Täällä puhutaan että ihminen masentuu tai tulee katkeraksi kun ei löydä kumppania tai kokee tulleensa "väärin kohdelluksi" toisen sukupuolen taholta.
Itselläni taas pahinta on ehdottomasti tietynlainen tunteettomuus välinpitämättömyyden ohella.
Kun tuntuu ettei kukaan välitä sinusta et viitsi välittää kenestäkään myöskään takaisin.
Olen siis mies jolla on ollut aika hiljaista romanttisessa elämässä niin viime aikoina kuin aiemmin. Jotain suhteen tynkiä ja tapailuja ollut mutta siihen se on jäänyt.
Onko kukaan muu huomannut vastaavaa itsessään että sitä kehittää varsin kovan kuoren kaikkia mahdollisia tuntemuksia kohtaan esimerkiksi ihastuminen yms.?
Kun sitä joutuu pettymään niin niihin varautuu jo tavallaan etukäteen. Toisaalta esimerkiksi pakkien saaminen ei tunnu oikeastaan missään kun melkein tietää mitä on luvassa. Voi todeta usein jo valmiiksi "no tämä on sitten tässä".
Tosin uskon että tuo heijastuu myös ulospäin ja niitä aitoja lämpimiä välittäviä tunteita on entistä vaikeampi näyttää ulospäin joka taas johtaa että toiset ihmiset pitävät kylmänä ja tunteettomana, mutta jos itse ei usko enää asioihin ja toiset ihmiset ovat antaneet ymmärtää että enintään toisesta on kaveriksi/ystäväksi mutta muuten ei herätä intohimoja suuntaan eikä toiseen niin mistä repiä mitään tuntemuksia kun ei saa vastakaikua?
Tämä ei ollut mikään valitusvirsi vain toteamus miten itselleni on käynyt tai käymässä.
Itselläni taas pahinta on ehdottomasti tietynlainen tunteettomuus välinpitämättömyyden ohella.
Kun tuntuu ettei kukaan välitä sinusta et viitsi välittää kenestäkään myöskään takaisin.
Olen siis mies jolla on ollut aika hiljaista romanttisessa elämässä niin viime aikoina kuin aiemmin. Jotain suhteen tynkiä ja tapailuja ollut mutta siihen se on jäänyt.
Onko kukaan muu huomannut vastaavaa itsessään että sitä kehittää varsin kovan kuoren kaikkia mahdollisia tuntemuksia kohtaan esimerkiksi ihastuminen yms.?
Kun sitä joutuu pettymään niin niihin varautuu jo tavallaan etukäteen. Toisaalta esimerkiksi pakkien saaminen ei tunnu oikeastaan missään kun melkein tietää mitä on luvassa. Voi todeta usein jo valmiiksi "no tämä on sitten tässä".
Tosin uskon että tuo heijastuu myös ulospäin ja niitä aitoja lämpimiä välittäviä tunteita on entistä vaikeampi näyttää ulospäin joka taas johtaa että toiset ihmiset pitävät kylmänä ja tunteettomana, mutta jos itse ei usko enää asioihin ja toiset ihmiset ovat antaneet ymmärtää että enintään toisesta on kaveriksi/ystäväksi mutta muuten ei herätä intohimoja suuntaan eikä toiseen niin mistä repiä mitään tuntemuksia kun ei saa vastakaikua?
Tämä ei ollut mikään valitusvirsi vain toteamus miten itselleni on käynyt tai käymässä.
Vastaukset 20
Vanhimmat
monien kuorien sisällä.jokainen kipeä pettymys kasvattaa uuden kuoren ja ei aikaakaan kun välinpitämättömyys ja "tunteettomuus" ovat seuranamme.
että kun/jos tässä vielä vakavaan suhteeseen pääsee, niin tunteitten näyttäminen saattaa viedä aikansa. Ehkä sitten, kun osaa luottaa toiseen tarpeeksi, se saattaa onnistua.
Kaikki on yksilöllistä. Kysehän on siitä, voiko asiaan vaikuttaa vai ei. Pistääkö itsensä uhrin asemaan. Vastoinkäymiset kuuluvat elämään, eikä kyse aina välttämättä ole siitä mitä on tapahtunut, vaan miten tilanteesta on päässyt yli. Jotkut katkeroituvat, toiset ratkeavat ryyppäämään, kolmannet tulevat uskoon, neljännet siirtyvät elämässä eteenpäin.
Tärkeintä lienee asian tiedostaminen ja sitten vaikka hakeutumaan sellaisen harrastuksen pariin, jossa voisi laittaa tunteet peliin.
mitä "elämässä eteenpäin" meneminen tarkoittaa?
Kuulostaa siltä että se on ainoa "hyvä" vaihtoehto ja nämä muut ovat jotain asian "pakenemisia" vaikka todellisuudessa esimerkiksi itse olen mennyt "elämässä eteenpäin" mutta koska en ole katkeroitunut, ryypännyt tai tullut uskoon niin tilalle on tullut tunteettomuus.
Uhriksi itseäni en tunne vaan selviytyjäksi ja harrastuksiakin löytyy mutta tunteilu vastakkaista sukupuolta kohtaan on vaikeampaa. Vähän kuin olisi pitkän vaikean avioliiton jälkeen eronnut ja tilalle olisi tullut tyhjyys.
Sitä voi hypiskellä asioiden yli mutta sinä puhut että ihmisen tulisi unohtaa kai asiat. Ongelma on vain se että jos se tapahtuu vain yhden kerran niin OK mutta jos se tunne on jatkuva niin sen tilalle tulee jotain muuta koska kukaan ei jaksa jatkuvassa kurimuksessa olemista.
Se että voiko asiaan vaikuttaa niin varmasti voi esimerkiksi esittämällä tunteita mutta siitä taas tulee niin kolkko olo ettei se mitään muuta paremmaksi.
Kun omat tunteet ovat jäänet ja eksyneet matkan varrelle niin niiden tunteminen ja varsinkin osoittaminen nykyhetkessä on vaikeaa.
Millaisessa tilanteessa olisit vielä valmis näyttämään tunteesi, vaikka taustalla olisi riski torjutuksi tulemisesta? Minkälaiset olosuhteet voisivat tässä mielessä kannustaa?
Otit hyvin tärkeän asian puheeksi. Oman tunnemaailman tunnistaminen ei onnistu kaikilta, joten voisin väittää, että parempi tulevaisuus on sinulle mahdollinen, koska nyt voit tehdä asialle jotain. Tietystikään ihminen ei muutu hetkessä, mutta ajan kanssa kyllä.
Minuunkin on asettunut tietynlainen tunteettomuus vuosien varrella. Se on aiheuttanut myös tärkeiden ihmisten menetyksiä. Yritän kaivaa itsestäni takaisin sen pehmeän ihmisen, joka uskaltaa luottaa.
Alunperin olen hyvin herkkä, jo lapsesta saakka. Minulla on aina ollut jokin kaveri, jonka kanssa olen ollut ns. erottamaton. Näin mentiin lapsuus, nuoruus ja opiskeluaikakin.
Sitten tapahtui jotain. Tapasin opiskelujen loppuvaiheessa miehen, joka sairasti skitsofreniaa. Menemättä yksityiskohtiin suhteemme lopputuloksena oli, että olin menettänyt lähes täydellisesti elämänhallintani sekä elämänhaluni. Rikkouduin.
Pääsin jaloilleni sukulaisteni avulla. Sekä mielettömällä päättäväisyydellä siitä, että selviän. Olin naivisti rakastanut ihmistä, joka ei kyennyt ihmissuhteeseen. Olin pettynyt miljoonalla tavalla. Tätä seurasi sarja lisää pettymyksiä, kaiketi alitajuisesti hain ihmistä, jonka pystyisin pelastamaan, mutta jatkuvasti siinä pettyen. Petyin ja väsyin yrittämään.
En tiedä, miten tämä tunteettomuuden kytkin käännetään uuteen asentoon. Sellaiseen, jolla toisen ihmisen uskaltaa päästää lähelle ja olla toiselle aito. Siis näyttää tykkäämistään ja luottaa. Pärjään itsekseni liiankin hyvin, mutta kaipaan kaikkein eniten läheistä ihmissuhdetta ja rakkautta.
Kun oppii pärjäämään yksin, on vaikeaa "antaa elämäänsä enää toisen käsiin".
minun tilannetta ainakin suurin piirtein josta kerroin tuossa ketjun aloituksessa. Itselläni ei on ollut enemmänkin liuta eri asteisia pettymyksiä kuin yksi iso pettymys.
Tämä varsinkin osui kohdalleen:
"Kun oppii pärjäämään yksin, on vaikeaa "antaa elämäänsä enää toisen käsiin"."
asiaani.
En minä pelkää torjutuksi tulemista koska olen tullut juuri niin tunteettomaksi ja kyyniseksi että tuollaiset edes kosketa minua. Viime aikoinakin on tullut pakkeja yms. mutta ei enää tunnu varsinaisesti missään kun en vain odota enää mitään. Tämähän se ongelma juuri osittain on että aidon kiinnostuksen tunteminen ja osoittaminen on tullut vaikeaksi. Eikä aika näytä sitä parantavan.
Eniten ehkä pelottaisi juuri se että uskaltaisin avautua lopultakin joka kai tapahtuisi vähitellen kun toinen näyttäisi että on aidosti kiinnostunut ja osaa aidosti rakastaa. Mutta kun on tarpeeksi monta ovea lukinnut takanaan niin niiden aukaiseminen on todella hankalaa ja siihen juuri kysyin että mitä tässä voi tehdä kun ne eivät tunnu avautuvan vaikka kuinka yrittäisi.
Ehkä etsin pelastavaa enkeliä joka olisi haavoitunut itsekin. Toisaalta en tiedä sitten miten reagoisin siihen jos tämä henkilö paljastuisi lopulta samanlaiseksi kuin kaikki muutkin ja joutuisin pettymään. Se voisi olla minulle viimeinen tikki ja sitä ehkä juuri pelkäänkin. Ehkä pitäisi etsiä joku vakipano ja antaa kaikkien muiden tunteiden olla. Onko sillä väliä? En enää usko että on.
Olen väsynyt tämän maailman piittaamattomiin ja pinnallisiin ihmisiin. Samalla minusta on tullut tunteeton joka ei osaa välittää kun näkee toisten ihmisten sisälle ja miten alhaisista motiiveista he etsivät vaikkapa kumppania itselleen.
Saat kuulostamaan että olen joku säälittävä pelkuri joka pelkää jotain torjuntaa. Ei vaan ei kiinnosta enää leikkiminen ja sitä varten on tullut rakennuttua korkea muuri joka torjuu kaiken pois.
En varmaan tunnistaisi itsekään enää aitoa rakkautta vaikka se kävelisi vastaan ja katsoisi suoraan silmiin. Tokaisisin varmaan että voi painua hiiteen kun ei ole kuin harmia luvassa moisesta.
voi tulla niin monella tapaa. Oma kirjoituksesi sai minut ajattelemaan pelkoa torjunnasta jollain tasolla. Yleensä kyynistyminen ja tunteettomuus on reaktio tällaiseen pelkoon.
Sillä ei kyllä ole mitään tekemistä säälittävän pelkuruuden kanssa. Kyse on vain ihmisen mielen suojautumismekanismista...
"Kun oppii pärjäämään yksin, on vaikeaa 'antaa elämäänsä enää toisen käsiin'."
Tiivistit kovin taidokkaasti Hellä nainen tämän ilmiön ristiriitaisuuden.
saman tekstin.
Nuorempana olin hyvin avoin ja ihastuin helposti ja annoin tunteiden tulla, sitten tuli avioero joka on jättänyt jälkensä sekä myös lyhyet suhteen alut joista ei ole tullut enempää, pakkien antaminen tai saaminen ei tunnu missään, tuntuu itsestäkin pahalta kun jonkun voi lähes tosta vaan heivätä elämästään tai se sama tehdään mulle. En ois ikinä voinu kuvitella itsestäni että osaan olla tollasissa tilanteissa niin tunteeton mitä nyt olen, seuraavana päivänä en enää muista koko ihmistä.
Jonkunlainen muuri on sydämeen tullut ja mikään ei oikein tunnu miltään, juhlissa ja ihmisten keskellä sitä hymyilee ja nauraa ja treffeilläkin olen iloinen ja näin mutta se ei tule satasella sydämestä kuitenkaan, vaikka en mitään tekonaurua kuitenkaan naura, joku tyhjiö on ja en tiedä mikä on se juttu millä sen saa auki.
Yksi iso juttu on myös se miten paljon mulle on valehdeltu ja vedätetty joten kai sitä vaan tulee varovaisemmaksi, liikaa pettymyksiä ja huonoja kokemuksia, kai ihminen sitten näidän vuoksi muuttuu ja on kova työ saada se kaikki kiva takaisin.
Joo ja samaa on se että sitä jo asennoituu negatiivisemmin kun tapaakin jonkun, että eihän tästäkään tule mitään ja sillonhan siitä ei ainakaan tule mitään.
Jos jollain on tähän hyviä vinkkiä miten saa takaisin luottamuksen ihmisiin ja miten saisi muuria pois sydämestään niin otan vastaan vinkkejä :)
nainen, tarkennukseksi vaan vielä
Oli lohduttavaa lukea, että joku muukin kamppailee saman ongelman kanssa. Usein tuntuu, että kaikilla muilla menee joko helvetin hyvin tai sitten ongelmat on pahempaa laatua; juomista ja väkivaltaa. Tämä tunteettomuus elää pinnan alla ja moni luulee muakin varmaan aika normaaliksi, kun eivät paremmin tunne.
Menetin äskettäin miehen, joka oli kiinnostunut minusta. Hän on löytänyt uuden, varmaan sitten sellasen normaalin. Jossain vaiheessa hän yritti puhua minulle, että haluaisi läheisemmän suhteen kanssani, mutta sai tarpeekseen, kun en ottanut uskoakseni. Mielestäni en saanut tarpeeksi vahvistusta. Nyt jälkeenpäin harmittaa, että kävelin rakkauden ohi kädet taskussa.
Kysyit, että miten murtaa muuri. Niin, itse olen alkanut hoitaa asiaa helpommasta päästä. Olen esimerkiksi ottanut yhteyttä vanhoihin ystäviin, jotka saivat tuta vaikeassa elämänvaiheessani. Olen onneksi saanut parhaimman jo lapsuudenaikaisen, ystäväni takaisin. Se antaa uskoa koko elämään. Että ihan kaikkea ei tarvitse menettää.
Muutoin olen yrittänyt olla avoimempi ihmissuhteissa, jotka tietyn syynin läpikäytyään olen uskaltanut todeta turvallisiksi. Opettelen näyttämään tykkäämistäni ja uskoudun asioistani. Se on yllättävän vaikeaa, varsinkin kun on jo vuosia vain periaatteessa valehdellut muille. Tarkoitan tuolla sitä, että en ole paljastanut tunteitani tai edes kertonut, mitä elämältä toivon. Kaiketi kaikki lähtee siitä, että pitää uskoa olevansa hyväksytty ja rakastettu omana itsenään.
Tässä mennään kokoajan aika veitsenterällä. Vähän kun jostain tulee väärää singaalia, niin mitta täyttyy. Kun kerran oppii lähtemään, niin se oikeasti tuntuu helpoimmalle vaihtoehdolle. En osaa edes itkeä. Ja kun on niin miljoona kertaa pettynyt, niin sitä alkaa odottaa, että niin tapahtuu jatkossakin.
Rakkauden suhteen olen kuitenkin toiveikas. Uskon, että kun nyt harjottelen luottamaan turvallisten ihmisten kanssa, niin sitten uskaltaudun suhteeseenkin niin, että osaan myös itse antaa toiselle.
Aloita niistä läheisimmistä ihmisistäsi ja nakerra muuriisi heille aukko. Kohta huomaat, että siitä aukosta kurkkii jo uusia mukavia tuttavuuksia!! Et usko, miten onnellinen olin pikkujouluissa kun työkaveri puristi halaukseensa ja sanoi "voi että mä tykkään susta!"
tulee täältä alkuperäiseltä.
Ihan samoja "tuntemuksia" tai "tunteetomuuksia" on minullakin.
Kysymys ei ole pelkästään omista pettymyksistä vaan siitä miten muutkin ovat kokeneet pettymyksiä esimerkiksi rakkauselämässä. En enää oikein usko ihmisiin ylipäätään.
Aivan käsittämättömän helppoa on tullut juuri tuosta oven laittamisesta kiinni perässään. Huomasin kyllä jos asian itsessäni aiemmin mutta nyt se on mennyt niin pitkälle että täytyy ihan miettiä miten se on mahdollista.
Olen päätellyt että kun en näe tulevaisuudessa valoa rakkaudessa niin sitä ei tavallaan menetä mitään jos joutuu pettymään kun ei tavallaan virittäydy siihen että asiasta voisi oikeasti tulla mitään. Samalla kuitenkin sillä asenteella varmaan kävelee niistä oikeasti mahdollisuuksista ohi. Tästä ei kuitenkaan ole pitkä aika kun välillä kykenin tuohon ajattelemaan tulevaisuutta jossa olisi parisuhde, rakkautta ja välittämistä mutta siitä on tullut yhä vaikeampaa ja vaikeampaa.
Tähän täytyy vielä lisätä se miten nopeasti hylkään ajatukset ihmisestä kun huomaan hänessä jotain epämiellyttävää joka viittaa valehteluun tai pinnallisuuteen yms.
Varmasti ei monikaan ajattele minusta noin kun nauran, vitsailen ja väläyttelen hymyä mutta pinnan alla on aika hiljaista ja uhkaavaa.
Sydämeni on muuttumassa krystalliseksi kiveksi ja se surettaa. Ehkäpä välinpitämättömyys on sitten taivaallista.
Vastaan aina kiltin tytön tapaan, että hyvää kuuluu, vaikka sisällä velloisi millainen pettymyksen meri. Olen vastannut tuon saman niin monta kertaaa, että olen itsekin alkanut uskoa siihen. En vaan jaksa uskoa, että sitä kysyjää ihan oikeasti kiinnostaisi kuulla pettymyksistä. Yleensä "Mitä kuuluu?" on vain tyhjä fraasi, alotusrepliikki pintapuoliselle jutustelulle.
Kuka voisi kirjoittaa reseptin, jonka avulla oppisi olemaan avoin ja luottamaan? Ilman niitä ei mikään ihmissuhde toimi. Kun on useammin ns. "tullut turpiin" ihmissuhteissa, ei halua enää ottaa sitä riskiä, että haavoittuisi lisää.
otsikolla "olisin voinut kirjoittaa"...
Mulla on se hyvä puoli elämässäni että mulla on kaksi lasta joiden kanssa tietysti tulee näitä hyviä tuntemuksia ja tunnen rakkautta heitä kohtaan, että sillä tavalla pysyn jollain tavalla vielä tuntevana ja empaattisena ihmisenä, mitä varmasti olenkin koska todella moni uusi tuttavuus kuvailee mua ensiksi empaattiseksi ja positiivikseksi ihmiseksi.
Mutta lapset on eri asia kuin aikuinen, eli se ei ole samaa rakkautta ja välittämistä.
Itse olen kokenut kaksi suht pitkää parisuhdetta missä olen ollut todella rakastunut ja välillä ajattelen että ehkä mun elämäni tarkoitus oli että saan noi kaksi ihanaa suhdetta, jotkut eivät rakastu kunnolla elämässään ikinä ja mä olen kokenut sen jo kahdesti joten valitanko nyt siis turhasta ja pitäisi mun olla tyytyväinen tähän mitä olen jo kokenut.
Koen kuitenkin olevani vielä suht nuori, (30 plus) joten onhan tässä vielä elämää edettävä, toivottavasti se ei mene ilman rakkautta.
"vikahan" on pitkälti siellä mun peilikuvassa, tiedostan monet asiat todella hyvin ja teoriassa tiedän mikä on vialla, se on vaan hyvin vaikee korjata käytännössä ja tuntuu että tässä menee jonkunlaista oravanpyörää näissä ihmissuhteissa ja sama kaava toistuu. Tutustuu johonkin, aluksi on ehkä hieman perhosia vatsassa, sitten näkee pari kertaa ja alkaa kaivamaa toisesta jotain negatiivista ja toteaa ettei kemiat synkkaa ja lopetan usein homman sihen, eli pelko tulee niin voimakkaasti, itsesuojeluvaisto painaa päälle etten uskalla katsoa pidemmälle koska sillon niitä tunteita usein alkaa tulla, alussa niitä pystyy vielä pitelemään.
Kai ainoa ratkaisu on vaan pakottaa itsensä tutustumaan, ottamaan se riski että sattuu, mutta se tuntuu välillä vaikeelta kun olen ottanut riskejä mutta tullut petetyksi, tarvittaisiin ihminen joka olisi rehellinen ja luotettava niin sitä kautta uskaltaisin..
tähän että ongelmaksi muodostuu se että kun ei edes odota ihmissuhteilta kovin paljoa niin ei näe edes syytä panostaa niihin. Toisin sanottuna tulee ajatus siitä että tunteiden lataaminen ja odotukset ovat turhia koska mitään hyvää niistä ei seuraa tai niihin ei voi luottaa.
Itselleni on tullut miehenä myös sellainen tunne että ei minun tunteillani ole väliä. Vain sillä on tunteeko nainen jotain joten voin ihan hyvin olla kylmä kyyninen paska kuin huomaavainen ja hellä, lopputulos on kuitenkin lopulta lähes sama.
Osa sanoo että sitä tapaa vain "vääriä ihmisiä" mutta täytyy sanoa että sitten on tullut liuta tavattua niitä vähän liikaa.
Kylläpä kuulostaa tutulta. Ei ainoastaan aloitus vaan myös suurin osa vastauksista. Tunnistan itsestäni samanlaisen tunteettomuuden ja tyhjyyden. Olin nuorena hyvin herkkä ja elin vahvasti tunteella. Saatan vieläkin hetken ajaksi saada flashbackina palan sitä fiilistä, miltä tuntui kun pää oli "sekaisin" ihastumisesta, odotuksesta ja toivosta. Uskomaton endorfiinihumala.
Sittemmin maailma alkoi vähitellen muuttua kylmemmäksi ja kovemmaksi. En suinkaan heti luovuttanut mutta vuosien vieriessä ja vastoinkäyminen toisensa jälkeen, aloin kovettua ja rakentaa muuria ympärilleni...viime vuosina ihan tietoisesti. Tuntuu jollain tavalla lohdullisemmalta heittää pyyhe kehään ja sulkea pois kaikki ihastumisen tunteet. Jos kohtaan naisen, joka vaikuttaa kiinnostavalta, tai vaikka osoittaisi kiinnostuksen merkkejä minua kohtaan, pysyn kylmänä kuin jää. Toki hymyilen ja keskustelen kuin muutkin mutten suo pienintäkään ajatusta mistään muusta. Kuoletan tunteet välittömästi...koska vituiks se menee kuitenkin.
Näin pitkään yksin eläneenä olisi tosiaan aika vaikea luovuttaa osa elämästään toisen käsiin. Osa minusta on jopa omahyväisen ylpeä siitä, että että olen ns. yksinäinen susi joka selviää kaikesta yksin. Tämä asenne onkin varmaan johtanut siihen, että ajoittain tuntuu vaikealta tuntea minkäänlaista empatiaa ihmisten ongelmia kohtaan.
Aivan karmea elämänvaihe oli sellainen, milloin esitin iloista ja onnellista, vaikka sielu oli palasina. Todellisuudessa en pystynyt kertomaan kenellekään, mitä tunsin. Olin kovettanut itseni täysin. Olin kuin nukke. Tyhjä sisältä.
Pääsin tuosta kehästä muuttamalla elämässäni isoja asioita. Vaihdoin työpaikkaa ja muutin kotipaikkakunnalleni. Oli jotenkin lohdullista löytää omat juurensa. Ja alkaa kasvattaa uusia. Pysyä paikallaan ja kasvaa oikeaksi ihmiseksi.
Tunteettomuudesta pois oppimista olen tietoisesti tehnyt jo muutaman vuoden ajan. Ja niinkuin kerroin, muutama sydänystävä minulla on. Parisuhde on ihan toinen juttu.
Kun olen näin tarmokkaasti rakentanut elämästäni kestävää, siitä on tullut samalla myös vankilani. Kun tulee viikonloppu, pitäisi sinkkuihmistä kiinnostaa illanvietot ja muut bileet, mutta minä vaan mielummin vietän aikaa kotona tai lasten kanssa. Onko se nyt sitten mikään ihme, etten löydä ketään?
Sanon vielä tuohon edellisen kommenttiin tuosta "omahyväisestä ylpeydestä", että kyllä me aikalaisia selviytyjiä olemme, jotka yksin täällä tarvomme päivästä toiseen. Kyllä elämä on parisuhteessa oikeesti niin paljon helpompaa. Mitalin ansaitsisimme jokainen!
tunteellinen, mutta nykyään olen alkanut harjoittamaan "ulkopuolella" olemista. Töissä ja kavereiden kanssa sauhuan eli olen tunteellinen ja temperamenttinen, mutta jos puhutaan ihastumisesta, niin siirrän itseni ulkopuolelle melkein tilanteesta kuin tilanteesta ja vältän kaikkea, mikä voisi sattua.
Mutta en pidä itseäni katkerana. Älä pidä sinäkään.;)