Esittäkää näkemyksenne viidestä parhaimmasta klassisen musiikin säveltäjästä ja kymmenestä hienoimmasta teoksista, mitä taidemusiikin saralla on koskaan tehty.
TSAIKOVSKI
BEETHOVEN
BRAHMS
SIBELIUS
MOZART
Teoksia joutuu miettimään muutaman tovin, mutta Kohtalonsinfonia tulee varmasti olemaan listalla ;)
TSAIKOVSKI
BEETHOVEN
BRAHMS
SIBELIUS
MOZART
Teoksia joutuu miettimään muutaman tovin, mutta Kohtalonsinfonia tulee varmasti olemaan listalla ;)
Vastaukset 46
Vanhimmat
Voitaisko lets keksiä jotain uutta
mutta en ole vielä oikein koonnut kaikkia ajatuksiani musiikista, mutta lonkalta heittäisin tämän hetkisen kärjen:
1.Mozart
2.Beethoven
3.Bach
4.Schubert
5.Händel
Teokset:
1. Don Giovanni (Mozart)
2. h-molli-messu (Bach)
3. 24. pianokonsertto (Mozart)
4. 40. sinfonia (Mozart)
5. 9. sinfonia (Beethoven)
6. klarinettikonsertto (Mozart)
7. Così fan tutte (Mozart)
8. 41. sinfonia (Mozart)
9. 38. sinfonia (Mozart)
10. Solomon-oratorio (Händel)
Mozartin teokset tunkeutuvat väkisin oman listani kärkeen, vaikka tunnen laajalti muutakin musiikkia ja olisin halunnut listalle useamman säveltäjän teoksia. Mozart nyt vaan on etevin.
Juuri tuo hänen, Beethovenin, musiikkinsa hiukan lapsellinen sekoitus amatöörin yksinkertaisia motiiveja ja ammattilaisen kehittelytaitoja tekee hänen musiikkinsa arvioimisen niin vaikeaksi, Glenn Gouldia toivon mukaan oikein siteeratakseni.
Vaikka hänen musiikinsa alakuloisuus on liian syvää kyynelin ilmaistavaksi viimeisen kauden metafyysisiksi luonnehdittujen teosten kuten myöhäiskvartettojen syvyyksiä ajatellen jotka todistavat hänen edustavan säveltäjänä aivan toista ääripäätä Deliuksen miltei käsinkosketeltavan aistillisiin ja kuumeisen intohimon ja hedonistisen nautinnon korkeata kieltä puhuvien myöhäisromanttisten kompleksisten harmonioiden rinnalla, jotka ovat tunnejärkytykseltään aina sitä edeltävää järkytystä suurempia tehdessään väliottömästi tenhoavalla kauneudellaan vaikutuksen kuulijaansa heti ja välittömästi mikäli tämä ollenkaan on päässyt perille hänen musiikkinsa luonteesta pelottoman voyager-luotaimen matkalla musiikillisessa aika-avaruusuniversumissa valovuosia toisiaan erottavien musiikillisten tekniikoiden ja niiden ilmaisullisia potentiaaleja mahdollistavien ulottuvuuksien välillä.
jaksais, mutta aikansa ilmiönä varmasti mullistava. Onhan siinä jne, mutta... Hohhoijaa.
kuunnellut beethovenia puoleen vuoteen siksi, koska en ole samalla tavalla riippuvainen hänen musiikistaan kuin vaikka mozartin tai händelin musiikista. Silti pidän B:tä kakkosena aikoinaan kuuntelemieni sinfonioiden, jousikvartettojen, konserttojen ja sonaattien pohjalta. Mikähän siinä muuten on, ettei B nykyisin vedä puoleensa. Pitäis kai taas vaan alkaa kuuntelemaan sitä ja verestää vähän muistia - vaikka väkisin...mozze ja handy kun ovat vieneet miehen mennessään. =S
kuin nenä päähän Hietasen kommentti Honkajoelle: "Älä uhoo!"
Schoenberg
Haydn
Tsaikovski
Mozart
Berg
Don Giovanni (Mozart)
Moses und Aron (Schoenberg)
Jevgeni Onegin (Tsaikovski)
Ruusuritari (Strauss)
Mtsenskin piirikunnan lady McBeth (Shostakovitch)
Viulukonsertto (Berg)
Sinfonia 94 "Yllätys" (Haydn)
Falstaff (Verdi)
Julietta (Martinu)
Cantus Arcticus (Rautavaara)
Todellakin laadittu tämän illan mielentilan mukaan. Haydnilta en ole huonoa teosta kuullut, aika tasalaatuinen säveltäjä, Yllätys on ainakin parhaimpia.
Aika oopperapainotteinen... Paavi Benedictus XVI:a mukaillen, muut musiikin muodot tuntuvat puutteellisilta, ainakin tähän vuodenaikaan.
jo vähän variaatiota kivaa
haydn on tosiaan tasainen, varmaan tasaisempi kuin mozart, joka kirjoitti jotakin vähän tyhjänpäiväsempääkin, kuten niitä saksalaisia tansseja. haydnia tulee aina väkisinkin verrattua muutenkin mozartiin...ja kyllähän tuota vertaamista tehdessä huomaa selkeästi, kumman huippu on korkeammalle asetettu. papalta puuttuvat piikit.
toisaalta, voihan sitä oman ymmärryksensä laajuuden esiintuomiseksi väittää, että joku tsaikkarin onegin kuuluu 10 joukkoon ja vaikkapa figaron häät ei. totuus on kuitenkin se, että figaro on musiikillisesti oikeastaan joka suhteessa oneginin edellä. jevgenissä on kikkailtu väkinäisesti muodon yhtenäisyydellä, ehtaa musiikkia siinä on vähemmän ja laaduttomammin kuin missään mozartin kypsässä oopperassa.
jo pelkästään yhtenään soljuvaa musiikkia, vaikkapa asettaen esimerkit oneginin 1.näytöksen alusta (tai vaikka toisen näytöksen!) ja figaron 2.näytöksen finaalista vastakkain, huomataan että mozart on sittenkin halutessaan mestarillisempi jopa muodon yhtenäisyydessä. olkoonkin, että säveltäjä pitäytyi kaudelleen uskollisesti pääosin numero-oopperassa, mikä onkin mielestäni puhtaan musiikin etu (vrt. wagnerin johtoaiheet ym. väkisin väännetty)
J.S.Bach: Soolosellosarjat 1-6
Sofia Gubaidulina: Offertorium
Alfred Schnittke: Alttoviulukonsertto
Arvo Pärt: Tabula Rasa
Prince: Purple Rain
Siinäpä tuli jo kymmenen teostakin, jos jokainen soolosellosarja lasketaan yhdeksi teokseksi. Ja niin ne kai lasketaankin.
ole klassista musiikkia? :D
hyvä levy se on ;)
Ja Schnittkeä.
Hihii.
Mutta miten siedät kuunnella sen Pöörpulin hirvittävää raakkumista ja äänihuulten hautajaismenoja, ja jos se Kiss-biisi on sillä levyllä, niin miten se on voinut elää näin pitkään kun on vain tuollainen ihme falsettihetkutus. Kyllä kuulkaas poppendaalin puolella on paljon parempaakin esiteltävää.
ei Schnittkekään huono ole. Kiss ei ole Purple rain -albumilla, vaan Paradella, joka sekin on toki hyvä. Kiss on tosiaan mainio osoitus siitä mihin falsetttilaulun hallitseva funk-äijä voi parhaimmillaan yltää, mutta Prince on yllättävän sävykäs laulaja muutenkin, hän osaa hyödyntää taitavasti myös alarekisteriä. Saattaa olla että populaarimusiikin joukossa on jokunen samanveroinen artisti, mutta yhtään parempaa ei ainakaan ole.
Kiss ja Prince ovat pahimman luokan perseenkeikutuskamaa eli pyppymusiikkia eli pypyläärimusiikkia. Musiikillisesti täysin ala-arvoista tavaraa. Tämä palsta ei ole tarkoitettu sellaisen paskan möyhimiseen.
auktoriteetti-reppana, miksi et käytä omaa nimimerkkiäsi? Häpeätkö itseäsi niin paljon? No, siinä tapauksessa olet älykkäämpi kuin luulimmekaan.
Prince on loistava musiikko. Jotkut vaan eivät tajua että muutakin hyvää on kuin klassinen.
Gubbaliinan ja Snitkun takana tarkoitti? Mutta Prinssiä en suostu fanittamaan.
sille kuuluvalle palstalle. Ylenmääräinen pypyn tuoksahdus nimittäin ottaa täällä jo muittenkin kuin nimim. auktoriteetin nenään.
palstan ainoa luuseri - tai sitten hän vain on luuserina erittäin jakautunut persoona.
Paperimusiikin ystävät eivät koskaan ymmärrä toisenlaisen hienon musiikin päälle, sillä heidän kykynsä ei yksinkertaisesti riitä esim. jazziin. Sitä koitetaan peitellä pyppy-jutuilla ja kaiken maailman sekoiluilla, vaihtelevin tuloksin. :)
Mutta ymmärrykset puutteet pysyvät.
Ilmaisullisesti ja sisällöltään jazz on laimeaa, rajoittunutta, lyhytjännitteistä, kilisevää, irrallista ja nyanssien suhteen liian suurpiirteistä temppuilua pelkän temppuilun vuoksi. Onko kukaan koskaan kuullut instrumentaalijazzissa pitkiä fraaseja? Pitkälinjaista kehittelyä? Kahden rivin pituista crescendoa? Edes kahden perättäisen äänen välistä intensiivistä dialogia? Ei ole. Jazz ei herätä ajatuksia, oivalluksia tai intohimoja. Jazzpianistit on pilipalipimputtajia, jotka ei osaa edes kunnollista sormilegatoa tai polyfoniaa. Pelkkää pyppyä jazz on.
luuseri, kun en suostu fanittamaan princeä mutta allekirjoitan Gubaidulinan ja Schnittken? Ajattelitko, etten ole koskaan esittänyt, kuunnellut tai elänyt minkäänlaisia kevyempiä genrejä minkäänlaisissa kokoonpanoissa?
Voidaan tehdä koko illan konsertti ja laatia siihen ohjelma niin katsotaan kummalla on ällistyttävämpi ja kumpi jättää yleisön typertyneemmäksi.
että et ymmärrä mitään esim. funk-musiikista (viestisi selvensi tämän), ja kysymys taas kuuluu, että miksi siitä huolimatta kritisoit sitä?
"Voidaan tehdä koko illan konsertti ja laatia siihen ohjelma niin katsotaan kummalla on ällistyttävämpi ja kumpi jättää yleisön typertyneemmäksi"
Lause jäi epäselväksi. Kokeile uudelleenkirjoittaa se.
hänen merkittävyyttään ei liioin tarvitse kiistää (eikä edes voi).
mämmi
että olenko väittänyt ns. ymmärtäväni jotain funk-musiikista? Entä onko sillä jotain väliä?
Jos totean, ettei Prince ole mieleeni, se tuskin on tämän oudon nimikompleksisen artistin täydellistä negoimista eikä vaadi hurjistuneita vastalauseita, etenkään kun Prince ei minulle paljon mittään merkitse.
Ja huonosti muotoillusta lauseestani: jätin sen tarkoituksella korjailematta, koska koko tämä taistelu on niin turha että sen voi vain ANTAA OLLA. Nespaa.
Vöytsi. Eikö edes kunnon jazz-laulu? Ei pilipalistelujazz minustakaan mitään keskittymiskuuntelun arvoista liene, mutta esityksillä ja piisilöillä on eronsa.
jotenkin minua ihmetyttää, miksi on niin paljon ihmisiä, jotka leimaavat kaiken klassisen paperimusiikiksi vaikka selvästikään eivät siitä mitään tiedä, tai populaarimusiikin paskaksi, vaikka eivät siitäkään mitään tiedä. Todelliset ammattilaiset ovat käsitttääkseni kuitenkin avarakatseisempia. Esim. Esa-Pekka Salonen ja Pekka Kuusisto ovat kehuneet Princeä, eivätkä esim. Abban tai Beatlesin kaverit ole koskaan ainakaan väheksyneet klassista, vaan ovat jopa jotain sillä saralla itsekin yrittäneet.
mielessään eri henkilöiden kirjoittamia viestejä saman henkilön kirjoittamiksi...
t. Ymmä
on näköjään jo varastanutkin parin tyypin nimimerkin, jotta voisi jakaa pyppyjuttujaan ja provokaatista läppäänsä.
Nimimerkki "-mutta" puhuu asiaa!
jotain vanhaa kaunaa pohjalla ja sen läpi katsotaan. Mikä tämä Auktoriteetti on, josta täällä aina puhutaan?
jonka käyttämistä nimimerkeistä yksi on auktoriteetti, se on käyttänyt myös nimeä "poppi on pypystä", ja vaikka mitä muutakin.
Muiden nimimerkit käytössä myös.
Luuseri, todella pahan luokan sellainen.
Senhän kuulee helposti jokainen omilla korvillaan. Kaikki klasarit on sitä mieltä joten ei näissä asioissa todella tarvitse provoilla. Riittää kun kertoo miten asiat ovat.
miksi pitäisi vaivautua jazzin takia kun klassinen on kuitenkin niin paljon tuhdimpaa tavaraa. Eikö ne jazzlaulajat nyt kuitenkin ole aika rytmittömiä monkujia, jotka käsittelee säveltasojakin vähän miten kuten kurkku kulloinkin suostuu?
Minusta vastaus nimittäin on ei.
Koko klassinen lauluperinne on taiteen oksettavin irvikuva. Ketään klassista laulajaa ei voi verrata Ella Fitzgeraldiin, joka on koko maailmanhistorian (tunnetuista laulajista) paras äänenkäyttäjä, teknisesti ylivertainen sekä tulkinnan tasollakin voittamaton.
Jazz on yksi arvokkaimmista musiikkityyleistä, mitä musiikin saralla on koskaan ollut. Pyppyklasarit eivät siitä tajua enempää kuin aasi Picassosta, mutta eihän porvarillinen eliitti ole koskaan mistään mitään tajunnutkaan.
Tosin läheskään kaikki klasarit eivät ole roskasakkia, ainoastaan noin viideosa, eli se pyppyklasarien joukko.
kukaan kuuntele missään genressä. Ja jos tarkoitat säveltasojen käsittelyllä esim. jotain glissandontynkää tai sellaisia jännitettäluovia altamenoja ennen säveleen pääsyä, anteeksi amatöörimaisuuteni, niin minusta ne kuuluvat asiaan.
Minusta jonkin musiikin (sic) ymmärtämisen tai ymmärtämättömyyden osoittaa parhaiten kyseisen musiikin (sic) esittäminen itselle parhaiten sopivalla instrumentilla. Jos ymmärtää miksi biisi menee kuten menee, sehän sitten kuuluupi ja niin edelleen nyt kaikki nukahtivat hyvää joulua.
Fitzgerald oli ylineutraali, äänellisesti kapea-alainen ja kylmäksi jättävä keskinkertaisuus. Sekin vähä persoonallisuus mitä siitä olisi voinut saada ulos oikean äänikoulutuksen myötä, valjastettiin heti viihdeteollisuuden käyttöön ja niin syntyi ketään loukkaamaton, siis mahdollisimman hyvin myyvä, amerikkalainen mustaihoinen Katri Helena. Sellainen, jonka tahtiin oli turvallista keikuttaa pyllyä klubilla.
Entä vanhempi Fitzgerald? Eihän sitä nuotin vierestä rumalla äänellä kiljuvaa äänirauniota kestä kuunnella. Äänensä menettänyt Callaskin kuulostaa enkeliltä Fitziin verrattuna.
Klassinen laulukoulu ja perinne ovat lääkenektaria sille moukkatyypille, jota suurin osa pyppäreistä edustaa. Niille, jotka yrittävät ilmaista itseään kähisemällä, inisemällä, vinkumalla, mölisemällä tai huutamalla suoraa huutoa kouluttamattomalla äänellä.
Jazz tyylinä on änkyttävää, sinne tänne sohivaa, pikkutärkeilevää ja päämäärätöntä pitsinypläystä. Jazzarit on loppuviimeiseksi pelkkiä töräyttelijöitä jotka saa kiksit jostain niin alkeellisista jutuista kuin torveen tuuttaamisesta ja lautasten hinkkaamisesta.
Sillä ole mitään tekemistä musiikin kanssa.
no joo, kyllähän tuo vähän nauratti. Ehkä se instrupuoli on vähän sellaista stagnaattista pahimmillaan, tekisi mieli kysyä että niin, oliko vielä muuta? Usein kokoonpano on sellainen.
Joskus toki sattuu tulevaisuuden monitoivot yhteen ja silloin ei tarvitse heitä mielessään psyykata, tulee vähän botneejakvaliteettiijapositiivisiiyllätyksiä.
Eikä se Ellakaan, vaikka kunnioitettava oli, mikään maailman laajin tai järisyttävin tulkinnaltaan ollut, vähän wäbädäbä wonkkabonkka.
Mutta kyllä jazz-laulua vaan tässä pitäisin edelleen hyvänä ja hienona kun on innovatiivinen ja koulutettu ääni jolla on elämä handussa, mutta en haluaisi kuulla jazz-laulua oopperalaulajan laulamana. Olen pahoillani.
ooopperalaulajat tuhlaa kykyjään ja koulutustaan kevyeen musiikkin, mukaanlukien jazz. Silloin kun sitä tapahtuu, se on vähän niinkuin joku käyskentelisi tyylikkäissä laatuvetimissä slummialueella, jossa paljon paremmin tulee huomatuksi kun on isot rinnat, iso takapuoli, kova ääni ja vielä kovempi meininki päällä.
kuten jo totesin aiemmin.
Laulu jossa ei ole mitään tunnetta, ei tilaa tulkinnalle, pelkästään teknisyys ratkaisee, on oksettavaa ja suunnattu sellaisille ihmisille, joiden sisällä ei ole mitään.
Arvostan paljon teknisiä taitureita, mutta ainoastaan sellaisia, jotka osaavat myös käsitellä ääntään luovasti musiikin ehdoilla, improvisoida, ja tietysti tulkita. Klasarit eivät kykene hahmottamaan muuta kuin ilmaisuksellisesti suppeaa ja tulkinnan tasolla köyhää laulua. Mutta nämä ominaisuudet koskevat yllättävän monia klasareita - ainakin tämän keskustelun perusteella - myös ihmisinä.
Ellaa tai Aretha Franklinia parempia laulajia ei ole. Yksikään klassisen musiiki solisti ei pääse lähellekään. Klassisen musiikin huikeat ansiot ovat jossain ihan muussa kuin laulajien - tai edes soittajien - tulkinnassa ja improssa. Paperilla (johon säveltäjä on teoksensa "piirtänyt") on sanottu se kaikki, mitä taidemusiikissa on. Ja juuri tämän säveltäjäkeskeisyyden takia klassinen on niin upeaa taidetta, sitä kun on ollut tekemässä huikea määrä luomisvoimaisia neroja ja säveltaiteen mestareita.
äänenmuodostukseltaan että tulkinnaltaan aivan kääpiöitä verrattuna parhaisiin klassisiin laulajiin.
Parhailla klassisilla laulajilla kun on se tekniikka joka nimenomaan ainoastaan mahdollistaa hyvin erilaiset äänelliset tehot eli tulkinnan.
Klassisilla laulajilla on yleensä myös huikean laaja ääniala ja suuri venyvyys volyymin suhteen verrattuna jazzareihin ja kaikki ne avut joita äänellä musiikkia tekevillä voi ylipäätään olla.
Kevyessä ja jazzissa samojen tehojen tavoittelu tulee ulos liian usein huutamisena ja muina vastaavina, hallitsemattomina ja soimattomina ääninä, sillä koulutusta ei sen puolen artisteilla lähes koskaan ole.
Erittäin harvoin jazzin tai kevyen parista löytyy kunnolla koulutettu ääni. Realistisinta olisi sanoa että ei juuri koskaan. Mukaanlukien Franklin ja Fitzgerald.
mahdollisuuden luulla, että olet oikeassa. Vaikka oikeastihan pointtisi menevät aivan perseilleen. Mutta usko toki tohon roskaan.
Franklin, Gaye ja eritysesti Fitzgerald pysyvät selvästi klasarilaulajien pääsemättömissä.
Mozartin ja Tshaikovskin ohella minua koskettaa eniten Rahmaninovin melankolinen pianokonsertto nro 2. Se on klassisen musiikin kirkkaimpia helmiä.
minunkin tähän vielä vastata, vaikka kylläkin tällainen listaaminen on mielestäni typerää, koska mielisäveltäjät vaihtuvat.
1. Mahler
2. Mozart
3. Debussy
4. Richard Strauss
5. Bach
Ja parhaimmat teokset: (kylläpä muuten onkin vaikea, tämä nimittäin riippuu ihan mielentilasta, toisena aikana saattaisi tulla ihan eri kappaleet valituksi)
1. Mahler: Sinfonia nro. 3
2. R. Strauss: Alppisinfonia
3. Mozart: Requiem
4. Debussy: Preludit
5. Mahler: Sinfonia no. 1
6. Bach: Fuugan taito
7. Tsaikovski: Sinfonia no. 5
8. Mendelssohn: Viulukonsertto
9. Mozart: Pianokonsertto d-molli
10. Beethoven: Sinfonia no. 9
Ja kuten sanoin, listani voisi olla aivan toisenlainen ajasta riippuen.
Musikinhistoria ei ole jonkinlainen vaihdinvaihto joka vähentäisi aiemmin valloitetun arvoa hiukkaakaan kaiken kruunaavaan täysklassismiin tultaessa johon saakka säveltäjät olisivat suorittaneet vahdinvaihdon joka olisi aina korvattavissa suuremman täydellisyyden tavoittaneella musiikillisella ajatuksella jolla olisi objektiivisesti katsottuna täydellinen ratkaisu varattuna suurimmalle kaikista.