Mitä ajatuksia kuolema teissä herätti?

Kuolema on minun mielestäni vapautus. Vaikka äkillisen kuoleman tullessa läheiselle ja rakkaalle onkin shokki, niin se on kuitenkin vapautus tästä kaikesta pahasta, mitä maa päällään kantaa.
Pääsee Taivaaseen, ikuiseen jouluun ja rakkauteen.
Olin ensi alkuun vihainen elämän epäoikeuden mukaisuudelle ja Jumalallekin, kun menetin poikani, mutta nöyrästi olen kasvanut siihen kiitollisuuteenkin, että Hän otti lapseni pois, kun elämä satutti häntä kaikkein pahiten. Ihmiset tekevät maailmasta pahan. Taivaassa on kaikki paremmin.

Kun pistit tuon hymiön loppuun niin en vastaakaan. Vihaan ihmisiä jotka tunkevat hymiöitä joka paikkaan.

En tiedä oletko teini mutta hymiösi antaa sellaisen vaikutelman.

Kuolema herättää minussa tänään vain vihan tunteita. Se on niin epäoikeudenmukainen! On vanhoja ja/tai sairaita ihmisiä, jotka odottavat ja kaipaavat poispääsyä täältä. Miksi nuori ja terve ihminen kuolee yhtäkkiä, odottamatta. Elämä on epäreilu ja kuolema myös.

lähteä täältä!
Elä elämääsi innolla, 'ei tuonelassa ole ajatusta, eikä tietoa' (Raamatun mukaan)
Siksi elävien on iloittava elämästään!
On hyvä jättää 'jäähyväiset surulle' ja jatkaa eteenpäin. Se voi olla vaikka pieni kranssi, jonka viet ystäväsi haudalle! Sitten päätät, että tästä jatketaan eteenpäin, ja koetaan kaikenmoista ja eletään. MP

Minua on kuluneenvuoden aikana kohdannut suru jo kolme kertaa ja oikeastaan se alkoi edellisvuoden syksyllä eli neljä kertaa yhteensä. ensin poistui äkillisesti lapseni isä, minun ex-mies. vaikka olimme eronneet jo kauan sitten niin tunsin surua oman ja vielä enemmän lapseni vuoksi ,joka oli lohduton isänsä pois menon johdosta.

Seuraavaksi meni 50v veljeni, myöskin äkillisesti sydän infarktiin. Hänet elvytettiin ja eli sitten viikon verran sairaalassa , mutta menehtyi tulematta tajuihinsa. Olin kuoleman tullessa sisareni kanssa hänen vierellään loppuun asti. Samaan aikaan äitini oli vakavasti sairaana terveyskeskuksen vuodeosastolla ja aluksi emme uskaltaneet kertoa veljestä mutta kun saimme varmuudella tietä ettei veljemme selviä niin oli pakko kertoa äidille joka halusi vielä nähdä poikansa joka oli toisessa sairaalassa.
Veimme äidin happipullon kanssa sinne sairaalaan , käynti oli erittäin raskas sen tuskan vuoksi jota äitimmme joutui tuntemaan kun poika ,joka oli koko ikänsä asunut kotona, viimeiset vuodet kaksin äidin kanssa, makasi siinä piuhoissa. Se oli ainoa kerta kun veljemme reagoi edes jollain tavalla kun kuuli äidin äänen tai ainakin uskomme niin. Hieman liikahti ja raotti silmiään.
Siitä parin päivän päästä veli kuoli ja siitä edelleen kului pari kuukautta kun äiti kuoli.

Se oli elämäni raskainta aikaa. Vajaan puolen vuoden sisään kolme läheisen menetystä , mutta siitä se elämä vaan kummallisesti lähti rullaamaan eteenpäin kunnes nyt syksyllä n. puolivuotta myöhemmin kuoli läheisin tätini pohjanmaalla. Kävimme häntä usein katsomassa ja soittelimme lähes päivittäin.
Saatoimme hänet muun suvun kanssa miehensä viereen nukkumaan.

Elämä jatkuu vieläkin vaikka rankkaa on ollut.
Täytyy kyllä myöntää että voimat on vähissä, tuntuu ettei jaksa millään, mutta eiköhän se tästä.En olisi antanut heistä ketään pois.

Kun ajattelee näitä pois nukkuneita, he olivat jokainen erittäin sairaita, kuka milläkin tavalla ja heidän elämänsä olisi jatkunut samalla tavalla, sairastaessa... Nyt heillä kaikilla on hyvä olla , ei kipua , tuskaa , ei sairautta. On vain hiljaisuus. Ja ehkäpä me vielä tavataan....kuka tietää......

Ja niin kauan kuin itse on elossa täällä maan päällä, säilyvät nämä poisnukkuneet sydämissämme ja ovat sillä tavalla läsnä vierellämme....joka päivä. Voimme muistella heitä....viedä joskus kynttilän tai kukkia haudalle ja jutella siellä heille, jos siltä tuntuu, kukin tavallaan.
Jaksamista !

"Erakkona eläminen on ihmisen oma valinta"
Kun on yli 70v ja terveysongelmia, jää väistämättä yksin läheisensä
menetettyään. Yksinäisyys on kamalaa. Tyhjyys. Hiljaisuus.
Kun "oma rakas ihminen" on poissa.
Toivon, että kuolisin itsekin niin pääsisin tästä tuskasta pois.
Jotenkin voisin kuvitella kestäväni vielä pakosta elämää jos olisi ystävä,
jonka kanssa voisin asua, mutta ystävänikin ovat kuolleet.
Yksin elämän jatkaminen on musertavaa. Painajainen.
Jo aamusta odotan iltaa, että saisin nukkua. En tietäisi mistää mitään
enkä tuntisi murhetta ja tuskaa.

Miksi elollisten pitää kuolla? Ihmettelen. Ensin lapsuus, rasittava kouluputki ja opiskelut, sitten veemäisen stressaavaa työelämää, urakiipeilyä, maallisen mammonan keruuta, kenties puolisot ja lapset. Sitten raihnaisuus ja vanhuus, kuoleman odotus. Mitä järkeä tässä on??? Eikö voisi vaan pistää heti lapsena lekkeriksi ja jättää koulut ja lorvia vaan, löhötä, lahota.

Minun puolisoni kuoli, kun ambulanssi ei ottanut häntä.
Miten ikinä voin päästä tuskastani ?

Minunkin mieltäni jäytää yhä, että läheiseni voisi olla elossa, jos olisi saanut
apua. Tuska ei hellitä.