En tiedä kuuluuko tämä tänne, mutta ANYWAYS!
Isäni!
Niin pitkälle kuin muistan isälläni oli alkoholiongelma en vain aluksi ymmärtänyt mitä se tarkoittaa vain luulin, että isäni on ihan ”normaali” hän on vaan luonteeltaan toisenlainen. Olin niin pieni, että en voinutkaan ymmärtää vaikka koko perhe kärsi pahasti. Isäni jäin kiinni rattijuopumuksesta kuin olin ihan vauva ja siskoni oli myös tosi nuori ehkä 5-vuotias, isäni ajoi kännissä me takapenkillä pitkin maanteitä. Poliisi otti lopulta kiinni isän ja siinä lähti kortti ja tuli sakot, mutta tuommoiset seikat on uskomattomia nyt kuin mietin, vaikka en tilannetta muistakaan, kuulin sen siskoltani vasta ikään. Onnellisia asioita mitä tulee mieleen vuosien varrelta oli, kuin isä tuli vastaan hoitoon ja menimme isän äidille (mummille) syömään ihanaa kotiruokaa ja juttelemaan. Siihen aikaa vielä eli vaarinikin joka oli (sotaveteraani) SUURI idolini, arvostin/arvostan häntä suuresti. Vaarini kertoi aina hurjia sotakokemuksia sodasta ja lapsuudestaan hän oli Karjalaisia (Viipurista) kotoisin, jotka lähti perheineen evakkoon talvisodan aikoihin. Vaarini oli nyrkkeilijä teki 5-työtäkin samaan aikaan ja ehti nukkua ehkä muutaman tunnin ja töihin takasin. Nyrkkeilijänä vaari oli jopa etelä-suomen mestari ja kova mies olikin, positiivisella tavalla. Vaarini oli työssä taksikuski/talonmies/rakennuksilla jne jne. Vaari rakensi jopa itse Espoon lintuvaaraan omakotitalon perheelleen. Toki vaari oli aika rajukin lapselleen (isälleni) ehkä hieman liiankin, uskoakseni heillä ei ollut tapana sanoa lapsilleen, että rakastaa ja halata. Se oli sitä sukupolvea, mutta ehkä he osoittivat jollakin muulla tavalla välittämisen. Vaarini oli kotoisin Viipurista johon hänellä oli ikävä, mutta kuin kävimme joskus 80-luvun lopus/ 90-luvun alus katsomassa missä samassa Viipuri on niin vaarini ei enää puhunut Viipurista. Harmittaa niin, koska olen paljon unohtanut mitä vaari on minulle kertonut, mutta onneksi kaikkia en ole unohtunut en KOSKAAN unohdukaan. Vuonna 92 vaari sitten kuoli pitkän sairauden murtamana vaari oli taistellut hengestään jo pidemmän ajan, mutta lopulta oli pakko mennä. Vaari oli saattokodissa (terhokoti) jossa mummini piti viimeisellä hetkellä vaaria kädestä kiinni ja vaari otti pari henkäystä ja puristi vielä mummia kädestä ja kuoli pois. Mummi kuoli suruun ei jaksanut enää, koska vaarin kanssa olivat eläneet melkein koko elämänsä niin ei jaksanut enää ja mummi kuoli vuonna 95, sydän petti. Kaikin puolin lämpimät muistot mummista ja vaarista, (isän puolelta). Mummi piti perhettä/ isää jollakin tavalla aisoissa, mutta mummin kuoltua isäni masentui syvästi ja alkoi pikku hiljaa viina maistumaan jälleen. Kaiken pahan lisäksi isäni sisko kuoli vuonna 99, se oli paha juttu. Isäni Sairastui 90-luvun alussa oli mennyt elimistö kuolioon juomisen takia. Toki ymmärsin jo missä mennään olin vain hämillään se on niin herkkää aikaa nuorelle ihmiselle n. 12-13-vuotias vuonna 95. Mummille oli aina kiva mennä isäni kanssa Kaarelaan Stadiin jossa mummi/vaari siihen aikaan asui siis joskus 80-luvulla/ 90-luvun alku. Mummilta menimme hakemaan äitiäni joka oli/ on töissä Pasilassa ja sieltä kaupan/ viinakaupan kautta kotiin. Illat isä veti siis viinaa. Isä sairasti yli 10-vuotta juomisesta elimistö siis poksahti. Isäni osasi halata ja se tuntui hyvälle kuin isä halasi vaikka olikin hieman kännissä loppuaikoina isä koitti tappaa itseään viinalla/ pillereillä, mutta ei onnistunut. Isä osasi sanoa rakastavansa, mutta joskus isä ei osannut näyttää tunteitaan hyvässä/ pahassa, ja alkoi raivoaman yhden kerran ”tappelimme” fyysisesti, kuin isä kävi päälle mutta olin jo tuolloin hyvässä kunnossa (pikajuoksua/ punttista harrastaneena), että ei isälläni ollut mahdollisuuksia. Pelkäsin monesti isääni pienenä ja isompanakin tietysti, mutta lopulta aloin toivoa koska tuntui että isän elämä on yhtä helvettiä ja hän tekee pahaa myös muille, että kuolisi kuitenkin se on oma isä ja sitä rakastaa aina. Isä osasi lohduttaa hyvin jos oli huonopäivä paskamainen juttu oli se, olisipa isä ollut aina paskamainen niin sitä voisi vihata, mutta se osasi myös olla maailman paras isä, joka minäkin koitan olla. Minulla ei ollut paljoa kavereita koska jotenkin koitin ”suojella” itseäni, enkä päästää ketään turhan lähelle. Isäni oli sairaseläkkeellä ja aina kotona siinä koulun jälkeen sitten katsoimme tv:tä ja juttelimme/ naureskelimme ja mietin miten yksinäistä isälläni on ollut yksin yli 10-vuotta sairaseläkkeellä tervemies (fyysisesti) ennen sairastumista, mutta yhtä äkkiä kuoleman sairas lääkäri sanoi jo 90-luvun alussa, että isällä on ehkä 1-2-vuotta elinikää, mutta niin isä vain sinnitteli mietin vain miten se on vaikuttanut ihmisen mieleen saada kuulla, että voi kuolla minä hetkenä vain ja koko aikainen pelko olikin, että kuin tulen koulusta kotiin niin isä on kuollut. Isäni oli hyvin yksinäinen niin kuin minäkin. Isälläni oli paljon kavereita, mutta ei ”kunnollisia” kavereita kaikki oli enemmän tai vähemmän juoppoja. Voi luoja kuinka monta yötä olen pienenä poikana yksin itkenyt kuin isä on dokannut ja kaatunut ja lyönyt päänsä ja joka paikka veressä itkenyt ja toivonut että tämä loppuu äitini on ollut paljon poissa työmatkoilla ja minä yksin isäni kanssa. Isä hommasi aseen vielä ja kännissä/ pillereissä se riehui sillä aina välillä ja sitten saikin koittaa varoa ettei saa luotia ”perseeseen” ja repiä asetta kädestä ettei faija ammu aivojansa seinälle saisi taulut muuten uuden värityksen, ei hyvä! Olin silloin ehkä 13-15-vuotias, pelkäsin koko ajan. Isäni osasi henkisenväkivallan kuin mestari ja osasi saada paskan fiiliksen jos ei hyväksynyt kaikkea mitä se teki ja totellut, huh. Lopulta isäni sitten kysyi minulta haluatko kuolla sanoin en olen niin nuori, että vuosia pitäisi olla edessä isäni alkoi kaivaa asettaan ja lähdin kuin haukikaislikosta ”evakkoon” ja soitin poliisit n. 4-päivää tästä isäni löytyi kuolleena samat poliisit jotka oli pidättänyt isän ampuma-ase rikkomuksesta oli paikalla kuin isä löydettiin oli vetänyt ranteet auki pöydällä oli lappu jossa luki, että antakaa anteeksi en jaksa enää. Viimeiset hetket oli niin kauheat huusin isälle, että et ole enää minun isäni ja näin kuin poliisit veivät isäni käsiraudoissa. Se kuva on kuin tatuoitunut mieleeni isäni on kuin pikku poika ja ihan hukassa ei ymmärrä mitä tapahtuu olisi tehnyt mieli juosta halaamaan isääni, mutta ei se olisi onnistunut/ ehkä hyvä näin, en tiedä. Isästäni muistelen hyviä hetkiä mm. espanjan matkaamme jossa oli myös äitini ja joitakin jouluja jolloin oli koko porukka koossa. Isäni osasi olla myös kannustava aina kehui miten minulla voi olla noin komea poika ja kaikkea se lämmitti paljon, onneksi on myös joitakin hyviä muistoja. Olisin vain halunnut sanoa isälleni, että rakasta sitä koska en sitä ikinä pystynyt isälleni sanomaan. Itse en tiedä minulla on tullut itsemurha ajatuksia ja joskus mietin jos tappaisin itseni, mutta ihan vain ajatuksen voimalla toistaiseksi.
Toivottavasti joku sai jotakin selkoa tästä, nyt pitää mennä goisaamaan.
Halusin vain kertoa oman tarinani niin lyhyesti kuin sen vain voi, jos se herättää jotakin ajatuksia jollekin niin kerro vain??
Isäni!
Niin pitkälle kuin muistan isälläni oli alkoholiongelma en vain aluksi ymmärtänyt mitä se tarkoittaa vain luulin, että isäni on ihan ”normaali” hän on vaan luonteeltaan toisenlainen. Olin niin pieni, että en voinutkaan ymmärtää vaikka koko perhe kärsi pahasti. Isäni jäin kiinni rattijuopumuksesta kuin olin ihan vauva ja siskoni oli myös tosi nuori ehkä 5-vuotias, isäni ajoi kännissä me takapenkillä pitkin maanteitä. Poliisi otti lopulta kiinni isän ja siinä lähti kortti ja tuli sakot, mutta tuommoiset seikat on uskomattomia nyt kuin mietin, vaikka en tilannetta muistakaan, kuulin sen siskoltani vasta ikään. Onnellisia asioita mitä tulee mieleen vuosien varrelta oli, kuin isä tuli vastaan hoitoon ja menimme isän äidille (mummille) syömään ihanaa kotiruokaa ja juttelemaan. Siihen aikaa vielä eli vaarinikin joka oli (sotaveteraani) SUURI idolini, arvostin/arvostan häntä suuresti. Vaarini kertoi aina hurjia sotakokemuksia sodasta ja lapsuudestaan hän oli Karjalaisia (Viipurista) kotoisin, jotka lähti perheineen evakkoon talvisodan aikoihin. Vaarini oli nyrkkeilijä teki 5-työtäkin samaan aikaan ja ehti nukkua ehkä muutaman tunnin ja töihin takasin. Nyrkkeilijänä vaari oli jopa etelä-suomen mestari ja kova mies olikin, positiivisella tavalla. Vaarini oli työssä taksikuski/talonmies/rakennuksilla jne jne. Vaari rakensi jopa itse Espoon lintuvaaraan omakotitalon perheelleen. Toki vaari oli aika rajukin lapselleen (isälleni) ehkä hieman liiankin, uskoakseni heillä ei ollut tapana sanoa lapsilleen, että rakastaa ja halata. Se oli sitä sukupolvea, mutta ehkä he osoittivat jollakin muulla tavalla välittämisen. Vaarini oli kotoisin Viipurista johon hänellä oli ikävä, mutta kuin kävimme joskus 80-luvun lopus/ 90-luvun alus katsomassa missä samassa Viipuri on niin vaarini ei enää puhunut Viipurista. Harmittaa niin, koska olen paljon unohtanut mitä vaari on minulle kertonut, mutta onneksi kaikkia en ole unohtunut en KOSKAAN unohdukaan. Vuonna 92 vaari sitten kuoli pitkän sairauden murtamana vaari oli taistellut hengestään jo pidemmän ajan, mutta lopulta oli pakko mennä. Vaari oli saattokodissa (terhokoti) jossa mummini piti viimeisellä hetkellä vaaria kädestä kiinni ja vaari otti pari henkäystä ja puristi vielä mummia kädestä ja kuoli pois. Mummi kuoli suruun ei jaksanut enää, koska vaarin kanssa olivat eläneet melkein koko elämänsä niin ei jaksanut enää ja mummi kuoli vuonna 95, sydän petti. Kaikin puolin lämpimät muistot mummista ja vaarista, (isän puolelta). Mummi piti perhettä/ isää jollakin tavalla aisoissa, mutta mummin kuoltua isäni masentui syvästi ja alkoi pikku hiljaa viina maistumaan jälleen. Kaiken pahan lisäksi isäni sisko kuoli vuonna 99, se oli paha juttu. Isäni Sairastui 90-luvun alussa oli mennyt elimistö kuolioon juomisen takia. Toki ymmärsin jo missä mennään olin vain hämillään se on niin herkkää aikaa nuorelle ihmiselle n. 12-13-vuotias vuonna 95. Mummille oli aina kiva mennä isäni kanssa Kaarelaan Stadiin jossa mummi/vaari siihen aikaan asui siis joskus 80-luvulla/ 90-luvun alku. Mummilta menimme hakemaan äitiäni joka oli/ on töissä Pasilassa ja sieltä kaupan/ viinakaupan kautta kotiin. Illat isä veti siis viinaa. Isä sairasti yli 10-vuotta juomisesta elimistö siis poksahti. Isäni osasi halata ja se tuntui hyvälle kuin isä halasi vaikka olikin hieman kännissä loppuaikoina isä koitti tappaa itseään viinalla/ pillereillä, mutta ei onnistunut. Isä osasi sanoa rakastavansa, mutta joskus isä ei osannut näyttää tunteitaan hyvässä/ pahassa, ja alkoi raivoaman yhden kerran ”tappelimme” fyysisesti, kuin isä kävi päälle mutta olin jo tuolloin hyvässä kunnossa (pikajuoksua/ punttista harrastaneena), että ei isälläni ollut mahdollisuuksia. Pelkäsin monesti isääni pienenä ja isompanakin tietysti, mutta lopulta aloin toivoa koska tuntui että isän elämä on yhtä helvettiä ja hän tekee pahaa myös muille, että kuolisi kuitenkin se on oma isä ja sitä rakastaa aina. Isä osasi lohduttaa hyvin jos oli huonopäivä paskamainen juttu oli se, olisipa isä ollut aina paskamainen niin sitä voisi vihata, mutta se osasi myös olla maailman paras isä, joka minäkin koitan olla. Minulla ei ollut paljoa kavereita koska jotenkin koitin ”suojella” itseäni, enkä päästää ketään turhan lähelle. Isäni oli sairaseläkkeellä ja aina kotona siinä koulun jälkeen sitten katsoimme tv:tä ja juttelimme/ naureskelimme ja mietin miten yksinäistä isälläni on ollut yksin yli 10-vuotta sairaseläkkeellä tervemies (fyysisesti) ennen sairastumista, mutta yhtä äkkiä kuoleman sairas lääkäri sanoi jo 90-luvun alussa, että isällä on ehkä 1-2-vuotta elinikää, mutta niin isä vain sinnitteli mietin vain miten se on vaikuttanut ihmisen mieleen saada kuulla, että voi kuolla minä hetkenä vain ja koko aikainen pelko olikin, että kuin tulen koulusta kotiin niin isä on kuollut. Isäni oli hyvin yksinäinen niin kuin minäkin. Isälläni oli paljon kavereita, mutta ei ”kunnollisia” kavereita kaikki oli enemmän tai vähemmän juoppoja. Voi luoja kuinka monta yötä olen pienenä poikana yksin itkenyt kuin isä on dokannut ja kaatunut ja lyönyt päänsä ja joka paikka veressä itkenyt ja toivonut että tämä loppuu äitini on ollut paljon poissa työmatkoilla ja minä yksin isäni kanssa. Isä hommasi aseen vielä ja kännissä/ pillereissä se riehui sillä aina välillä ja sitten saikin koittaa varoa ettei saa luotia ”perseeseen” ja repiä asetta kädestä ettei faija ammu aivojansa seinälle saisi taulut muuten uuden värityksen, ei hyvä! Olin silloin ehkä 13-15-vuotias, pelkäsin koko ajan. Isäni osasi henkisenväkivallan kuin mestari ja osasi saada paskan fiiliksen jos ei hyväksynyt kaikkea mitä se teki ja totellut, huh. Lopulta isäni sitten kysyi minulta haluatko kuolla sanoin en olen niin nuori, että vuosia pitäisi olla edessä isäni alkoi kaivaa asettaan ja lähdin kuin haukikaislikosta ”evakkoon” ja soitin poliisit n. 4-päivää tästä isäni löytyi kuolleena samat poliisit jotka oli pidättänyt isän ampuma-ase rikkomuksesta oli paikalla kuin isä löydettiin oli vetänyt ranteet auki pöydällä oli lappu jossa luki, että antakaa anteeksi en jaksa enää. Viimeiset hetket oli niin kauheat huusin isälle, että et ole enää minun isäni ja näin kuin poliisit veivät isäni käsiraudoissa. Se kuva on kuin tatuoitunut mieleeni isäni on kuin pikku poika ja ihan hukassa ei ymmärrä mitä tapahtuu olisi tehnyt mieli juosta halaamaan isääni, mutta ei se olisi onnistunut/ ehkä hyvä näin, en tiedä. Isästäni muistelen hyviä hetkiä mm. espanjan matkaamme jossa oli myös äitini ja joitakin jouluja jolloin oli koko porukka koossa. Isäni osasi olla myös kannustava aina kehui miten minulla voi olla noin komea poika ja kaikkea se lämmitti paljon, onneksi on myös joitakin hyviä muistoja. Olisin vain halunnut sanoa isälleni, että rakasta sitä koska en sitä ikinä pystynyt isälleni sanomaan. Itse en tiedä minulla on tullut itsemurha ajatuksia ja joskus mietin jos tappaisin itseni, mutta ihan vain ajatuksen voimalla toistaiseksi.
Toivottavasti joku sai jotakin selkoa tästä, nyt pitää mennä goisaamaan.
Halusin vain kertoa oman tarinani niin lyhyesti kuin sen vain voi, jos se herättää jotakin ajatuksia jollekin niin kerro vain??
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tämä ei varmaan mitenkään lohduta, mutta tuonkaltaisia tarinoita ja kohtaloita on aika paljon. Tietysti jokainen on ihan omanlaisensa, mutta ymmärrät varmaan mitä tarkoitan? Joskus kun ihmiset saattavat tuollaisten vaikeiden tilanteiden keskellä kuvitella, ettei kenelläkään muulla ole samankaltaista, että kaikkien muiden elämä on "normaalia", idyllistä jne. Itse huomasin vuosia eläneeni sellaisissa kuvitelmissa.
Kun kirjoitit noista tuntemuksistasi isäsi kuoleman jälkeen... että oli myös niitä hyviä hetkiä, joten et voi vihata vaikka niin olisikin helpompaa... ja siitä millainen oli viimeinen hetki kun näitte... minä olen käynyt omalla kohdallani läpi samoja tunteita läheiseni kuoleman jälkeen.
Syyllisyyttä ja itsevihaakin, olisinpa rakastanut vielä enemmän ja olisinpa näyttänyt tai sanonut sen... vaikka en voinutkaan tietää mikä hetki on viimeinen... ja samoja ajatuksia on ollut muillakin sukulaisilla... Niitä on varmaan lähes jokaisella jonka läheinen kuolee yllättäen.
Multa on mennyt vuosia käydä läpi näitä tunteita, ajatella ja ajatella. Vuosien mittaan ne tunteet kuitenkin haalistuu eikä tuska ja ahdistus ole enää niin voimakasta... Tosiasia nyt kuitenkin on se, että USEIMMAT ihmiset eivät riittävästi sano ja todista läheisilleen että rakastavat heitä. Mutta silti se rakkaus on olemassa ja molemmat osapuolet kyllä tietävät sen.
Et kertonut että miksi haudot itsemurhaa. Noiden kokemustesi ja niistä seuraavien tunteiden vuoksi vai onko elämässäsi nytkin esim. yksinäisyyttä tai muita vaikeuksia. Varmaan lähes jokaisella ihmisellä joskus käy itsemurha mielessä? Mutta eihän sitä tuskaa pitäisi läheisilleen aiheuttaa, kuten olet jo huomannut, se on todella kammottava teko jäljelle jääville... Ja elämässä on kuitenkin aina toivoa (no, useimmiten... inhoan tekopirteyttä). Sullakin on kuitenkin oma elämä edessä, nuo kokemukset ovat myöskin kasvattaneet sua henkisesti... vaikka samalla myös rikkoneet.
Sopii sinne paremmin
ja siellä vastataan sinulle :))
On elämänkertaosasto? kunhan vain katselin, en löytänyt...
ja sieltähän se löytyy :))
Toivotan sinulle paljon voimia jaksaa
jatkaa elämääsi normaalisti. Toivottavasti
myös äitisi ja siskosi jaksavat elää.
Tsemppiä Tuomas !!!!!!!
T. Jussi