Kertokaahan nyt minulle, että mikä olisi järkevää. Tilanteeni on semmoinen, että naimisissa ollaan oltu 12 v. Meillä 2 lasta ja kohtalaisen kiva omakotitalo. Nyt kuitenkin viimeiset 2 vuotta ovat olleet kovin tunneköyhää aikaa. Suhde on mennyt semmoiseksi sisko ja veli hommaksi. Läheisyyttä ei ole ja erotiikkaa ei todellakaan ole harrastettu viimeiseen puoleen vuoteen. Itse kaipaisin enemmän, edes joskus. Kyllä pieni pään silittäminen vain miehestäkin joskus kivalle tuntuu. En kaipaa kynttilä illallisia, enkä mitään suunnatonta romantiikkaa, vaan ihan sitä arkipäivän lämpöä. Mutta kun ei vaan irtoa. Itselläni on vain kovin tyhjä olo. Nyt olen hiljalleen alkanut pohtimaan, että onko järkevää jatkaa enää koko avioliittoa. En vain jaksa enää elää tunteettomassa suhteessa. Puhuttu ollaan asiasta ja vaimonikin myöntää tunteiden kovasti jäähtyneen.
Hukassa
mitä sitä tekis...
453854
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 45
Vanhimmat
jutella vaimon kanssa, että miksi ne tunteet ovat jäähtyneet, mikä siihen vaikuttaa. Voisko yhteinen lomamatka piristää?, yhteinen harrastus?Kokovartalo hieronta toiselle saa ihmeitä aikaan =) Musiikki, lämminvalo ja hierontaöljy... Hemmottelu puolin ja toisin. Ei se niin vaikeaa ole. Niinku Topi Sorsakoski laulaa: Rakastaa, olla lähekkäin ja rakastaa, minä haluan näin olla vain, rakkaan kanssa aivan lähekkäin....
tilanne, mutta vain päinvastoin. Mies ei halua olla lähelläkään. Ollaan puhuttu monesti asiasta, mutta ei se tilanne ole siitä mihinkään korjaantunut. Meillä ei ainakaan tilanteeseen liity ketään kolmansia osapuolia, mutta jotenkin sitä vaan ollaan "kasvettu erilleen". Avioero tuntuu todella vaikealta ja raskaalta päätökseltä, mutta sitä haluaisi, että elämä olisi todella elämisen arvoista ihan jokaisena päivänä. Se rakkaus, kun minun ja mieheni välillä on kuitenkin vielä voimissaan. Tsemppiä sinulle ja teille kaikille samojen asioiden kanssa painiville....
samoissa merkeissä puhuttu jo eroamisesta... Ikävä kyllä. Takana 10 avioliittovuotta, ns perusasiat kunnossa - mutta tunteet täysin näivettyneet, seksi loppunut. Päivän-pari kumpikin jaksaa yrittää "olla niin kuin ennen" noiden Vakavien Keskustelujen jälkeen, sitten taas kuljetaan toistemme ohitse kuin toista ei olisikaan siinä ; kummankin ajatukset askartelee omissa jutuissa. Viime Jouluna jo mietin, että onkohan viimeinen yhteinen Joulu..? Tässä sitä vielä ollaan, mutten tiedä, miten kauan...
No joo, juuri näin meilläkin mennään. Kumpikin yrittää vakavien keskustelujen jälkeen pusertaa itsestään kaiken minkä saa, mutta eipä pitkään mennä, kun jo tilanne on samassa jamassa. Ja tosiaankin ns. perusasiat hyvässä mallissa, mutta se jokin vain puuttuu...
Nyt kun ollaan jonkinlainen periaatepäätös erosta tehty, niin kieltämättä tuntuu helpommalle. Jopa eläminen vielä saman katon alla vaimon kanssa. Kai molemmat ovat olleet kuitenkin loppujen lopuksi väsyneitä ja tukehtuneita koko suhteeseen ja ajatus erosta helpotti molempia??? Mielestäni molemmat ovat silmin nähden helpottuneita. En tiedä onko syy siinä, että kummallakaan ei ole enää mitään vaatimuksia toista kohtaan. Lapset hoidetaan yhteisymmärryksessä samoin kun normi arjen askareet. Vai pitäisikö sitä jatkaa vaan elämää yhdessä ja kuvitella, että ero on tulossa :-)
Täälä lumen keskellä mietin mennyttä avioliittoa 13v.Vihdoin tein päätöksen siitä et tämä kylmä ja tunne köyhä avioliitto saa luvan loppua.Eihän meillä ole kuin tämä yksi elämä.Nyt nautin tämän joulun yksiksein.Minua ei tämä haittaa osaan olla myös yksi.Tekee meille jokaiselle hyvää.Lumi tuiskuaa pakkasta on muutama aste.Lämmin on täälä piilopirtissä tuli rätisee takassa.Rauhallista joulua muillekki yksin viettäville.
juttu, että ajatusten pukeminen sanoiksi eli tässä tapauksessa sen sanominen toiselle, ettei asiat ole kohdallaan näin ja pitäisikö harkita sitä eroa, tosiaan voi muuttaa fiiliksiä näinkin paljon...
Jotenkin helpompi hengittää kaikesta huolimatta, kun toinen tietää ajatukseni ja itsekin on samoilla linjoilla. Turha pingotus ja sen teeskentely, että ollaanpa tässä nyt niin onnellisia, on jätetty. Sitä en tiedä, mitä esim tuleva vuosi tuo... Mutta asioilla tuntuu olevan tapana järjestyä. Mukavaa Joulunaikaa! :-)
Meillä oli sama tilanne, 13 vuotta naimisissa ja kaikki päällisin puolin hyvin mutta elettiin kuin sisko ja sen veli. Puhuttiin avioerosta ja yrittämisestä ja päädyimme että vielä kerran yritetään lasten takia, kävimme myös parisuhdeterapiassa. Puoli vuotta jaksoimme ja päädyimme eroon. Jos tunteita ei ole niin miksi pitää pakolla jatkaa liittoa, kyllähän ne lapsetkin vaistoavat.
"Kyllähän ne lapset vaistoavat"... Tämä on vanha virsi jolla aikuiset ihmiset yrittävät oikeuttaa itselleen eroa. Lapset eivät tosiaankaan "vaistoa" tai kärsi aikuisten seksin/läheisyydenpuutteesta mikäli muuten vanhemmat käyttäytyvät asiallisesti (eivät riitele lasten nähden ja varsinkaan käytä väkivaltaa). Sama virsi oli minun vaimolla kun läksi uuden rakkauden perään, tuloksena kolme onnetonta lasta joita raahataan kodista kotiin ja ikävöivät aina sitä toista vanhempaa. Olenhan minäkin uuden onnen löytänyt jälkeenpäin, mutta en yritä vakuuttaa itselleni kuinka lapsillani on kaikki nyt paremmin, se on ihan paskapuhetta. Sen verran pitää olla ihmisellä selkärankaa että tunnustaa tekevänsä sen itsensä takia eikä valehdellen perustella lapsen etuna!
erossa,ex-vaimo kumminkin lähti risti-riiattomasta parisuhteesta.ainoa minkä lapset vaistonnut on äitinsä henkinen jättäminen,se oman ainoan eläminen tuntuu uusine rakkauksineen olevan tällä hetkellä tärkeintä.tympäsee kuunnella että kyllä lapset pärjää,nuorimmaisella meni toista vuotta yö heräämisissä ja itkuisa ja purkaessa pahaa oloa juonitelemalla.
aikalailla: kyllä lapset vaistoavat myös tunteiden puuttumisen. Jos et usko, ota tilastotietoa ja kirjallisuutta esiin; se on lapsille yhtä "paha" asia, ellei jopa "pahempi" kuin esim. vanhempien välinen fyysinen väkivalta yms.
Vanhaksi virreksi voisi paremminkin sanoa, että "pakko yrittää lasten takia...." Kenenkään ei tarvitse kärvistellä epätyydyttävässä suhteessa lapsien takia. Lapset ovat varsin sopeutuvaisia, sellaiseksi on ihmiset luotu. Ajattele vaikka kaikkia maailman lapsia, hyvin ovat sopeutuneet köyhyyteen, sairauksiin, perheettömyyteen, yms. ja silti leikkivät ja hymyilevät yms. Sitä en sano, että se olisi oikein lapsille eikä aikuisillekaan, mutta sopeutumiskyky on lapsilla ihmeellinen. Aikuiset tässä ovat niitä, jotka kärsivät ja raukkoina piiloutuvat lasten selän taakse.
Kyllä ne lapset vaistoaa jos saman katon alla asuu kaksi onnetonta ihmistä vaikka riitoja ei olisikaan. Jos vanhemmat eivät vietä kahdenkeskistä aikaa tai eivät näytä hellyydenosoituksia toisilleen niin kyllähän ne lapsetkin jossain vaiheessa ymmärtää että jotain on pielessä.
Kyllä ne lapset pärjää jos sen eron hoitaa lapsia ajatellen eikä itseään. En ymmärrä miksi pitää avioliittoa jatkaa pelkästään lapsien takia jos tunteet ovat kuolleet toista kohtaan.
Onko kolmansien pyörien ilmaantuminen kuvaan sitten se parempi vaihtoehto, molemmat vanhemmat hakevat muualta sitä hellyyttä ja kulissit pidetään lasten takia yllä.
Olen lukenut aika paljon alan kirjallisuutta ja en ole törmännyt mainitsemiisi seikkoihin, ainoa tapaus että erosta on lapselle hyötyä on se että vanhemmat ovat riitaisia ja lapset kärsivät tästä. Voisitko laittaa linkkiä ko. tutkimuksiin niin voin tarkistaa mistä puhut? Ero on aina kriisi lapselle ja yhdessä muiden ongelmien kanssa voi johtaa myös pahempiin ongelmiin. Ks. esim: http://www.vaestoliitto.fi/toimiva_parisuhde/lapset_ja_ero/
En missään nimessä väittänyt että lapset eivät olisi sopeutuvaisia tai että vanhempien pitäisi luopua omasta onnesta lasten takia, minua vain suututtaa että jotkut ihmiset koittavat perustella asiaansa sillä että lapsilla on parempi kun näin ei ole! Lapset kärsivät erossa, se on fakta. Suoraselkäinen vanhempi tunnustaa että otan eron itseni vuoksi vaikka siitä lapseni kärsivätkin, eikä väheksy heidän kokemaansa tuskaa. Se on hinta mikä omasta onnesta (tai ainakin hetken huumasta) maksetaan. Lapset eivät valitse syntyä kehitysmaahan tai sairastuvansa, eivätkä myöskään toivo vanhempiensa eroa.
kolme elämäänsä tyytyväistä ja se yksi onneton joka lähti hakemaan jotain,tietäneekö itsekkään mitä.tämä jolle vastasin on aivan oikeassa,omista itsekkäistä syistä sitä lähdetään,turhaan sitä lasten vaistoamisilla puolustellaan.
Mitä ihmettä nämä naisten omista lehdistään kopioimat hokemat "tunteet ovat kuolleet" ja "oikeus päästä pois huonosta suhteesta" oikein tarkoittavat?
Ymmärrän täysin, että kenenkään ei tarvitse olla hakattavana. Samoin, jos luonnevikainen ihminen kiduttaa henkisesti. Ymmärrän senkin, että ihmiset ihan oikeasti voivat aikuisina olla hyvin paljon eri mieltä asioista, kuin lapsina naimisiin mennessään.
Onko ylipäätään riittävä peruste rikkoa avioliitto, kun kyllästyttää? Entä, jos se on vain tunne, että pikkujouluissa tavattu Pertsa olisikin oikeasti suuren luokan onnentuoja verrattuna meidän iskään?
Jos "katon alla asuu kaksi onnetonta ihmistä, vaikka riitoja ei olisikaan", olsiko mahdollista käyttäytyä aikuismaisesti ja osoittaa vähän kunnioitusta ja lämpöä toisilleen? Ei kai siihen valtavaa tunteen paloa tarvita. Riittää, että omaa käytöstavat.
talouden toisena aikuisena ihmisenä kuvittelit kaiken olevan ok, kun normiarki pyöri..? Puhuitteko koskaan vaimosi (nyt kaiketi ex) kanssa "henkeviä"? Kiinnostiko sinua hänen onnellisuutensa tai onnettomuutensa? Miehille tuntuu nimittäin usein riittävän, kun jääkaapissa on täytettä, lapset puhtaita ja ruokittuja, huusholli kondiksessa. Vasta sitten, kun ko "tasapaino" järkkyy ja vaimo osoittaa tyytymättömyytensä tilanteeseen, aletaan kysellä perään ja väheksyä toisen tarvetta olla rakastettu. Kysyitkö koskaan lapsilta, huomasivatko äitinsä olevan onneton?
Lapset pelkäävät usein kaikkein eniten vanhempieni kuolemaa tai sitä, että ne eroaisivat, vaikkei se olisikaan mikään vaihtoehto.
Vanhempien huonot välit eivät ole lapselle tuskallisempia kuin ero. Vanhempien ero on lapselle yksi elämän suurimpia traumoja. Vanhempien ero järkyttää lasta ja vaikeuttaa lapsen eheää kasvua vastuuntuntoiseksi aikuiseksi.
Vanhempien käytöksen vaikutuksista lapseen on olemassa palkjon aivan asiallista tutkimusta eikä yhdessäkään kyllä ole tultu siihen tulokseen, että vanhemman kokema väkivalta olisi lapsen kehitykselle vähemmän haitallista kuin riitely!
On todella itsekästä itsellee ja muille valehtelua väittää, että ero on lapselle helppo asia. Jos olet halunnut piristää eläämäsi pienellä erolla, se on sinun päätoöksesi. Teit sen, koska itsekkäästi kuvittelet oamn elämäsi laadun paranevan erostasi. Lastesi elämän laatu siitäå ei ole parantunut. Se on paskpuhetta.
taas siihen,että miehen pitäisi olla joku seremoniamestari.suuremmaksi osaksi tämä elämä on arjen pyörittämistä lapsineen,talovelkoineen ja yms.onnellisuus on meidän itsemme käsissä,ei sitä kukaan toinen voi tuoda.kyllä minä muuten väliin 20v. aikana kerkesin kysellä miten menee,mitä haluaa tehdä.tuo viimmeinen kysymys pitäisi olla:huomaako äiti koskaan,onko lapset onnettomia(6 ja 13v).
ja lasten nettipsykologina voisit laittaa linkin, mistä tietosi on peräisin, vai osunko pahasti oikeaan, jos väitän, että omasta tuotannostasi on kyse. Erolapset ovat yhtä vastuuntuntoisia tai vastuuttomia kuin ei-erolapset. Kukaan ei ole väittänyt, että ero on lapselle helppo asia, mutta lasten elämän laatu paranee aivan varmasti eron myötä, ei ehkä heti, mutta myöhemmin, jos vanhempien välit ovat olleet epätyydyttävät.
olla seremoniamestari - vaan elämänkumppani!
Miehillä tuntuu olevan vain sellainen kummallinen käsitys, että kun arki pyörii eikä eukko isommin valita, kaikki on ok. Kyllä: onnellisuus on omissa käsissämme - eikä se tarkoita vain omasta onnellisuudesta huolehtimista, vaan myös sitä, että otetaan toinenkin huomioon. Ei nainen ole perheen perustamisen jälkeen elämänsä loppuun saakka "pelkkä" vaimo ja äiti - vaan myös nainen ja ihminen. Tehokkaasti sysäät kaiken syyn exäsi niskoille lapsiin vedoten. Siistiä...
ne on minullakin,mutta siitä en ota syyllisyyttä,etten huomioinut ex:sää,perhettäni.esimerkiksi iltasatuja luin enemmän kuin ex,että sai harrastaa,laukata ystävien tykönä.seksiä ja läheisyyttä sai aina kun tarvitsi,toisin päin joskus oli vaikeampaa.ajatustenlukiakaan ei pysty olemaan,jos ei valitusta kuulu,eikä naamakaan ole kovin mutrulla,niin miten sitä toisen aivotukset tietää.
meni kiville siinä, että sinä olit "liian pätevä"..? Tukahdutit omalla erinomaisuudellasi (anteeksi, kuulostaa varmaan veemäiseltä, en tarkoita sitä kirjaimellisesti)vaimosi ; teit kaiken näyttääksesi hänelle, miten kehno hän on..? Jospa hän jossain vaiheessa lakkasi yrittämästä..? Ei kaikkessa aina tarvitse hakea syyllistä ; joskus liitto vain ei toimi ja sillä siisti.
Voin sanoa, että vanhempien jokapäiväinen riiteleminen (ilman väkivaltaa) ei kauheasti anna hyvää mallia aikuisena, paremminkin, sen että välttää riitoja ja ei halua keskustella mistään asioista. Tämäkö on se hyvä juttu? Että sama puhumattomuus vain jatkuuko?
Täsää voisi yleistää, että naiset käyttävät tuota perustelua kun eivät parempaakaan keksi.
Olisikin lapsilla edes koti eron jälkeen, mutta monesti asutaan missä sattuu murjussa, mikä varmaan tuntuu huoneensa menettäneestä lapsesta aika kamalalta.
Koti ei todellakaan ole siellä missä sydän on, vaan lapselle ainoa oikea koti on lapsuudenkoti, jota ei kukaan koskaan ikinä unohda.
Pahimmillaan lapsia raahataan neljänkin paikan välillä, jotka saattavat olla kaukana ja pieniä, ja joissa asuu vieraita ihmisiä jotka vielä varastavat ja rikkovat leluja.
Kuka vielä ihmettelee miksi lapset tarvitsevat psykiatria vuosi vuodelta yhä enemmän ja enemmän?
Lapset vaistoavat kyllä valheet "väkivallasta" ja muusta soopasta, ehkä siksi, että sitä ei oikeasti ole.
Sen kanssa pitää sitten myös elää kun lapset huomaavat, että heitä kusetettu.
Tällainen valehtelija tuskin edes löytää uutta pysyvää suhdetta.
Tilastot eivät ainakaan lupaa hyvää.
Sama paska kun tuppaa seuraamaan perässä suhteesta suhteeseen.
Ja sitten taas viedään lapsia katsomaan "uutta ihanuutta".
Kaverin ex:llä niitä "oikeita" on ollut muutamassa vuodessa kolmisen kymmentä.
On siinä ollut vilinää kun uutta tunkee jo sisään kun poliisi vielä raudoittaa edellistä!
Kaverini ex on vaihtanut jo kolmekymmentä kertaa miestä eron jälkeen ja aina se uusi on ollut "niin ihana", mutta vain pari kuukautta.
Ja joka helvetin hamppari on täytynyt tuoda heti lapsille näytille!
Jouduin heidän eronsa aikana ihmetellen kuuntelemaan kuinka heidän avioliittonsa oli ollut yhtä helvettiä alusta saakka.
Minä vain en ollut huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, vaikka tapasin heitä vuosien aikana satoja kertoja.
Kertaakaan vaimo ei valittanut mistään, mutta sitten kun jäi rysän päältä kiinni, niin johan alkoi tulla tekstiä!
Kyllä oli huono mies kun pitää vaihtaa kymmeniä kertoja, että saa kunnollisen?
Pahempaa helvettiä en oikein osaa enää lapsille kuvitella kuin että äiti huoraa kännissä oikein urakalla.
Ennen käryä heillä oli uusi hieno koti ja nyt kaksi surkeaa murjua ja helvetisti riitelevät vanhemmat.
Ennen he riitelivät ehkä kaapin kerran vuodessa, mutta nyt kaikesta joka päivä!
Jo on elämänlaatu "parantunut"!
Olisit hyvä ihminen mennyt jo nukkumaan ja säästänyt meidä muut näiltä asiattomilta kommenteiltasi.
Pitää osata luovuttaa avioliitosta, joka ei enää tyydytä. Vaikeaa tuo on aluksi, ja vuosi menee toipuessa. Mutta eräänä päivänä vuosien päästä huomaa, että ratkaisu oli oikea.
mikä syy se on, että tunteet hiipuu?
tunteet on sellaisia että joku ne sytyttää ja joku sammuttaa. on mielestäni typerää rikkoa lasten koti siksi, että pääsee rustaamaan tunteitaan.
vaikka moni ei myönnä, niin tunteet ovat omiamme, ja on oma vikamme/onnemme, mitä tunnemme.
kyllä terve ihminen pystyy rakastumaan uudelleen ja uudelleen, samaankin kohteeseen (vrt. vaikka rakkaus omiin lapsiin). Romantiikka sijaitsee myös meidän seksielimissämme eli aivoissa.
eli vipinää sinne!?
ihminen vain uskoo ja toivoo, että aidan takana ruoho olisi vihreämpää. ei ole.
joskus ihminen vain kasvaa, ja muuttaa käytöstään. näin uusi suhde toimii erilailla.
lopulta samat vanhat kompastuskivet tulevat esiin.
eli huuma ja romantiikka katoavat.
vaihdatko taas uuteen?
verrata aikuisten välisiä tunteita siihen, mitä ihminen tuntee omia lapsiaan kohtaan! Omaa lastaan rakastaa aina ja varauksetta - tai niin sen ainakin pitäisi olla tervejärkisellä ihmisellä! Vaikka elämässäni mitä paskaa tapahtuisi aikuisten (lue:lähinnä puolison) taholta, niin sitä rakkautta, jota lapsiani kohtaan tunnen, ei mikään voi kyseenalaistaa.
Jos saat kumppaniltasi jatkuvaa kylmäkiskoista kohtelua ja petettyjä lupauksia, pystytkö itse rakastumaan tähän "aina uudelleen ja uudelleen"?
Totta puhut mitä järkeä on jatkaa kylmässä suhteessa ei mitään.Its ole myös tehnyt ratkasun sen suhteen. Olo on paljon parempi. .Kaikille ratkasun tehneille oikeen hyvää joulua.Kyllä se tästä elämä valostuu.
Lapset käyttäytyvät lapsellisesti ja silti heidän vanhempansa rakastaa heitä. Lapsi voi olla väkivaltainen rikollinen ja silti äitinsä syvästi rakastama. Nyt täytyy kuitenkin muistaa, että muut ihmiset eivät välttämättä sitä turpaan lyövää alkoholistia rakasta.
On juuri kuten sanoit, että puolisoaan on vaikeaa (aika mahdotonta) rakastaa, jos saa osakseen jatkuvaa kylmäkiskoista kohtelua.
Sen sijaan, jos puolisosi ottaa sinut huomioon, antaa joskus omista haluistaan periksi sinun hyväksesi, puhuu sinulle kauniisti ja on sinulle lämmin, häneen on aika helppo rakastua uudelleen ja uudelleen.
Rakkaus loppuu tylyyteen ja syttyy hyvyydestä.
pitää taistella! Yleensä juuri nyt erotaan. Taistelkaa liittonne puolesta, tehkää kaikkenne ja jos sittenkään ei auta, sitten harkitkaa eroa. Sitten ei tarvitse katsoa taaksepäin. Lue täältä tuskaisia tarinoita kun erotaan harkitsemattomasti.
järjestellä elämänne tilapäisesti niin, että asuisitte vaikka 3 kk erillänne. Katsoisitte miten elämä lähtee rullaamaan. Sopisitte, ettei kumpikaan solmi mitään romanttisia suhteita ulkopuolisiin, vaan keskittyisitte miettimään suhdettanne. Mikä siinä on hyvää ja mikä huonoa.
Etäisyys auttaa näkemään selvemmin, silloin saattaa todeta ne hyvät ja arvokkaatkin asiat ihan uudella tavalla. Tai sitten taas ne huonot puolet, jos niitä on enemmän, auttaa vahvistamaan eropäätöksen oikeellisuutta.
itsellä on sellainen kokemus puoli vuotta harkkitiin asuttiin erillään.Palattiin yhteen 3vuotta meni kohtalaisesti.Suhteesta tuli kylmä.Jote nyt on päädytty et molemmat jatkaa ommilaan ilman riitaa.
pelkkää tunteen paloa, vaan suurin osa on sitä tylsää taapertamista. Vaihtamalla ei puoliso parane, ainakaan todennäköisyys laskelmien perusteella. Miten huonosti parisuhteen aiemmin osannut voisi toisen huonosti suhteensa hoitaneen kanssa saada jotain pitkäaikaista hyvää aikaan ?
Lapsia jos on yhdessä tehty kannetaan vastuu heistä, se vaatii molemmilta uhrauksia, mutta oikealla asenteella antaa myös paljon. Ne jotka väittävät lasten sopeutuvan, ovat yleensä niitä jotka lähtevät itsekeskeisesti suhdetta ajateltuaan. Olisi oikeus ja kohtuus jos lähtijä ei saisi koskaan lapsia itselleen, vaan vastuullinen puoliso saisi heidät pitää. Poikkeuksia tietysti on esim. oikea väkivalta tai pettäminen suhteessa. Lasten takia olis hyvä olla sen harkinta-ajan sisällä muutama palaveri esim. sosiaalitoimessa tai perheneuvolassa jossa asioita pohdittaisiin lasten parhaaksi.
Olen aivan samaa mieltä! Ei perhe-elämä ole mikään elämyspuisto. Rakkauselokuvat eivät ole totta.
Jos ihminen jää koukkuun rakastumisen tunteeseen ja intohimoon, on edessä loputon kierre. Rakastuminen on toivetta toisen sopivuudesta ja perustuu täysin siihen, että toista ei tunne. Intohimo perustuu vielä enemmän uutuuden viehätykseen.
Meillä ihmisillä on sellainen täysin väärä kuva elämästä, että koko ajan pitäisi olla energinen hyvä olo, tunteenpaloa ja mielenkiintoa arjessa.
Sitten, kun näin ei olekaan, oleteaan, että elämän laatu paranee oleellisesti eroamalla.
Ei se yleensä parane. Poikkeuksena tietenkin hakkaavat häiriköt, alkoholistit ja narkkarit tai luonnevikaiset kumppanit. Ei sellaisia oikeasti kuitenkaan paljon ole.
Meidän pitäisi oppia, että puolison kunnioittaminen ja luonnekas yhdessäolo on jo voitto. Vaatimus tulisesta rakkaudesta vuosien yhdessäolon jälkeen on jo aika paljon vaadittu.
Se, mitä kutsutaan rakkaudeksi, on paljolti vastuun kantamista perheestä, tilan antamista toiselle, kaunista käytöstä ja oman puolison kunnioittamista.
Sanoinkin tuossa jo, että parisuhde on ennenkaikkea vuorovaikutusta eikä yksin voi parisuhdetta hoitaa. Ja sanon saman tässä kohdassa!
Elikkäs totta mooses uusi parisuhde voi olla kahta kauniimpi ja vaikka kuinka paljon parempi. Exäni ei suhteeseen panostanut. Nyksäni panostaa - ja osaa jopa seurustella teini-ikäisten lasteni kanssa - ex ei ole koskaan osannut. Tähän vaikuttaa hyvin suuresti se, että ex ei osaa puhua tunteistaan, eikä osaa asettua toisen ihmisen asemaan - ei lasten eikä aikuisten. Nykyinen mieheni osaa. Häntä voi sanoa tunneihmiseksi.
Vanhemmat voivat kantaa vastuutaan lapsista, olivat he sitten parisuhteessa tai eivät.
mielestäsi "oikeaa väkivaltaa" ?
Onko "vastuullinen puoliso" se, joka haluaa jäädä parisuhteeseen, vaikka harjoittaa järjestelmällistä henkistä väkivaltaa toista alistamalla ja parjaamalla vuodesta toiseen? Hänenkö luonaan on lasten paikka? Ja tuo pettäminen... Loppupeleissä, miten voi tietää, mitä todellisuudessa minkäkin kodin seinien sisäpuolella tapahtuu?! Mikään tilanne ei ole mustavalkoinen! Miksi ihmiset eivät vaan suostu ymmärtämään sitä, että todellakin on olemassa ns toivottomia tapauksia = pareja, joiden ei alun alkaenkaan olisi pitänyt päätyä yhteen? Jääminen kylmään suhteeseen nakertaa pala palalta ihmisen sisintä - onko kahden toisilleen kylmän vanhemman yhteiselo sitten hedelmällinen esimerkki lapsille?
Vaihtamalla puoliso voi parantua - yleensä nämä, jotka muuta väittävät, eivät ole kokeneet huonon parisuhteen arkea!
Oikeaa väkivaltaa on toisen lyöminen ja kiinni käyminen ja niin uhkaava käytös, että toinen voi olettaa joutuvansa väkivallan kohteeksi.
Tottakai jokainen ymmärtää, että on pareja, jotka eivät sovi yhteen. Aika iso osa karkeimmista luonnevikatapauksista karsiutuu jo seurusteluaikana. Oikeasti luonnevikaisia ihmisiä on kuitenkin paljon, paljon vähemmän, kuin mitä elämäänsä piristääkseen eron ottaneet naiset haluavat esittää. Aika moni tytöistä tuntuu muistavan valikoiden ja väärin edellisten vuosien tapahtumat. Rikka omassa silmässä ei näytä tuntuvan.
Jos toinen lyö, silloin ei pidä jatkaa avioliittoa. Kyllästymisen ja "erilleen kasvamisen" sijasta sen sijaan kannattaisi vähän miettiä omaa käytöstään ja ottaa toisenkin käytös puheeksi, ennen kuin ottaa avioeron ja rikkoo perheen.
Monesti se vaan tuntuu olevan niin, että kun avioliitto on ihmisten lapsellisuuden ja huonon käytöksen takia oillut väärällä raiteella jo vuosia, niin tilanteen korjaaminen on hankalaa. Siinä on jo loukattu ja rassattu toista niin paljon, että oikealle raiteelle on vaikeaa päästä. Lisäksi ihminen on kasvatuksensa ja tapojensa orja. Jos on kymmenen vuotta nalkuttanut toiselle ja haukkunut tämän tekemiset aina vääriksi, niin sitä tapaa on kyllä vaikea korjata.
Siksi sellaista tapaa ei saisi koskaan aloittaakaan.
syyllistämistä tämä puheenvuoro. Miehethän eivät ikinä eivätkä koskaan "ota avioeroa elämäänsä piristääkseen"..? Aivan, jos tässä nyt karkean yleistämisen tiellä jatketaan: miehet kuvittelevat, että voivat syödä kahdesta kuormasta yhtaikaa: pitää kotona kulissit pystyssä ja samaan aikaan pitää rakastajatarta toisaalla. Tämäkö on sitten hyväksyttävämpää ja parempi esimerkki lapsille kuin se, että nainen haluaa eron ennen kuin alkaa säheltää uuden suhteen kanssa..?
Kerronpa esimerkin siitä, miten valikoiva miehen muisti voi myös olla: exäni kertoi seurusteluaikanamme olleensa suhteessa toiseen naiseen edellisen liittonsa lopulla. Jostain syystä tulin palanneeksi asiaan puidessamme suhdettamme loppuun joitakin vuosia myöhemmin - silloin mies väitti minun keksineen koko asian aivan omasta päästäni... Niinpä niin...
Monesti erilleenkasvamista tuntuu aiheuttavan se, että parisuhteen muuttuessa perheeksi miehellä ja naisella on erilaiset käsitykset asioista ; nainen keskittyy äitiyteensä - ja mies kokee itsensä jollain tavalla syrjityksi, kun ennen hänen tarpeensa huomioinut vaimo näyttääkin yhtäkkiä unohtaneen hänet. Siitä suivaantuneena mies jatkaa "miehen elämää" keskittyen harrastuksiinsa ja niiden lieveilmiöihin sen sijaan, että yrittäisi ymmärtää tilannetta. Kun mies kääntää selkäänsä vaimolle ja lapselle, nainen päättää pärjätä ilman miehistä tukea ja käpertyy yhä enemmän lapsiinsa. Kun sitten tulee se aika, etteivät lapset ole enää niin paljon äidissä kiinni, herätään huomaamaan, että pariskunnan yhteiset puheenaiheet ovat melkoisen vähissä. Tietysti tässä vaiheessa pitäisi hälytyskellojen soida ja parin kaivella esille ne asiat, jotka heidät alunperin veti yhteen - mutta joskus se vain on helpommin sanottu kuin tehty, etenkin kun ihmiset matkan varrella muuttuvat.
Meillä oli erofiilikset lähellä, kun sitten päätin yllättää mieheni. Varasin lähikaupungin hotellista sviitin, saunan ja saunaan champanjaa. Järjestin myös lapsille hoitajan pariksi yöksi. Kun mies tuli töistä, sanoin, että nyt lähdetään jonnekin, mutta en kerro minne. Laittoi hieman vastaan, mutta uteliaisuus voitti.
Vietimme kivan viikonlopun ja kerroin miehelleni, että en haluaisi antaa vielä periksi. Hän tuntui arvostavan kovasti sitä, että yritin. Sen jälkeen olen yrittänyt enemmän antaa kuin ottaa, tehdä enemmän konkreettisia asioita avioliiton eteen. Asiat ovat olleet nyt kolme kuukautta paremmassa kunnossa ja puhumme asioista enemmän. Metsä vastaa kuinka sinne huudetaan, ainakin joskus.
Yritän vain sanoa teille kaikille, joilla ongelmia on, että älkää antako periksi liian helpolla, tehkää PÄÄTÖS paremmasta ja pysykää siinä, tehkää töitä sen eteen - koskaan ei ole liian myöhäistä!
kun yhteinen hotellivkl pelastaa tilanteen, on asiat vielä hyvin! Mitä tehdä, kun ajatus kaksin vietetystä viikonlopusta on ylivoimainen..??? Kun ei toiselle ole sanottavaa, hellyys on kuollut. Mitä sitten pitäisi tehdä?
Ahdistaa, kun ajattelen tuota mitä kirjoitit. Juuri tuo oli exliittoni loppusuoran alku. Yritin kaikinkeinoin antaa tekohengitystä suhteeseen keksimällä (sekä myös maksamalla sen) "yhteistä kivaa". Kuvittele; meni 10 vuotta kunnes tajusin, että VAIN minä olen järjestänyt ja maksanut pari/kolme kertaa vuodessa yhteisen lomamatkan/hotelliyöt/ravintolaillallisen. Yhteisiä harrastuksia ei ollut. Eikä enää puheenaiheitakaan.
Mutta ex olikin masentunut (ei omasta mielestään). Joten tuo saattaa tepsiä jotakuinkin normaalitilanteessa.
Varmaan on niin, että aina ei yrittämälläkään onnistu. Se on ainakin varmaa, että jos ei yritä, niin sitten ei onnistu.
Kaikkia ihmisiä ei voi herätellä eikä heitä saa mukaan ja matkaan. Jos letkkajenkka ei kiinnosta, sitten sitä ei tanssita. Sitten murjotetaan yksin nurkassa.
Hyvä kuitenkin, että yritit. Minusta aina kannattaa yrittää ja ottaa asiat raadolliseen suoraan puheeksi. Joskus sillä ei voita mitään, toisinaan sillä voittaa taistelun ja lisäaikaa, harvoin sillä koko sodan voittaa. Ikinä sillä ei mitään häviä.
Olen pahoillani itseni niinkuin sinunkin takia, että joudumme suhteitamme täällä vatvomaan. Mutta parempi tämä kuin vaiennut huuto pimeässä.
Ulkoisesti perheemme näyttää varsin mallikelpoiselta (kuten kulissit yleensä), mutta sisällä kytee...
Itselläni on takana 23 vuotta aviossa ja kolme lasta, joista vanhin on jo kotoa lähtenyt. Suhteemme alussa olimme onnellisesti rakastuneet, kunnes muutimme ensimmäiseen kotiimme naimisiin menon jälkeen. Muutos oli valtava. Maailman suloisemmasta nuorikosta kehteytyi kotityranni, joka ei miestään säälinyt. Aseena olivat henkinen alistaminen, itsetunnon luhistaminen, seksi, lapset sekä kontrolointi. Mikään ei kelvannut vaikka kuinka yritti.
Puolisoni oli kotoa oppinut mallin, missä mies on se pettävä osapuoli, eikä häntä siksi ole turvallista päästää liian lähelle. Anoppilta on opittu pirttihirmun otteet missä ei toiselle jätetä henkisesti tilaa kasata itseään. Mykkäkoulua olen saanut jo enemmän kuin osani.
Aikanaan vaimo pyhästi vannoi että myöhemmin, kun lapset ovat isompia tulee minunkin vuoro. Silloin hän ei vain pystynyt jakamaan huomiota. Oli niin kiinni lapsissa. En tiedä uskoiko hän silloin itsekkään lupauksiaan, minä hullu jopa uskoin.
Rahat olivat tiukilla, opiskelut kesken ja hammasta purtiin ja selvittiin lamasta "vain" hänen pahalla burn outilla ja lääkityksellä.
Hänen syvä "velvollisuuden tunto" ja minun kyvyttömyys täyttää hänen vaatimuksensa olivat aina esteenä läheisyydelle. Tehdään tämä ensin, niin sitten on aikaa... Lista vain oli loputon. Tehtäviä oli enemmän kuin kohtuudella voi olettaa, jonka jälkeen hän ei enää väsyneenä jaksanut olla kiinnostunut mistään.
Syvä rakkauteni ja "ymmärtämättömyyteni" todellisesta tilanteesta (tunneköyhyydestä ja kotoa saaduista henkisistä vammoista) piti meidät yhä pareina.
Nyt lapset ovat jo isoja ja edelleen kuilu ammottaa meidän välissä. Edelleen kuulen nuo samat saarmat marttyyriydestä, vastuun ottamisesta, aikuiseksi kasvamisesta jne. Kaikki edellä mainitut on luettu perhe-elämämme alusta alkaen tuomioikseni, perustelematta tosin. Korostaisin vielä, että vieraissa ei ole käyty eikä kuningas alkoholikaan meillä näyttele mitään roolia. En ole mikään renttu, käyn hyvässä työssä ja hoidan varmasti oman osani kodista. Lapset soittavatkin päivittäin minulle kysyäkseen mitä tänään syödään.
Nyt Joulun jälkeen parisuhteen "hiljaiseloa" on tällä kertaa kestänyt yli 5kk ilman minkäänlaista selitystä. Ei läheisyyttä, selityksia, seksiä eikä yhteisiä ruokahetkiäkään jouluillallista lukuun ottamatta.
Ero on ollut mielessäni viimeiset 10v, mutta jokin tunne haraa vastaan. Ahdistukseni on muuttunut vuosien mittaan voimakkaan vitutuksen kautta välinpitämättömän turtaksi. Netin parisuhde sivuja on tullut selattua urakalla. Tutuiksi ovat tulleet niin skitsofrenia kuin narsismi ja monet muutkin seikat. Vielä ei kaiken kattavaa ja selittävää "kokonaisteoriaa" ole löytynyt. Sopivia otteita kylläkin. Pelkään, että jos ero tulee, turta olotilani paranee ja herään kivuliaaseen todellisuuteen, missä edelleen tunnen vetoa puolisooni. Sisälläni kuitenkin palaa vielä halu elää...
Tässä suhteessa tukehdun, näivetyn ja haihdun pois.