nykyinen avomieheni ja minä tutustuimme 2 vuotta sitten chatin kautta. olen itse nyt 23-vuotias ja hän täyttää pian 35, eli ikäerommekin on hirmuinen. tutustuessamme mies kertoi olevansa eronnut ja piti kiinni tästä tarinasta puolen vuoden tiiviin (mies asui käytännössä luonani) seurustelumme ajan.
eräänä päivänä 1,5 vuotta sitten kaikki palapelin palat yhtäkkiä loksahtivat päässäni ja tajusin tulleeni pahemman kerran petetyksi/huiputetuksi. ymmärsin, että mies on yhä naimisissa ja elää "kaksoiselämää". päivät tämä vietti kotonaan perheensä (vaimo ja tytär) kanssa ja illat ja yöt minun seurassani. menin heti kertomaan totuuden tämän vaimolle - silläkin uhalla, että rakastamani mies jättäisi minut. mies joutui vihdoin tekemään valintansa vaimon ja tyttöystävän välillä. ensin tämä valitsi perheensä, mutta jo seuraavana päivänä totesi, ettei halua elää ilman minuakaan. valitessaan minut hän siis tavallaan sai pitää kiinni meistä kaikista, koska tytär yhdistää hänet luonnollisesti loppuelämänsä ajaksi myös ex-vaimoon.
itse olen kärsinyt miehen avioerosta varmasti vähintään yhtä paljon, kuin mies itse. masennuin, sairastuin syömishäiriöön, menetin työpaikkani, keskeytin opintoni jne,... nyt minulla on sentään uusi työ ja hyvät tulot, mutta masentunut olen edelleen ja syömishäiriökin on pahentunut entisestään.
tuntuu kuin olisin yksin saanut kantaakseni koko taakan kahden ihmisen avioerosta. saan päälleni kaikki haukut jokaiselta osapuolelta ja myös useimmilta ulkopuolisilta. kun lapsella ei koulunkäynti suju, on sekin minun syytäni. miehen äitikin kävi viikko sitten minut haukkumassa huonoksi ihmiseksi, kun en osaa olla hienotunteinen ja sain taas kerran kuulla miten paljon parempi se entinen oli.
mies on joutunut eronsa myötä taloudellisiin vaikeuksiin. miehellä on oma yritys ja hän ei oikein eromasennuksesta johtuen kyennyt hoitamaan firmansa asioita ja menetti näin useita asiakkaitaan. vaimo vei irtaimiston heidän yhteisestä asunnostaan ja mies sai osakseen velat (mm.käyttöluotto saunaremontista tuohon entiseen asuntoon). miehellä on nyt velkoja ulosotossa yli 10 000€:lla, firman lainaa jäljellä n.20 000€, asuntolaina sekä autolaina. mies on vailla ammatillista koulutusta ja palkka on sen mukainen (1200€ netto) ja kaikki ylijäävät kulut jäävät minun maksettavakseni (ts. maksan asumismenomme käytännössä yksin, vaikka asunto ja auto ovat miehen nimissä molemmat). tavallaan siis autan miestä kartuttamaan omaisuuttaan ja hyödyn siitä ainoastaan siinä tapauksessa, että jonain päivänä menemme naimisiin. muuten käteeni ei jää antamastani avusta yhtään mitään.
ex-vaimolla menee käsittääkseni ihan hyvin. tällä on myös uusi kumppani, jonka löysi heti samalla viikolla, kun eropäätös oli tehty. en tiedä kävikö vain hyvä tuuri ja "se oikea" osui kohdalle, vai vaikuttiko ripeään toimintaan se, ettei nainen ollut koskaan asunut päivääkään yksin.
täytyy tunnustaa, että kadun toisinaan sitä päivää, kun sovin live-tapaamisen tämän miehen kanssa. niin monet itkut olisi vältetty ja lapsella olisi ehkä edelleen molemmat vanhemmat kotonaan. tämä "perheenrikkojan" taakka on valtava! kaikki jankuttavat: "kyllähän sinä tiesit mihin ryhdyit, kun aloit tapailla ukkomiestä" (vaikka minähän nimenomaan en tiennyt). kadun myös sitä, etten totuuden selvittyä juossut pakoon. olin jo tuossa vaiheessa niin rakastunut, että en kyennyt järkevään ajatteluun.
miehen lapsi kuuluu myös minun elämääni. tämä viettää meillä joka toisen viikonlopun ja ne päivät ja yöt vaativat aika paljon joustoa minulta. en osannut etukäteen kuvitellakaan millaista on elää lapsen ehdoilla. vaikeaksi tilanteen tekee myös se, että lapsi ei ole minun omani, eikä näin ollen minulla ole sananvaltaa lapsen tekemisiin tai muutenkaan mihinkään lasta koskevaan. oikeastaan menetin jopa päätösvaltani omien lomieni ajankohdista ja viikonloppujen nukkumaanmenoajoistani.
ei ole helppoa tulla toimeen miehen exän kanssa. hyvät välit olisivat tietysti meidän kaikkien yhteiseksi eduksemme, mutta jo pelkkä ajatuskin tuntuu mahdottomalta. olen miehen exälle "huora", joka vei hänen miehensä (toki olen itse pohtinut, että mikäli heidän liittonsa olisi ollut kunnossa ja onnellinen, ei mies olisi koskaan edes ajautunut toiseen suhteeseeen) ja näin ollen minun on hyvin vaikea ajatella mitään positiivista ihmisestä, joka nimittelee minua tuohon tapaan. kaiken lisäksi en ole huora pelkästään tekoni vuoksi, vaan kuulemma näytänkin siltä. oma kunnioitukseni miehen ex-vaimoa kohtaan katosi, kun näin tämän kerran kaula järsittynä, kuin teinitytöllä (nainen on 34-vuotias). olemme siis toisillemme "lumppu" ja "fritsukaula" - ainakin toistaiseksi.
varmaankin ajattelette, että päädyimme yhteen seksin ja "jännityksen" takia. näin ei kuitenkaan ole. päädyimme ensimmäisen kerran sänkyyn tapailtuamme tiiviisti noin kuukauden ajan. muutenkin seksiä meillä on ollut ehkä keskimäärin juuri tuon verran: kerran kuussa. nyt on takana jopa 2,5 kuukauden "tauko". olen meistä se halukkaampi osapuoli, enkä ole keksinyt syytä, miksi mies ei halua minua. kysymys ei voi olla ulkonäöstäni (tiedoatan olevani varsin viehättävä), koska vientiä riittäisi vaikka kuinka ja hyvännäköisten ikäistenikin miesten keskuudessa. joku vaan mättää. liekö se sitten miehen ikävä ex-kumppaniaan kohtaan. epäilen, onko miehellä koskaan edes ollut muita partnereita, kuin tuo entinen vaimo (huomaan miehen jollain tapaa todella kokemattomaksi).
aistimme toisistamme samankaltaisuuden. olemme kumpikin taiteellisia ja muutkin kiinnostuksiemme kohteet käyvät yksiin. normaalisti olen viehättynyt ikäisistäni miehistä. olen pitänyt suurta ikäeroa ongelmallisena ja pyrkinyt näin ollen myös välttämään sellaista. me olemme kuitenkin ikäerostamme huolimatta useimmiten samalla aaltopituudella. näen miten hyvin meillä voisi mennä, mutta tämä suhde oli ilmeisesti tuhoon tuomittu jo ennen kuin se alkoikaan.
ongelma on siis miehen päättynyt avioliittto. tuntuu pahasti siltä, että miehellä ja tämän entisellä vaimolla on syvä riippuvuussuhde toisiinsa. lapsen takia he eivät voi elää olematta tekemisissä toistensa kanssa ja täten eivät myöskään tule koskaan pääsemään irti toisistaan. tässä suhteessa koen varmaan lopun elämäni ajan olevani se "toinen nainen", tai ehkä jopa kolmas, sillä tytär on ehdottomasti numero 1.
koko kirjoitukseni saattaa tuntua todella naiivilta ja se voi jopa ärsyttää. tältä minusta kuitenkin tuntuu ja tällaisessa suhteessa minä elän ja vielä jopa haaveilen sen saamisesta toimimaan. pyrin jatkuvasti rationaaliseen ajatteluun, koska uskon siinä olevan kuitenkin se varmin tie omaan onnellisuuteeni. joku osa minussa kuitenkin pakottaa pitämään kiinni tästä suhteesta, vaikka olo olisikin onneton. silti olisi pitänyt juosta ja lujaa, silloin kun se olisi vielä ollut vähänkin helpompaa. toisaalta nyt olisi helpompaa livistää, kuin esimerkiksi viiden vuoden päästä.
koko kirjoitukseni sanoma on kuitenkin se, että avioerosta eivät aina kärsi vain ne kaksi eroavaa ihmistä lapsineen, vaan siitä tuskasta saa usein oman osansa myös mahdollinen jomman kumman eroavan uusi kumppani. ajatus siitä, että eron syy on "kolmas osapuoli", ei pidä paikkansa. helpointahan olisikin ajatella näin simppelisti ja pestä omat kätensä syyllisyydestä (lapsestahan asti me totumme tähän tapaan: "en minä, mutta kun tuo toinen").
pysykää yhdessä, tai erotkaa ilman ulkopuolisten sotkemista eroonne. uusi kumppani (toinen nainen tai -mies) saattaa toimia "ponnahduslautana" onnettomasta/huonosti toimivasta liitosta poispääsemiseen (se lähtö kun on niin vaikeaa ilman mitään konkreettista syytä). jokainen eronnut tarvitsee kuitenkin oman toipumisaikansa ja onko tähän sitte hyvä sotkea ketään ulkopuolista SIJAISKÄRSIJÄKSI? opetelkaa vaihteeksi elämään yksin ja pohtikaa rauhassa mitä mahdolliselta uudelta suhteelta haluatte/odotatte. kun sitten myöhemmin löydätte "sen oikean", ovat varmaan onnistumismahdollisuudetkin paljon paremmat, kuin hypättyänne suoraan suhteessta suhteeseen.
nämä olivat vasta 23-vuotiaan vuoden verran avoliitossa eläneen nuoren naisen omia kokemuksia ja pohdintoja. elämänkokemusta toki löytyy minultakin, eikä se ole suoraan verrannollinen kenenkään ikään (eihän elämänkokemus kartu kotona maaten, vaan nimenomaan monenlaista elämää konkreettisesti kokien). olen kouluja käynyt, maailmaa nähnyt ja 5 vuotta asunut aivan omillani ennen tätä suhdetta.
eriäviä mielipiteitä löytyy takuulla ja samoin näitä ajatuksia: "mitä sinäkin valitat, kun sinullahan on kaikki ihan ok" ja "lähde sitten pois sen miehesi luota, kun on niin vaikeaa". molemmat ovat ihan varteenotettavia neuvoja, mutta en oikeastaan olekaan täällä kysymässä ohjeita omaan tilanteeseeni, vaan tarkoitukseni oli tarjota uutta pohdittavaa teille eroaville!
vielä yksi tärkeä juttu! ero ei ratkaise aina ongelmia. ihmisen tuska ei koskaan puutu, se vain muuttuu. usein ne vanhassa parisuhteessa esiintyneet ongelmat siirtyvät myös uuteen. aika kultaa muistot ja pian eron jälkeen tulee ikävä sitä kaikkea, minkä on erotessa menettänyt.
tsemppiä. se mikä ei tapa, vahvistaa!

Vastaukset 6
Vanhimmat
minullakin on poikaystävä jolla on vielä vaimo ja lapsi joiden kanssa asuu. väittää ettei sen naisen kanssa olet mitään, pelk. lapsi ja lupaa parissa vuodessa erota. eli tämä lapsi tuli pettämisenä suhteessemme silloin kun olin myös raskaana. Tiedon toisesta raskaudesta sain vastedes keskenmenon jälkeen. ennen sitä oli aina viis siitä naisesta. se nainen hankki sen lapsen sen takia jotta pääsisi vetämään poikaystäväni eroon ekasta vaimosta. oli se aika kurja ero ollut silloin. mies on nykyisen avioliiton alusta lähtien pyörinyt muiden perässä. eli oli MUIJA JOKA HALUSI OLLA VÄLITTÖMÄSTI PELK. VOITTAJA!
munkin elämä meni paskaksi koska halusin joka aika sitten synnyttä poikaystävälleni lapsen rakkaudesta ja kokea kaiken, synnytyksen, etc. yhdessämme. Nyt vain sen skidi on tärkein ja ei mitään lapsenhalua. eli kaikki on samoin rikottu!
vaikeaan elämäntilanteeseen. Ei ihme, että seksielämä on katkolla noissa elämänmyrskyissä. Erosta toipuminen vie vuosia.
Uskon, että Sinä selviät. Miehesi joutuu nyt kantamaan tekonsa (valheessa elämisen) seuraukset.
Toivotan sinulle ja teille molemmille jaksamista. Elämä voittaa...
ajatuksia herättävä kirjoitus. Itse olen sinkku ja olen monesti pyöritellyt samanlaisia ajatuksia. Olisi varmasti kaikkien kannalta parhainta, että suhteet aloitetaan aina puhtaalta pöydältä niin, ettei uuteen suhteeseen sisälly menneisyyden varjoja. Silloin sen tarjoamat mahdollisuudet ovat oikeuksissaan.
Olen kanssasi pitkälle samaa mieltä, mutta aina joku kärsii. Ja vaikka meillä mieheni ei halunnut sotkea minua avioeroonsa (vaikka olin SE syy) niin tämä x-vaimo yritti löytää minut kaikilla keinoilla. Tutki miehen puhelimen, auton joka kolon jne. soitteli töihin että onko hän varmasti siellä. Vaikka asia ei enään kuulunut hänelle ero vireillä ja molemmat hankkimassa asuntoa ja silleen. No kun se kamala kuvio x:n kaikkine kommervinkkeineen saatiin selväksi (ryyppääminen, itsensä tuhoon saattaminen jos toinen ei auta jne.) koitti meidän aikamma. Tai minä ainakin luulin niin. Kun x sai tiettä meidän asuvan yhdessä, mikä ei sekään hänelle kuulunut uhkasi hän että lapset eivät saa tavat isäänsä. Lapset jotka olivat jo isoja! No siitäkin selvittiin. Mutta kun menimme naimisiin alkoi uudelleen minun piinani joka jatkunee loppuelämäni, hänen kannaltaan. Meillä on edessä yhteiset perhejuhlat tai on niitä jo ollutkin lakkiaisia ja rippijuhlat joihin en voinut osallistua. X on varmaankin kertonut tai on kertonut sukulaisilleen kuinka kamala minä olen, ja sain kuulla mukavan kommentin rippijuhlassa jossa sain olla kirkossa mukana; rippilapsi meni kuvaan siskonsa ja äitinsä ja totta kai mieheni, siis isänsä kanssa. Tähän eräs täti totesi minun seisoessani viressä että nyt on taas perhe koossa. Mikä perhe? No mieheni on hankalassa asemassa ollut, mutta keskusteluilla asiat on selvitetty ja päätetty että minä olen aina mukana juhlissa koska olen vihitty vaimo ja näin ollen äitipuoli. Lasten kanssa meneen hyvin, onneksi.
Mutta asiasta. Aina siihen sotkeentuu toinen osapuoli jos x ei halua antaa siististi hoitaa hommaa. On loukkaantunut osapuoli jne. vaikka itseasiassa tämä x oli vuosikausia itse peloitellut miestä avioerolla jos hän ei tee sitä tai tätä. Ja sitten kun toinen otta ja lähtee kuolleesta parisuhteesta. Ikävää aina lapsille. Mutta eikö onnellinen vanhempi ole parempi kuin ainainen riita ja se pettäminen.
Niin me naiset osaamme olla susia toisille naisille. Miehillä näyttää olevan tuo itsekunnioitus jonkin verran korkeammalla, luulisin. Ei minun avioeroani x-miheni tuolla tavalla sotkenut.
Koeta jaksaa niin teen minäkin, vaikka välillä voisin potkaista tätä x-vaimoa edelleen takapuolelle vaikka Timbuktuun saakka. Hän ei vaan tiennyt oikeasti kuinka ihana mies hänellä oli. Nimenomaan oli!!!
kuitenkin, että tämä teidän avioliitto on alkanut puhtaalta pöydältä. Tietysti aikaisempi elämä ja ihmissuhteet kulkevat mukana, mutta tärkeintä on uuden suhteen puhdas tunneilmapiiri: ettei mies tai nainen haikaile menneen perään, että ajaudutaan suhteesta toiseen tietämättä oikein itsekään, mitä haluaa. Se jos joku on kuluttavaa ja vie kaiken maun.
Luin kirjoituksesi. Tavallaan tiedän että tuo kaikki voi olla edessä vaikka heillä ei yhteisiä lapsia olekaan. Mutta henkinen riippuvuussuhde kuitenkin. Aikalailla tulee mieleen että täyttääkö mies niitä mittoja jotka minä miehelle asetan. Onko hän yhä pikkupoika joka on vain niin itsekeskeinen ja piehtaroi vain omassa tunteessa. Miettii asioita yhä vain omalta kannalta ja mahdollisesti sen ex:n. Jos näin on ei hän vain täytä sitä mitä mieheltä vaadin.
Minun luonteella ei vain jatketa tilanteessa missä mies haikailee toisen naisen luokse. Tunne siitä että olisin se vaihtoehto joka on toiseksi paras. Siis varalla... jos en saa sitä jota sydän halajaa ( = ex) niin olen sitten sinun kanssasi. Riittävästi en vielä rakasta että moista hyväksyisin. Parempi yksin kun välttävässä suhteessa, mihin minä teen töitä 100 % ja toinen vähemmän. Minä en koe velvollisuudeksi ajatella kolmannen osapuolen tunteita tai ottaa hänen toiveensa huomioon tehdessäni päätöksiä. Lapset olisivat luonnollisesti osa miestä, mutta ei ex. Kyllä miehen on osattava jättää ex menneisyyteen ja luopua siitä henkisestä suhteesta. Jos siihen hän ei kykene, ei hän koskaan tule olemaan valmis todelliseen rakentamiseen sen meidän suhteen eteen.
Kyllä sillä tulee olemaan minulle iso merkitys odottaako mies ex:n ratkaisuja (= milloin vie paperit ja tulee se virallinen ero ) vai toimiiko hän oma-aloitteisesti. ( = haluaa päästä tästä eroon ) Miehen halukkuus pitää yllä "ystävyyttä" tulee tarkoittamaan minulle hänen halua olla naisen lähellä jos vaikka tämä vielä haluaisi yrittää uudestaan. Kahden kanssa ei mielestäni voi yrittää 100 % ja muuhun en tule tyytymään. Arvonsa se on minullakin. Miehen on kyettävä vain se valinta tekemään ja mennä voi mutta takaisin ei ole tulemista. Olen itse eronnut pari vuotta sitten ( kun olin sen päätöksen tehnyt ei minkäänlaista mahdollisuutta että olisin viivytellyt tai perunut eron )
Tilanne missä on lapsia mies joutuu lasten takia yrittämään tiettyä puhevälejä. Muuten suhde lapsiin saattaa vaikeutua ihan turhan takia.
Kaikille olen sanonut se joka ei näe vaiva sen virallisen puolen nopeaan hoitamiseen tiedostamattaan saattaa vielä haluta antaa toiselle mahdollisuuden yrittää vielä uudelleen. Mutta pitää yllä uutta suhdetta varalla jos sattuu ettei ex sitä tilaisuutta käytäkään. Päätöksen siis siinä uudessa suhteessa ja sen jatkumisesta tekee siis kolmas osapuoli EX:n entinen. Kenen kanssa siis suhde todellisuudessa on ?
Papereita en tule pyytämään nähtäville -> se olisi miehelle selvä uhkaus ja merkki mitä odotan hänen tekevän. Vaan otan selvää virallista tietä milloin ero on mahdollinen ja kuka sen toteutti. Jos se ei ole miehen päätös tai yhteinen ensimmäisenä mahdollisena päivänä tiedän että meidän suhde tulee olemaan ohi. Minähän en ala suhteeseen missä mies ei ole vapaa menneisyyden haamuista ja ala odottelemaan että jos vaikka siitä jotain tulisi. Miksikään lääkkeeksi en halua tai lohduttajaksi. Ja minuahan ei pidetä luona jotta ei tarvitsisi olla yksin. ( ihan sama kuka kunhan joku on ) .
Tulen tarkistamaan kykeneekö mies olemaan rehellinen ( minulle tärkeä jatkoa ajatellen ) Vielä yksi valhe näin merkittävässä asiassa ja heti / lopullisesti me emme enää edes juttele asiasta. Joten jos vaikka määräaika ei täsmää. Nyt tiedän mitä teen.
Aika tikittää ja kello käy. Kyllä se miehen teoista näkee mikä on hänelle tärkeintä. Se menneisyys ex:n kanssa vai siitä eroon pääsy. Ilman että mies haluaa sitoutua meidän suhteeseen ei meillä vain ole sitä ensimäistäkään tilaisuutta eikä minun luonteella sitä tulla toistamiseen tarjoamaan tai pitämään auki niin kauan että hän voisi valita meidän kahden kesken ( tai ex sen valinnan tekee, antaa siis ukon kun tarjottimella, ei kelpaa mulle saat sinä hänet, jäänteitä siis en huoli ) . Minä en kilpaile vaan tulen siinä tilanteessa vain luovuttamaan suosiolla. Haen tasavertaista suhdetta en hoivaaja hoivattava suhdetta. Mitä sitä pikkupojan kanssa seurustelemaan. ( mies joka tarvitsee naisen kertomaan mitä haluaa tai ei osaa tehdä päätöstä.)
Tavallaan näitä lukiessa päätös oli paljon helpompi. Tiedän mitä vaadin suhteelta ja mihin en tule suostumaan. Hetkellinen kipu vai jatkuva pahaolo. Parempi toipua siitä iskusta alussa koska tulevaisuudessa se sattuisi vain paljon enemmän. Ja silloin mieshän ei minusta välitä = antaa tietoisesti minun kärsiä.