Tiedän että tästä samasta aiheesta on ollut jo kirjoituksia mutta haluaisin vielä tarkemmin kokeuksia ja mielipiteitä aiheesta alistava puoliso.
Miten alistus alkoi näkymään ja kuinka pitkälle se meni?
Onko henkinen alistaminen aina narsistinen oire (vaikkei täysi narsisti ehkä olisikaan) vai voiko taustalla olla muutakin? Onko alistaja helposti myös pettäjä?
Itse tiedän että olen juuri sopiva uhri alistamiselle ja päätynyt tilanteeseen jossa ulospääsyä ei näy. Eli olen liian kiltti ja haluan aina kaikille hyvää omalla kustannuksellanikin. Ja ollut huonoissa ja väkivaltaisissa suhteissa eli pelkään että olen taas oman kaavani uhri. Olenko taas valinnut hyväksikäyttäjän vaikka en olisi hänestä sitä uskonut aluksi. Mitä voi alistettava tehdä, onko lähteminen aina ainoa ratkaisu? Aikaisemmissa suhteissa olen lähtenyt ja se on ollut loppujen lopuksi helppoa kun mitta on tullut täyteen mutta nyt olen paljon syvemmällä suossa. Olen luopunut kaikesta tutusta hänen vuokseen, olen alkanut pelkäämään kaikkea ja sairastunut fyysisestikin. Jos lähden minulle ei kirjaimellisesti jää mitään. Ei sentin senttiä edes ruokaan tai kattoon pään päälle. Ei ole paikkaa minne mennä. En tunne ketään. En tunne edes paikkaa missä asun.
Puolisoni ei ikinä ole lohduttanut minua kun itken, vaan saa raivokohtauksia silloin.Raivokohtaukset ovat alkaneet pahentua kerta kerran jälkeen. Hän syyttää minua kaikesta mistä hän hermostuu. Hän ei koskaan pyydä anteeksi. Hän uskoo että hän on aina oikeassa eikä hänen tarvi muuttaa tapaansa kohdella minua. Hän tietää mitä voisi tehdä suhteemme hyväksi mutta ei halua tehdä niin. Hän hermostuu jos alan keskustella tunteista tai pyydän selityksiä hänen käytökselleen tai jos kerron miltä minusta tuntuu. Hän ei halua ajatella meitä tai minua, hän ajattelee itseään mielummin. Hän haluaa että kaikki elämäni pyörii hänen ympärillään mutta ei halua itse antaa takaisin juuri mitään. Hän vähättelee kaikkea minuun liittyvää. Hänen mielestään kaikki ihmiset eivät ole tasa-arvoisia. Hän on kiltti minua kohtaan niin kauan kuin teen kaiken niinkuin hän haluaa enkä aloita mitään keskustelua tunteista tai muusta. Hän myös on hyvä mököttämään. Hän voi olla niin kylmä ettei häneen mikään asia vaikuta. Hän esittää ystävällistä kun muita ihmisiä on paikalla. Muille ihmisille hän yrittää näyttää että on kiinnostunut minun hyvin voinnista vaikka oikeasti se on päin vastoin. Suljettujen ovien takana hän on raiskannut minut henkisesti usein.
Onko muilla samoja kokemuksia ja miten pystyitte auttamaan itseänne?
Onko tilanne aina liian vaikea selvitettäväksi kun kyse on alistavasta suhteesta?
Miten alistus alkoi näkymään ja kuinka pitkälle se meni?
Onko henkinen alistaminen aina narsistinen oire (vaikkei täysi narsisti ehkä olisikaan) vai voiko taustalla olla muutakin? Onko alistaja helposti myös pettäjä?
Itse tiedän että olen juuri sopiva uhri alistamiselle ja päätynyt tilanteeseen jossa ulospääsyä ei näy. Eli olen liian kiltti ja haluan aina kaikille hyvää omalla kustannuksellanikin. Ja ollut huonoissa ja väkivaltaisissa suhteissa eli pelkään että olen taas oman kaavani uhri. Olenko taas valinnut hyväksikäyttäjän vaikka en olisi hänestä sitä uskonut aluksi. Mitä voi alistettava tehdä, onko lähteminen aina ainoa ratkaisu? Aikaisemmissa suhteissa olen lähtenyt ja se on ollut loppujen lopuksi helppoa kun mitta on tullut täyteen mutta nyt olen paljon syvemmällä suossa. Olen luopunut kaikesta tutusta hänen vuokseen, olen alkanut pelkäämään kaikkea ja sairastunut fyysisestikin. Jos lähden minulle ei kirjaimellisesti jää mitään. Ei sentin senttiä edes ruokaan tai kattoon pään päälle. Ei ole paikkaa minne mennä. En tunne ketään. En tunne edes paikkaa missä asun.
Puolisoni ei ikinä ole lohduttanut minua kun itken, vaan saa raivokohtauksia silloin.Raivokohtaukset ovat alkaneet pahentua kerta kerran jälkeen. Hän syyttää minua kaikesta mistä hän hermostuu. Hän ei koskaan pyydä anteeksi. Hän uskoo että hän on aina oikeassa eikä hänen tarvi muuttaa tapaansa kohdella minua. Hän tietää mitä voisi tehdä suhteemme hyväksi mutta ei halua tehdä niin. Hän hermostuu jos alan keskustella tunteista tai pyydän selityksiä hänen käytökselleen tai jos kerron miltä minusta tuntuu. Hän ei halua ajatella meitä tai minua, hän ajattelee itseään mielummin. Hän haluaa että kaikki elämäni pyörii hänen ympärillään mutta ei halua itse antaa takaisin juuri mitään. Hän vähättelee kaikkea minuun liittyvää. Hänen mielestään kaikki ihmiset eivät ole tasa-arvoisia. Hän on kiltti minua kohtaan niin kauan kuin teen kaiken niinkuin hän haluaa enkä aloita mitään keskustelua tunteista tai muusta. Hän myös on hyvä mököttämään. Hän voi olla niin kylmä ettei häneen mikään asia vaikuta. Hän esittää ystävällistä kun muita ihmisiä on paikalla. Muille ihmisille hän yrittää näyttää että on kiinnostunut minun hyvin voinnista vaikka oikeasti se on päin vastoin. Suljettujen ovien takana hän on raiskannut minut henkisesti usein.
Onko muilla samoja kokemuksia ja miten pystyitte auttamaan itseänne?
Onko tilanne aina liian vaikea selvitettäväksi kun kyse on alistavasta suhteesta?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Luulisin olevani samoilla linjoilla ajatustesi kanssa. Meillä tilanne lähti liikkeelle jo suhteemme alkuaikoina pieninä nälvimisinä. Sitten se jatkui ja jatkui jatkuvaan morkkaamiseen ja vähättelyyn. En ole koskaan ymmärtänyt että miksi parisuhde on jatkuvaa valtataistelua. Emme kuitenkaan keksi rakettia eli asioiden pitäisi kaiken järjen mukaan olla helposti puhuttavissa rakentavasti, mutta ei.
Elänyt jo liitossa yli 10-vuoden ajan ja aiheuttanut sen että uskoni itseeni on karissut. En enään tiedä aamuisin, että mitä voin laittaa päälle ilman että toinen morkkaa tai haukkuu. Elän jatkuvasti varpaillani ja toivon että toinen ei aloittaisi huutamistaan..siis en ikinä uskonut että alistuisin tälläiseen tilanteeseen koska olin aina pitänyt itseäni erittäin vahvana ja jalat maassa olevana ihmisenä. Olen tullut siihen lopputulokseen, että en pysty koskaan tekemään puolisoani onnelliseksi..kun mikään ei riitä, ei sanat tai teot...hän ei pysty enään edes sanomaan rakastavansa minua, mutta silti seison hänen rinnallaan...Ymmärrän itsekin että minun olisi pitänyt erota jo kauan sitten, mutta kun sitten tulee muutama positiivinen päivä niin se jotenkin kuittaa kaiken vaikka tiedänkin valehtelevani itselleni..Eli vastaus on että kannattaa erota ennen kuin on yhtä säälittävässä tilanteessa kuin minä itse. Kultainen noutaja aina tarvittaessa paikalla ja tarvittaessa voi heittää ulos kun ei jaksa katsoa !
hei.. kirjoitin just ton edellä olevan jutun. Miehessäsi on just samoja piirteitä kuin minun exässä. Jos halut voitaisiin jutella..
Minut alistettiin henkisesti just mitätöimällä. Olin nuori kun tavattiin ja mentiin kihloihin vasta 17wee.. Vuosia hän mitätöi kaikella tavoin ja se tuotti tulosta. Itsetuntoni oli romahtanut, olin arka ja heikko. Ikävintä oli etten luottanut itseeni ja omaan arviointikykyyni enää yhtään. Aloin uskomaan hänen puheitaan. Katosin tyystin itseni kanssa. Olin täysin hänen tuotoksensa. Olin todella kiltti ihminen ja herkkä.
Kärsein elämästämme niin että sairastuin vakaviin sydämen rytmihäiriöihin, sain hirvittäviä pitkäkestoisia takycardioita, luulin että kuolen ja lapset olivat pieniä. Tykyttelin kaikki ne vuodet. Hän ei välittänyt, ei osittanut empatiaa.. Piti vaan jaksaa. Rytmihäiriöt kroonistuivat ja kärsin niistä lopun elämääni. Lääkäri sanoi, että elämäni pitää olla leppoisaa ja rauhallista. Mieheni oli muka uskossa, mutta hallitsi silläkin. Lopussa näki jopa saatanoita kun yritti pelitella minua "ruotuun". Olin ahdistunut kaikki ne vuodet. Nyt olen vihainen siitä, että hänen kanssaan eläessäni sairastuin kroonisesti. elämä oli pelkoa ja jännitystä. Ilmapiiri raskas, hän saattoi suuttua piti olla varuillaan.. Jos tilanne on huono kohdallasi niin ota jalat alle, ei toinen välitä, jos mitätöi ja ei edespyydä anteeksi. Mieheni ei KOSKAAN pyytänyt anteeksi.
Tuo että mies syyllistää muttei koskaan itse pyydä anteeksi vaan vaatii että häntä pitää kunnioittaa ja häneltä pitää pyytää anteeksi (kun hän saa raivokohtauksen syystä että olen taas tehnyt jotain väärin).
Exällä oli lukuisia tapoja kiusata ja alistaa minua, yksi oli tuo täydellinen epäoikeudenmukaisuus. Esimerkkejä on lukuisia, tässä joitain:
Kun olimme lähdössä pois kotoa ex suurieleisesti sanoi tarkistaneensa kaikki hellanlevyt valot yms asiat koska hän on niin tarkka ja huolehtii kaikesta,kun taas minä olen laiska välinpitämätön ja uppiniskainen kun en taaskaan tarkistanut asioita.
Kun seuraavan kerran lähdemme pois kotoa kerron exälle tarkistaneeni hellanlevyt valot yms. asiat hän sanoo että minun täytyisi hakeutua mielisairaalaan koska minulla on pakkoneuroosi, kun tarkistan olemattomia asioita ja kuvittelen kaikennäköistä.
Jos loukkasin itseäni tai sairastuin olin luulosairas hullu ja kuvittelin kaikennäköistä
Hautajaiset, sukulaisvierailut yms.
Kun exän sukulainen kuoli, minun piti peruuttaa kaikki menoni koska pitää kunnioitta vainajia ja omiaisia läsnäololla. Hän vaati että minun tulee aina olla tukemassa häntä tuollaisissa tilaisuuksissa, häät hautajaiset yms. Minusta se oli ihan ok.
Kun minun sukulaiseni kuoli ex oli sitä mieltä, että hautajaisiin on ihan turha mennä, se on ajan haaskaamista, koska eihän kuollut ihminen mitään tajua.
Hänestä se on pelkkää teeskenetelyä. Hän loukkasi sukulaisiani tuolla tavoin.
Näitä esimerkkejä on kaikilta elämän osa-alueilta. Onneksi on ihmisiä nykyisin joille uskallan puhua asioista. Silloin ei ollut ketään.
Äidilleni kerroin ja hän sanoi että minun tulee kunnioittaa miestäni, kuvittelen kaiken ja jos eroan häpäisen suvun koska olen epäonnistunut yksilö.
Äitini alisti minut kun olin pieni ja ex jatkoi siitä.
Kumpaakin välttelen nykyisin ja voin huomattavasti paremmin.
http://www.turvakoti.net/fi/etusivu/