Ei ketään läheistä

yksinäisyyden kanssa opi elämään, sitä oppii sietämään. Olen koko aikuisikäni ollut yksinäinen, nyt olen 38-vuotias mies ja sopeutunut omaan tilanteeseeni. Toivotan kaikille yksinäisille ja muillekkin Hyvät Joulut ja paremmat Uudet Vuodet :)

mutta ei sitä silti osaa olla onnellinen. Nimenomaan se että olisi joku ( ei välttämättä aviopuoliso tms.) jolle kertoa asioita, niin iloja kuin surujakin, antaisi niin paljon sisältöä elämään.

Tiedän mitä on yksinäisyys, ei se kivaa ole aina.
Ei ihmistä ole luotu yksinäisyyteen elämään, ihminen tarvitsee
parin, ystävän ja kuuntelijan, keskustelijan.
Joskus on aika olla yksin, sillä kaikella on aikansa. ja ihminen tarvitsee välillä yksinäisyyttä.
Aikaa itselleen ajatuksilleen, lepoa.
Mutta joskus on lähdettävä liikkeelle, ulos, harrastuksiin,
sinne missä on ihmisiä.

Vastaan: Olen paennut yksinäisyyttä parisuhteisiin. Jostain syystä naisen (miehenkin?) on huomattavasti helpompi löytää parisuhdekumppani kuin hyvä ystävä! Huonoja ovat parisuhteeni olleet; siis ainakin epätarkoituksenmukaisia. Jälkeenpäin ajatellen näyttää siltä, että melkein kuka tahansa on kelvannut, kunhan minä olen sille kelvannut. Mutta kun ei jaksanut, eikä osannut, eikä pystynyt olemaan TOTAALISEN yksin.

Nyt olen sitten taas yksin, kuitenkin.
Ehkä nuo huonot parisuhteet ovat kuitenkin painaneet kovaan kallooni sen opin, että huomattavasti miellyttävämpää on elää yksin, esim. lemmikin kanssa, kuin epäsopivan puolison kanssa.
Olen oppinut "käyttämään ihmisiä hyväkseni" positiivisessa mielessä. Pyrin suhtautumaan kaikkiin ihmisiin myönteisesti ja hyväksyvästi, niin kuin he olisivat ystäviäni. Olen ankeasta elämästäni huolimatta tullut vanhemmiten avoimeksi ja juttelen mielelläni ventovieraiden(kin) kanssa.

On aikoja, että koen pärjääväni hienosti yksin, ja toisinaan sitten taas ei. Aallonpohjia tulee, mutta ne ovat ohimeneviä. Se pitää takoa päähänsä, eikä jäädä sinne sänkyyn/sohvalle makaamaan itsesäälin alle.

Edelleenkin toivon, että löytäisin edes yhden ystävän reaalimaailmassa (nettiystäviä minulla kyllä on). En hyvää kumppaniakaan panisi pahakseni. Mutta ei enää epätoivoisia viritelmiä...

Oma mielipiteeni on, että jos pää kestää nuoruusiän yksinäisyyden, keski-iässä helpottaa. Ellei siinä välissä ala ryyppäämään tai harrastamaan muuta itsetuhoista.

Minä en halua edes oppia elämään yksinäisyyden kanssa. Täytää koitaa vaan kattella tää nuoruusaika ja yrittää tehdä asian eteen jotain , mutta jos reilu kolmekymppisenäkin vielä näyttää tältä niin eikun henki pois. Kun ei sitä nuoruutta kuitenkaan saa takaisin.

Riippuu yksinäisyyden laadusta... Et siihen on kai helpompi tottua jos joku vastaa olevansa yksinäinen kun on avopuolisoa ym... Mut jos ei ole ketään.. Siihen onkin sitten vaikeampi tottua... Riippuu paljon ihmisestä...

Olen ollut valtaosan yksinäni tilanteestani johtuen ja empä ole oikein siihen tottunut. Toisaalta en ole aivan sen luonteinenkaan eli kaipaisin kyllä jotakin seuraa...

Kyl yrittäminen on ainakin auttanut hieman asiaa, mutta vaikeaa sanoa tulevaisuudesta.. Voi olla että yksinäisyys tulee olemaan suuressa roolissa. Riippuu monista asioista.

Olen sinkku 67vuotias mies sukulaiset asuu kaukana. Tällä paikkakunnalla ei tällä hetkellä kuin vieraita.

Työskentelen kotisairaanhoidossa hoitajana, ja törmäsi muutama vuosi sitten täysin totaaliseen yksinäisyyteeen.
Asiakkaaksi tuli vanhempi nainen, en muista tarkkaa ikää mutta päälle 70 se oli.
Hänellä oli näkövamma ja muutamia muita sairauksia, mutta se mikä minuun iski todella voimakkaasti oli se, että hän oli totaalisen yksin!
Ei ollut sisaruksia, koskaan ollutkaan, ei ollut sukulaisia elossa, ei ystäviä, ei tuttavia.
En tiedä kuinka paljon tuosta yksin olemisesta oli omaa valintaa, ja koskaan hän ei valittanut.
Hän kykeni liikkumaan ulkona kotinsa lähellä olevassa puistossa missä kävi joka päivä kävelylenkillä.
Olin ja olen kuullut ihmisistä jotka sanovat olevansa yksin, näin totaalisen yksin olevaa ihmistä en koskaan ole tavannut, ja vaikka luultavasti omalla valinnalla oli osuutta asiaan, se järkytti minua syvästi.
Luulin tietäväni mitä on yksin oleminen, Kuulenhan siitä työssäni mutta valtaosalla on kuitenkin aina joku ihminen, vaikka ei ystävä eikä läheinenkään mutta joku sukulainen elossa tms. joka jollakin tavalla sitoo sukuun tai yhteisöön tms.
En tiedä osaanko selittää tätä. Hän on varmasti jo kuollut, tästä on muutama vuosi aika, mutta välillä tulee edelleen mieleen. Oli ihan mukava ihminen, paljon kertoili omasta nuoruudestaan ja juteltiin kaiken laista.
Olin yksi niitä harvoja joihin hänellä oli jonkinlainen yhteys, viran puolesta.

Itse olen sen verran introvertti että tarvitsen yksinäisyyttä. Työnikin imee paljon energiaa ja tarvitsen aikaa olla hiljaa ja vetäytyä rauhaan. Oikea totaalinen yksinäisyys, ei yksin oleminen, on suuri ongelma.