Mä oon nyt 17 ja mua on alkanu ottaan tosissaan päähän se, että mein perhe käy JOKA IKINEN sunnuntai mun äidin vanhempien luona syömässä. Jos on YKSIKIN poikkeus, niin se on maailmanloppu sekä mun äidille että sen vanhemmille! Lapsena tää asia ei haitannu mua, mutta nyt se on alkanu oikeesti haitata. Mä en uskalla sanoo mitään, koska mä tiedän miten tärkeetä se on mun äidille enkä halua pahottaa sen mieltä. Tää ei vaan oo enää hauskaa, ei yhtään hauskaa! Siellä pitää koko ajan esittää niin kilttiä tyttöä ja kuunnella mummon joka kerta toistuvia ohjeita pukeutumisen suhteen ja kestää sen saarnoja. Mitä mä voin tehdä??? AUTTAKAA, tää alkaa olla jo sietämätöntä!!!
Isovanhemmat...
-tyttö-
81626
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mummolareissut, muistan kyllä.
Ehkä olin sinun ikäisesi, kun en halunnut lähteä enää toisten mukaan mummolaan. Vain suurimpina juhlapyhinä olin.
Muutama vuosi vierähti. Aloin seurustella. Jokaisen, vähänkin pitkäaikaisemman poikaystävän vierailutin mummolassa. Kotiin ei niin herkästi halunnut heitä viedä. Silloin tällöin ajokortin saatuani ajelin itsekseni kahveille mummun ja papan luokse. Oikeastaan nautinkin yksin vierailuistani enempi. Juteltiin sellaisista asioista, joita ei ikimaailmassa olisi omien vanhempien läsnäollessa puhunut.
Nyt kun minulla on neljä lasta, on ihanaa, kun on iso-ja isoisovanhemmat, keidenkä luona kyläillä. Näkee ja tuntee, kuinka he rakastavat minun lapsiani, iloitsevat heidän tekemisistään. Piristyn itsekkin.
Vanhuksille ei enää tapahdu niin paljon kuin nuorille, niinpä jutut kiertävät samaa rataa. Oma äitini puuttuu isojen tyttöjeni napapaitoihin, sanoihin (sairaan hyvä, ukko..) tms. alituiseen. He kuuntelevat kohteliaasti, ja harkintansa mukaan muuttavat vaatetustaan,tapojaan ja puhettaan.
Joulun odotuksin. Jaksamusta.
sinun viestissäsi oli pointti :)
Sä oot just siinä iässä, ettei mummolareissut kiinnosta, kun olisi muutakin "tärkeää" tekemistä.. Muistan itse, että tuossa iässä ajattelin samalla tavalla. Silti vaan lähes joka kerta lähdin kiltisti mukaan ja olin mummolle mieliksi.
Kannattaa ajatella tuota asiaa siltä kantilta, ettei mummosi ehkä elä enää kovinkaan pitkään. Jos nyt lopetat käymästä mummosi luona ja hän sitten sattumalta kuoleekin niin entäs sitten... Kadut varmasti koko loppuelämäsi, ettet ole käynyt mummua katsomassa.
Kannattaa myös ajatella, miltä vanhasta ihmisestä tuntuu, et kai halua pahoittaa mummosi mieltä. Hän voi helposti luulla, ettet välitä hänestä ja katkeroituu...
Pahoitin kerran lapsena mummoni mielen. Mietin ääneen, mitä järkeä on viedä haudalle kynttilöitä yms. Mummo sitten käsitti asian niin, etten tule hänen kuoltuaan käymään hänen haudallaan.. Silloin päätin, että sen aikaa, kun mummo elää, olen hänelle esimerkillinen lapsenlapsi. Ja että hänen kuoltuaan käyn mahdollisimman usein hänen haudallaan ja ajattelen mummoa. (Mummoni ei vielä ole kuollut, mutta ei hän enää elämästä ymmärrä mitään, vaan on jo viisi vuotta maannut vanhainkodissa sängyssään.)
Kehoittaisin sinua muistamaan mummoasi, kun hän vielä elää ja tajuaa. Se voi milloin tahansa olla myöhäistä!!
äidillä (mummolla) vieraissa silloin, kun äitisi elossa on
hän odottaa sinua illoin, on sinusta levoton.
Kuoleman jälkeen on myöhäistä itkeä.
oikeassa olet, mutta eikö tuo kerta/viikko ole vähän sairasta? minulle se toi todellakin mieleen jonkinlaisen äiti-tytär-riippuvuussuhteen siis tämän kirjoittajan äidin ja mummon välillä.
kuolemaa nyt on turha sotkea juttuun millään tapaa, kun emme me voi tietää kenet se meistä ensimmäisenä korjaa.
itseäni ei ole koskaan raahattu väkisin mukaan mummolareissuille ja ehkä siksi olenkin käynyt siellä aina mielelläni.
äidin äiti kuoli ollessani seitsemännellä luokalla ja kävin häntä silloin tällöin katsomassa sairaalassa loppuaikoinaan. en pode kyllä yhtään huonoa omatuntoa siitä, etten aina lähtenyt mukaan mummolaan, kun vanhemmatkin menivät. olihan se mummo rakas, mutta kyllä hän sen tiesi, vaikken joka kerran mukaan kylään lähtenytkään. toinen mummo (isän äiti) elää yhä ja on voimissaan. muistan mummoa silloin tällöin kortilla, mutta muuten emme juuri ole tekemisissä. suhteemme on mielestäni ihan terve. läheisempiä toki voisimme olla, mutta mummolla sattuu olemaan muutakin tekemistä, kuin sukuloiminen (harrastukset, ystävät), eikä tämä tapaa omia lapsiaankaan, kuin
muutaman kerran vuodessa (lähinnä juhlapyhinä) kutakin.
se kuolema tähän liittyy? kuolevia vartenko me täällä elämme? anteeksi vaan itsekkäältäkin vaikuttava asenteeni.
se miten usein jotakuta käy tapaamassa ei ole suoraan varrannollinen rakkauden määrään. jokainen tervejärkinen tajuaa sen tosiasian.
minne logiikka jäi? "ettei mummosi ehkä elä kovinkaan pitkään" kertoo ainakin sen, että ajattelet vanhojen ihmisten kuolevan aikaisemmin, kuin nuorten. entäs jos tämä lapsenlapsi kuoleekin ennen mummoaan ja sunnuntaipäivät on tullut vietettyä mummon seurassa, vaikka olisi ollut paljon mielekkäämpää viettää se aika omanikäisten ystävien kanssa.
välejä ei kannata rikkoa kenenkään kanssa siitä syystä, että joskus ei ehkä tulekaan mahdollisuutta sopia ja pyytää anteeksi. tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä kerran viikossa uusiutuvien mummolareissujen kanssa.
kun kerran olet noin esimerkillinen ihminen, niin todennäköisesti et riitele koskaan kenenkään kanssa, ennen lähtöä minnekään, koska tämä toinenhan saattaa vaikka kuolla? vai päteekö tänmä sääntö ainoastaan mummoihin?
omat isovanhempani ovat sentään olleet sen verran ymmärtäväisiä, että eivät ole ajatelleet tapaan: noora ei varmaan rakasta meitä, kun ei käy joka sunnuntai meitä katsomassa. sen sijaan he ovat varmaankin ajatelleet jotain tämän suuntaista: kiva, että nooralla on ystäviä ja tulee toimeen ikäistensä kanssa ja alkaa itsenäistyäkin.
siis itse kuulostat varsin terveeltä :)
sen sijaan tuntuu hassulta, että omat vanhempasi käyvät äitisi vanhemmilla kerran viikossa. itse olen 23-vuotias ja muutin pois kotoa 17-vuotiaana. asuin samalla paikkakunnalla 5 km:n päässä ja kävin vanhempieni luona muutamia kertoja kuukaudessa (joskus arkena ja joskus sunnuntaina lounaalla). lähdin au pairiksi roomaan, enkä luonnollisesti nähnyt vanhempiani vuoteen ja se auttoi vielä paremmin itsenäistymään. palattuani muutin lähes 400km:n päähän vahemmistani ja nyt on hyvä, kun nähdään muutamia kertoja vuodessa. olen aikuinen ja suhde omiin vanhempiini on terveellä pohjalla. olemme läheisiä ja hyvissä väleissä, mutta emme millään tapaa riippuvuussuhteessa toisiimme.
tuleekin siis väkisin kirjoituksestasi sellainen olo, että onko oma äitisi vielä kasvanut irti omista vanhemmistaan? vai onko tämä käynyt sunnuntailounaalla joka viikko koko elämänsä ajan muutettuaan pois kotoa?
elän avoliitossa 34-vuotiaan miehen kanssa. tällä on takana 10 vuotta kestänyt avioliitto, eikä tämä ole koskaan elämässään asunut yksin. avomieheni 30-vuotias pikkuveli asuu samassa talossa (eri rapuissa) vanhempiensa kanssa. koska avomieheni äiti on niin paaponut poikiaan, eikä päästänyt näitä koskaan kasvamaan itsenäisiksi, odottavat nämä aikuiset miehet elämänkumppaneistaan myös jotain äidillisyyttä! se on sairasta!
minusta voit ihan hyvin kertoa vanhemmillesi, ettet tahtoisi olla mukana joka sunnuntai. välit on hyvä ja tärkeä pitää kunnossa, eikä siltoja kannata polttaa, mutta voit mielestäni asian esittää sellaisenaan. kyllä jokaisen kypsän vanhemman tulisi ymmärtää, ettei 17-vuotiasta enää kiinnosta käydä mummolassa joka viikko.
hyväähän tuo mummosi tuntuu tarkoittavan ja vanhemmille ihmisille on joskus aika vaikea selittää omaa pukeutumistaan (eivät aina tunnu ymmärtävän, ettei se käytännöllisyys ole kovin muodikasta). kyllä ne mummot silti ymmärtävät, kun asiat esittää niin kuin ne ovat. olin itse vanhusten palvelutalossa töissä ja sielläkin eräs mummo ihasteli minun tulipunaiseksi värjättyjä hiustenlatvojani ja eräs toinen kyseli aina miten napalävistys voi :).
aina kannattaa toki olla hienotunteinen ja välttää riidat. silti on hyvä muistaa, että me elämme täällä vain yhden kerran ja jokainen päivä on liian arvokas tuhlattavaksi. ehkä äitisi olisi syytä pohtia sitäkin, että sinut väkisin mummolaan raahattuaan, et ehkä mene sinne enää myöhemmin kovin mielelläsi. parempi, että lähdet mukaan silloin, kun siltä tuntuu niin jaksat käydä mummoasi moikkamassa myös vuosien kuluttua. jos nyt käyt joka viikko väenväkisin, saattaa käydä niin, että muutaman vuoden kuluttua et enää koskaan lähde tapaamaan mummoasi.
Mä oon ollu koko elämäni ajan kiltti ja tottelevainen tyttö. Mulla ei oo MITÄÄN mun mummoa ja pappaa vastaan, mutta alkaa vaan ottamaan päähän kun joka ikinen sunnuntai saa kuulla kommentteja tyyliin: " Kyllä tuon tytön paita on ihan liian lyhyt, aina täytyy navan näkyä." Ja sitten esim. että: " Vai joudut sinä taas uusimaan ruotsinkokeen? Kyllä sinun pitäisi ottaa itseäsi niskasta kiinni ja alkaa opiskella sitä ruotsia oikein tosissaan."
Jos olisin yhtään rohkeampi ja jos vain kehtaisin, niin sanoisin vitun mummolle ja mummon siskolle päin naamaa että " Haistakaa pitkä paska, vanhat haahkat, mulla on mun oma elämä ja voitte olla varmoja, että kun mä täytän 18 ja muutan muualle opiskelemaan, niin te ette tuu enää koskaan kuulumaan mun elämääni!"
Mä luulen että myöskään mun isä ei pahemmin välitä niistä reissuista. Mua ärsyttää se tekopyhyys ja ystävällisyys! Taas pitäis ens viikonloppuna mennä sinne, ja mikä pahinta, mun mummolla on sillon syntymäpäivä! Ja se merkitsee, että sille pitää viedä lahja ja syödä jotain ällöttävää täytekakkua ja onnitella ja istua kiltisti ja niellä pureksimatta KAIKKI SE PASKA jota ne sanoo mulle JOKA KERTA! Mä en oikeesti kestä enää kauaa, mä haluun kuolla, tää syö mua sisältä! Mä haluun tappaa itteni! Niin kamalalta kun se kuulostaakin, niin mä OIKEESTI haluisin että ne vanhukset kuolis pois niin mä olisin vapaa! Musta on itestäkin kamalaa ajatella näin, mutta NIIN SE VAAN ON!