta jotenkin olen jäänyt kylmäksi noiden tapausten suhteen. Isää vaan kaipaan niin että kipeää tekee.
Isänpäivä oli tuskaa. Lasten synttärit oli tuskaa...
Meidän 7v poika,papan poika, saa yhä repiviä ikäväkohtauksia. Itkee itkee vaan, eikä loppua meinaa tulla. On niin kamala ikävä pappaa. Pappa oli pojalle ,elkein yhtä tärkeä ja läheinen kuin oma iskä.
Voi Rakas Rakas Isä,Pappa. Jos olet siellä jossain ja kuulet; meillä on sua niin kova ikävä. Niin kova, että sattuu. Tule käymään. Tule edes unessa. Jotta ikävä edes vähän hellittäisi.
Isä on poissa...Ei tule takaisin..
Juu,helvetti!!! Asia on tullut harvinaisen selväksi. Minä vihaan nyt. Vihaan tätä epäoikeudenmukaisuutta. Vihaan kuolemaa.
On vierähtänyt kuukausia, etten ole täällä käynyt kirjoittelemassa. Nyt kun tulee tämä ensimmäinen Joulu ilman mun rakasta isääni, niin ajattelin tulla kertomaan kuulumisia.
Vihdoin saatiin ruumiinavausraporttikin. Eikä siihen mennyt "kuin" reilut 10kk...
Kuolinsyyksi oli kirjattu sydämen liikakasvu, lievä sepelvaltimotauti, sidekudoskasvaimia (kiinnikkeitä) sydänlihaksessa, ja kuolemaa edesauttaneeksi syyksi isän verenpainetauti. Mutta isähän oli terve. Ei ollut vaivoja, ei mitään. Arvatkaapa millaisia itsesyytöksiä äiti kokee kun ei "laittanut isää lääkärintarkastukseen".. Yritän selittää, että mitäpä isä sinne olis mennyt, kun ei oireita ollut yhtään..
Ja itketty on. On itketty niin jumalattoman paljon, ettei uskoisi että niitä kyyneleitä riittää. Sisktoisekseen, Mummi, äidinäitiki kuoli kesällä..Ja eräs nuori ystäväni oman käden kautta.
Mutta jotenkin olen jäänyt kylmäksi noiden tapausten suhteen. Isää vaan kaipaan niin että kipeää tekee.
Isänpäivä oli tuskaa. Lasten synttärit oli tuskaa...
Meidän 7v poika,papan poika, saa yhä repiviä ikäväkohtauksia. Itkee itkee vaan, eikä loppua meinaa tulla. On niin kamala ikävä pappaa. Pappa oli pojalle ,elkein yhtä tärkeä ja läheinen kuin oma iskä.
Voi Rakas Rakas Isä,Pappa. Jos olet siellä jossain ja kuulet; meillä on sua niin kova ikävä. Niin kova, että sattuu. Tule käymään. Tule edes unessa. Jotta ikävä edes vähän hellittäisi.
Vastaukset 19
Vanhimmat
sanoa muutakuin JAKSAMISIA TEILLE
Mutta tekstistä käy ilmi että oirehdit voimakkaasti isäsi kuolemaa.
Oletko ajatellut mitä tuo sinun suru tekee pojallesi.
Vanhempien pitää luoda lapsilleen turvallinen ympäristo kasvaa ja kehittyä.
Olipa surusi minkälainen tahansa niin sinun pitää ajatella ensin poikasi parasta sillä häneen jää ikuiset traumat jos kaikki hänen ympärillään rypevät surussa.
Tiedän että tämä on julmaa tekstiä mutta niin on julmaa sekin mitä lapsellesi tapahtuu.
Lapsesi tarvitsee nyt varmuutta, vakautta, tulevaisuuden suunnittelua iloa ja naurua.
Minä itse luotsasin omat pojat äidin kuolemasta eteenpäin.
En haudannut surua mutten sallinut sen olla koko ajan läsnä.
Lapsi käsittelee tietyn verran surua kerrallaan mutta jos ympäristö syöttää surua koko ajan niin lapsen mieli järkkyy.
Nyt itseä niskasta kiinni ja takaisin arki rutiineihin ilman pappaa, rakentakaa uusi arkirutiini.
Tuosta mun tekstistä ei, juu, käynyt ilmi muutama seikka.
EN ryve surussa. EN pokani (enkä tyttärenikään) nähden. En en en. Minun itkuni itketään äidin kanssa kahden. Tai illalla, kun kaikki muut jo nukkuu. Lasteni kanssa minä nauran, Iloitsen heidän elämänilostaan, heidän kanssaan.
Lasten kanssa, mikäli heille tulee ikävänpuuska, juttelemme papasta, muistelemme kaikkia niitä ihania asioita, joita pappaan liittyy. Ja toki ikävöimme ja suremmekin. Se on nimenomaan sallittua ja luonnollista. Pienten kohdalla se äkkiä yli käyvä ikävä vaan on niin kaikkivoipaa. Mutta kun se menee ohi, se menee yhtä nopeasti, kuin alkoikin.
Ja voi kyllä me jo pappaa muistetaan paaaljon enemmän naurun ja iloisten tilanteiden kautta, enemmän kuin itkun.
Minä oirehdin, kyllä.
MUTTA lapsillani ON turvallinen ympäristö kasvaa ja kehittyä, älä huolehdi. Hän ei ole näkemässä MINUN surunpurkauksiani, ehei.
Meillä normaali arki jatkuu, koulut, harrastukset, kaverit, juhlat, pyhät. Ilo niissä päällimmäisenä on.
Eli ei, meidän lapsillemme EI syötetä surua.
On kunnossa.
Olen aiemminkin kirjoittanut siitä miten voi jäädä suruun koukkuun. Jatkuvat käynnit sururyhmissä (teillä ehkä yhteiset hetket äitinne kanssa) eivät valitettavasti osoita tulevaisuuden suuntaa, niissä ryvetään menneessä.
Jos tällainen asia vain jatkuu ja jatkuu niin surusta tulee turvallisempi olotila kuin uuden (elämän) kokeminen.
Tällainen tilanne vaatii repäisyä irti tilanteesta ja uusien rutiinien luomista.
Sulla on lapset jotka tuovat iloa elämääsi mutta kuka sen ilon tuo äitisi elämään, hänellä on iso vaara että suru jää pysyvästi päällä.
Suru pitää käsitellä mutta liika on aina liikaa.
Kyllä.
Mutta en tosiaan katsoisi noiden mun ja äidin yhteisten hetkien olevan mitään menneisyydessä rypemistä.
Olemme ihan tarkoitushakuisesti alkaneet lenkkeillä yhdessä päivittäin, käymme shoppailemassa, sisustamme äidin uutta kotia (äiti muutti meidän lapsuudenkodistamme kesällä tuohon meidän naapuriin, pois 30 vuoden yhteisten muistojen keskeltä). Äiti on jo käynyt ystävänsä kanssa ulkona/teatterissa ja risteilylläkin kerran. Että kyllä mielestäni äidinKIN suru on ihan hyvällä mallilla, jos näin voi sanoa.
Me tosiaan asumme äidin kanssa naapureina, ja olemme päivittäin tekemisissä. Lapset kipaisevat mammalle monta kertaa päivässä. Mamma onkon sanonut, että se on ihanaa. Että on vilskettä ja vilinää ympärillä. Ettei ole LIIKAA aikaa pysähtyä ja märehtiä sitä omaa ikävää.
Mutta yhdessä asiassa olen kanssasi eri mieltä. Niinkuin psykiatrian polin ylilääkäri meille sanoi, suru on niin henkilökohtainen asia, että kukaan ei koskaan siinä voi toista "neuvoa". Ei voi sanoa, mikä on oikea aika surra, milloin ei enää saisi käpertyä siihen suruunsa.
Yhdellä asian käsittelyyn voi mennä kuukausi, toisella kaksi vuotta.
Sen takia viesteistäsi jäi minulle jotenkin kurja olo.
Liika on toki liikaa, mutta mikä kellekkin on liikaa...
Alunperin kirjoituksistasi sai sen käsityksen että olet todella kiinni surussa ja se hallitsee sinua.
Tiedän myös että ihmiset käsittelevät surua eri pituisia aikoja ja käsittelevät kerralla sen verran kuin kestävät.
Varsinkin lapset käsittelevät surua erittäin pieninä annoksina, saattavat leikkiä ja kesken kaiken itkeä ja taasen leikkivät niinkuin ei olisi mitään tapahtunut, se on tervettä.
Mutta jos nuo lepohetket (leikkihetket) syrjäytetään aikuisen surulla niin on iso vaara että lapselle tulee liian iso pala surua käsiteltäväksi.
Sama logiikka pätee myös aikuisiin, surua käsitellään sopivina annoksina ja siinä on tärkeää muo uudet rutiinit.
Tuon viimeisen tekstisn perusteella huomaankin ettei asiat olleet niinkuin ymmärsin alussa, hyvä niin.
Ps. vielä 5 vuoden jälkeenkin leivon kakun poikien äidin sytymäpäivänä, viettäkää iloinen joulu ja muistelkaa pappaa ilolla.
Ei millään pahalla minäkään, mutta anna AP:n surra rauhassa. Kirjoittaminenhan on monelle tapa käsitellä pahaa oloa.
En ymmärrä miksi joku ottaa asiakseen puida jonkun surun syvyyttä, terveellisyyttä, kestoa, "annoksia", jne. Ei ne lapsetkaan ole paperista tehty.
Itse suren isäni kuolemaa. Tuollainen saisi vain karvani pystyyn.
Rauhallista joulua,
terveisin
Surussa Mukana
Ihan pakko oli kirjoittaa ja kertoa, että ymmärrän ihan täysin tuntemuksiasi, ihan samoilla tuntemuksilla mennään..kuin olisin lukenut kirjoitusta omasta elämästäni.
Isäni/lapseni(1v.) pappa kuoli n. 8 kuukautta sitten ja joulu ilman isää tuntuu sanoin kuvaamattoman pahalta ja väärältä..
Ja TODELLAKAAN et ole jäänyt suruun kiinni, on täysin luonnollista kokea vielä "tässä vaiheessa" näin..ensimmäinen vuosi, ensimmäiset juhlapyhät ilman rakkaan lähiomaisen läsnäoloa.
Lähetän sinulle myötätuntoa ja voimia "selvitä" tästä joulusta..muista että täällä viettää "toinen" joulua ihan samoilla fiiliksillä (tiedän, et tää ei lohtua paljon tuo isä ikävään, mut ees vähän)...
Samainen ensimmäinen joulu meillä nyt siis molemmilla edessä Satelliittiseni.
Enemmän kuitenkin kuin tämä joulu, minua ahdistaa tammikuu ja etenkin sen viimeiset päivät. Niistä kun selviän, sitten on vuosi kulunut ja voi alkaa toivoa että seuraava vuosi on helpompi. Mutta tammikuuta odotan pelolla ja surulla, voisipa ne loppupäivät vaan nukkua.
Kuolinsyytä ei ole meille tullut vieläkään, alan epäillä että tuleeko laisinkaan.
Mulla oli viime Joulu ensimmäinen ilman rakasta Mummoa. Kuka ei voi usko miten se oli tärkeä ihminen mulle ei ees omat vanhemmat mut toki kyl nekii.. Mut se ihminen oli mulle nii tärkee. Mikä pahinta. minä löysin hänet Kotonta Kuoleena. Olin 16vuotias nyt olen 18. Ikävä on suuri. Joulut on vaikeita aikoja! =(
Osanottoni suruunne. Tiedän miltä teistä tuntuu. Isäni kuoli 6.10.08, hän oli viettänyt viimeist 20 vuotta perheemme kanssa kaikki joulut. Kyllä tunuu haljulta ja ikävältä. Käymme viemässä kynttilät isän ja äidin haudalle ja ajattelemme heitä lämmöllä ja kiitoksella. Muuta ei voi, tahtoon on tyydyttävä ja se sama odottaa meitä kaikkia joskus. Toivottavasti saamme elää yhtä hyvän ja pitkän elämän kuin isäkin eli. Kaikkea hyvää tulevalle vuodelle 2009 teille rakkaanne menettäneille.
Minun äitini kuolemasta tulee jouluaattona yksi kuukausi. Tämä mennyt aika on ollut kuin sumussa elämistä, mutta minulla on ollut jo parempiakin päiviä joukossa. Edelleen odotan, että herään pahasta unesta. Minun äitini vietti minun ja perheeni kanssa aina joulun, en ole elänyt joulua koskaan, ilman äitiä. Päätin, että tänä jouluna ja kaikkina elämäni jouluina muistellaan äitiä/mummoa, siten äiti elää kanssamme, muistoissamme. Voimia teille kaikille kanssa surijoille, toivon, että kaikki löytää joulussaan pilkahduksen iloa. Sytytetään kynttilä rakkaittemme muistoksi ja muistellaan ihania yhteisiä hetkiä.
-virtuaalihalaus-
Minullakin on edessä ensimmäinen joulu ilman äitiäni. Hän kuoli 76-vuotiaana syöpään viime heinäkuussa. Äiti oli elämäni tärkein ihminen, kun omia lapsia ei minulla ole.
Veljelläni on murrosikäiset lapset ja heille mummi oli korvaamaton. Myös äitini iäkäs leskimies on nyt yksin. Itken äitiä edelleen joka päivä ja haluaisin muistella häntä läheisteni kanssa. En vain oikein pysty siihen ilman, että tunteet ja itku ryöpsähtävät pintaan. Emme puhu paljonkaan äidistä keskenämme ainakaan vielä, mutta tiedän, että kaikki me suremme häntä pohjattomasti. Hän oli elämämme valo.
Haluaisin puhua mummista veljeni lasten kanssa, mutta kuinka vältän tunteenpurkauksen ja itkun? En halua pelästyttää heitä. Onko vain parempi odottaa, että aika tekee tehtävänsä ja oma mieleni rauhoittuu? Joulua vietämme niin normaalisti kuin se on mahdollista ilman äitiä ja mummia. Viemme kynttilän haudalle sekä myös jo 20 vuotta sitten syöpään kuolleen isäni haudalle.
Kyllä uskon niin, että meille jokaiselle on oma aikataulumme täällä ololle, sitä ei vain kerrota meille etukäteen. Ei kannata syyttää itseään esim. lääkäriasioilla. Surua se ei kylläkään vähennä. Aikaa myöten helpottaa ja muistoista voi ammentaa voimaa.Jaksamista teille.
Meillä toinen joulu ilman faijaa.Viime joulu oli tuskainen ja apaattinen,täytyy myöntää.Samoihin aikoihin tapasin mukavan miehen ja nyt meillä on tyttövauva.Ajattelin tuossa alkusyksystä että nyt tulee ihana joulu mutta totuus on se että tuntuu silti vaan ihan yhtä paskalta kuin viime vuonna.Esikoisen ja uuden vauvan ja miehen takia yritän kuitenkin olla reipas,itken sitten illalla kun lapset nukkuu.Nyt kun se raivo ja viha isän kuolemasta on poissa,tilalla on raastava ikävä joka tuntuu aika ajoin jopa musertavalta.Mutta ei iskä olisi halunnut että mä olen pois tolaltani koko loppuerlämäni joten yli täytyy jotenkin päästä.Huh,vähän helpotti...
olen jo seonnut laskuissa. Joka joulu kun alan paistamaan kinkkua mietin että mitä isä sanoikaan siitä, mitä ohjeita hän antoi kun soitin joka kerran ja kysyin neuvoa kinkun paistoon. Silmissäni näen isän tulevan kukkakaupasta housut lököttäen, sylissään useampi kukka paketti ja kävely oli hieman ontuvaa ja varovaista. Näen hänet myöskin hämmentämässä puurokattilaa hellan ääressä....voi näitä muistoja on paljon jotka varsinkin näin jouluisin palaa elävänä mieleen. Usein hän istui perjantai iltaisin kauppatavaroiden kanssa pihalla mattotelineellä ja odotti meitä kun yleensä silloin kävimme lapsuudenkodissamme ja koska hän ei enää ollut jaksaa kiivetä rappuja tyhjin käsinkään saatikka kauppatavaroiden kanssa.
Siinä hän istui ja hymy levisi uurteisille kasvoille kun näki meidän tulevan.
Nyt isää ei enää ole mutta muistot elää, joita vaalin koko elämäni loppuun asti.
Isäni kuoli joulupäivänä, siksikin joulu on se aika jolloin erityisesti kaikki muistot isästä tulvivat mieleen.
Joulukuu on muutenkin sellainen surullinen kuukausi kun sisaren poikani sekä myöskin miehen sisaren poika kuolivat molemmat auto onnettomuudessa,tais olla peräkkäisinä vuosina, kummatkin olivat n. 19 vuotiaita.
Ajattelin Jouluaaton aattona isää nukkumaan mennessäni, toivoin että hän laittaisi jokun merkin minulle, että onko hänen nyt hyvä olla.
Aamulla mieheni näki kynttilän palavan keittiön pöydällä. Olimme illalla sammuttaneet kaikki kyntilät ja vaikka tuo keittiön kynttilä olisikin jäänyt sammuttamatta, niin sen ei olisi pitäny enää palaa, kun siinä oli 5 tunnin lyhtykynttilä. Olin sen illalla sytyttänyt siinä 7 maissa. Mieheni meni aamulla kahvin keittoon puoli 8 aikaan. Varmaan isäni laittoi minulle viestin, että hänellä on hyvä olla. Sitten ei Joulu tuntunut niin pahalta ilman isää.
Kun olin pieni,sairastuin masennukseen koska isä ja äiti riitelivät kokoajan.He muuttivat erilleen ja näin näkisin isääni jokatoinen vkl,ja nekin olivat yhtä helvettiä.Olen katsonut koko elinikäni sitä kun isä juo.Isä on myös narkomaani.Olisin vain kiitollinen jos isäni lähtisi pois.En tiedä jaksanko pitkään tätä
Ensimmäinen joulu minullakin
ensimmäinen joulu ilman rakasta ukkiani