Olemme olleet yhdessä kohta kahdeksan vuotta ja viimeiset neljä olen aina silloin tällöin miettinyt, että tätäkö haluan loppuelämältäni. Intohimo on hiipunut, rakkaus suuremmilta osin myös. En tiedä enää rakastanko miestäni vai sitä tunnetta että on joku, ettei tarvitse olla yksin. Olemme molemmat lähestymässä kolmea kymmentä ja välillä mietin, että jos vaihtaa meinaan niin nyt pitäisi vaihtaa... Hävettää välillä nämä ajatukset =/
Mutta meillä on oikeasti tylsää. Molemmat käy töissä ja illalla syödään ja katsotaan telkkaria ja mennään nukkumaan. That's it. Tää toistuu viisi päivää ja sen jälkeen otetaan lasit viiniä viikonloppuna ja haaveillaan pienessä hiprakassa isommasta asunnosta, mutta samaan aikaan ajattelen että haluanko olla tämän miehen kanssa siellä isommassa asunnossa vai jonkun muun. Olemme erilaisia taustoiltamme, minä ekonomisesti koulutettu ja mieheni putkimies, kova tekemään töitä. Arvostan kyllä hänen työtään. Välillä tuntuu että ei ole mitään puhuttavaa ja mieheni ei ymmärrä. Mutta sitten taas toisaalta, olemmehan olleet jo kahdeksan vuotta yhdessä ja usein on ihan hauskaakin.
Nyt mietin pitäisikö elää vielä, kun on nuori vai olla tässä ja tyytyä tähän. Onko tää parasta mitä elämä voi antaa?
Onko muilla samanlaisia ajatuksia tai kokemuksia?
Haluaisin kuulla, olenko "normaalissa parisuhteessa" vai onko meillä oikeasti vaan niin pirun tylsää ja onko kaikki jo tehty mikä tehtävissä on...
Mutta meillä on oikeasti tylsää. Molemmat käy töissä ja illalla syödään ja katsotaan telkkaria ja mennään nukkumaan. That's it. Tää toistuu viisi päivää ja sen jälkeen otetaan lasit viiniä viikonloppuna ja haaveillaan pienessä hiprakassa isommasta asunnosta, mutta samaan aikaan ajattelen että haluanko olla tämän miehen kanssa siellä isommassa asunnossa vai jonkun muun. Olemme erilaisia taustoiltamme, minä ekonomisesti koulutettu ja mieheni putkimies, kova tekemään töitä. Arvostan kyllä hänen työtään. Välillä tuntuu että ei ole mitään puhuttavaa ja mieheni ei ymmärrä. Mutta sitten taas toisaalta, olemmehan olleet jo kahdeksan vuotta yhdessä ja usein on ihan hauskaakin.
Nyt mietin pitäisikö elää vielä, kun on nuori vai olla tässä ja tyytyä tähän. Onko tää parasta mitä elämä voi antaa?
Onko muilla samanlaisia ajatuksia tai kokemuksia?
Haluaisin kuulla, olenko "normaalissa parisuhteessa" vai onko meillä oikeasti vaan niin pirun tylsää ja onko kaikki jo tehty mikä tehtävissä on...
Vastaukset 34
Vanhimmat
Kuulostaa siltä, että on tullut tuumaustauon paikka. Kannattaa ehdottomasti jutella toisen osapuolen kanssa omista fiiliksistä, etteivät sitten myöhemmin tule 'puskan takaa'. Se on reilumpaa.
Itse olin tuossa tilanteessa 90-luvulla. Pitkä parisuhde takana ja kaikki periaatteessa ok, mutta pirun tylsää. Toisessa osapuolessa ei ollut mitään vikaa (noh, ehkä tietynlainen itsepäisyys), ja tuntui että olen harmaantuvassa parisuhteessa ja 'tässä tämä nyt sitten oli'. Aloin sitten bailata ystävieni kanssa ja tein bänksit, kun uusi mies tuli kuvioihin. Tein monta virhettä, mutta asiat menivät niin kuin menivät; tyylipisteitä nolla. Jos jotain muuttaisin, niin sen, että olisin avoimemmin kertonut siitä, että suhde ei ollut enää sitä, mitä toivoisin sen olleen, että muutetaan erillemme ja katsellaan tilannetta rauhassa. Loukkasin ja haavoitin toista ihmistä todella paljon, enkä unohda sitä koskaan. Omaa törppöyttäni ja kiittämättömyyttäni. Ehkä pelkäsin liikaa sitä, että en saa suhdetta poikki muuten kuin rajusti irtiriuhtaisemalla.
Jokainen tekee sen minkä osaa ja pystyy. Tuolloin itselläni ei ollut vielä sitä elämänkokemusta... laiha selitys, mutta toivottavasti muut osaavat hoitaa homman tyylikkäämmin kotiin. Omia tunteita ei voi paeta, mutta niistä voi keskustella ja suhteet voi päättää myös aikuismaisesti.
hyvä juttu, että itse tajusit, missä mennään, että teit väärin "äkkirepäisyllä" ja sen kylkiäisillä. Joskus antaa tilanteen luisua ihan hirveäksi ja meno on sen mukaista. Sitä voisi helpomminkin tehdä ja selittää asiat ja puhua tunteistaan ajoissa. Minunkin ex aina melkein viikottain kysyi, rakastanko vielä ja onko tunteeni muuttuuneet. Sanoin, että rakastan, mutta olin kyllästynyt elämäntyyliin. Joskus sanoin, että jaahas, en tiedä enää rakastanko vai en. Mutta hän ei uskonut, että uskaltaisin erota. Lopulta tuli toinen mies kuvioihin ja hirveitä draamoja. Ja ero tuli.
Olen ajatellut että jos exäni kävelee vastaan, voisinpa aivan hyvin pari kertaa avokämmenellä vetäistä pitkin kasvoja. Saisi vähän ansionsa mukaan.
puhumista kuuluu harjoittaa.Oma eroni oli valmis jo kymmenen vuotta ennen toteutumistaan, koska se oikeanlainen puhuminen puuttui.Miehenä koitin kovasti aloittaa jo suhteen alkumetreillä ja ylläpitää puhumista ja vahvempiluonteisena en saanut puolisosta oikein mitään irti, koska puolisoni luuli olevansa heikko tai osoittavansa heikkoutta parisuhteessa jos alkaa sellaisia puhelemaan. Olisin halunnut häneltä esiin senkin puolen, koska itse kuitenkin olin avoin kaikkine puutteineni.Tämä seikka ei sitten enää innostanut ja sitten meni liian pitkään ns. jospa huomenna olisi kemiat yhteneväiset- linjalla ja sanaharkkaa alkoi olla jo lähes päivittäin.
Jos et ole tyytyväinen elämän kulkuun, niin puhu, puhu ja puhu sen rakkaan ihmisen kanssa ja koita saada hänestäkin irti omat ajatuksensa, niin mahdollisesti saatte vielä toisistanne jotain irti. Puhumalla kun ei menetä mitään.
Jos lapset eivät ole esteenä, on ratkaisuja huomattavasti helpompaa tehdä.
Asema ei suhteissa merkitse mitään.
jättäkää viina viikonloppuisin pois ja keksikää jotain yhteistä tekemistä. Alkoholin kanssa menee yhteinen aika aivan hukkaan, sillä ei linnoja rakenneta.
Haluaisin paikata, että kyse ei todellakaan ole viinan kanssa läträämisestä vaan oikeasti ihan yhdestä tai kahdesta viinilasista tai kaljasta, eikä edes joka viikonloppuisesta. Hiprakka oli väärä sana multa.
Mutta joka tapauksessa. Kiitos Lotte! Olen myös alkanut viihtyä bilettämässä entistä useammin ja enää en voi olla itsestäni 100% varma, etten tekisi mitään jos en jäisi kiinni. Kamalaa elää itsensä kanssa. Nyt välttelen sitten baareja enkä ota alkoholia...
Jotenkin sitä pelkää avata suunsa miehelleen kun kuitenkin pelkään eroa. Että jos tää tästä kuitenkin kirkastuu. Jos avaan suuni ja sanon miehelleni että en ole ihan varma suhteestamme enää niin se on ihan varmasti ohi.
Samalla mietin muita ihmisiä. Olemme menneet vasta syksyllä kihloihin (silloin ajattelin että juuri tällaista sitoutumista suhteemme kaipaa, miten tyhmä olinkaan). Mitä perheemme sanoisi jos nyt eroaisimme. Tyhmää ajatella muita ihmisiä, mutta kaikki vaan pyörii päässä...
Kannattaa ehdottomasti laittaa asiat vaakakuppiin ja miettiä millaista elämää haluaa. Tasaista ja arkista vai spontaania ja tapahtumarikasta. "Jännittävämpikin" elämä saatta loppupeleissä olla pinnallista ja tyhjää vaikkei tylsää oisikaan. Mutta kaikki-on-hyvin-kulissien pystyssä pitäminen vasta pinnallista olisikin. Useat suomalais-pariskunnat viettävät iltansa tv:n ääressä sohvalla. Mutta monet heistäkin luultavasti haaveilevat jostain muusta. Voittehan te keksiä jotain tekemistä, käykää ulkona, tavatkaa ystäviä... Kerro, että haluat vaihtelua. toiset tosin nauttivat turvallisesta rutiinipitoisesta arjesta.
Ennen pitkää tylsistyminen muuttuu katkeruudeksi toista kohtaan. Varsinkin jos ei ole mitään muuta yhteistä kuin asunto. Kenenkään kanssa ei ole pakko olla toisen kanssa siksi kun "ollaan jo oltu näin pitkään..." Siitä perustelusta ei löydy suurta logiikkaa.
Parisuhde vaatii kovasti töitä ja sen eteen uurastamista. Ainakaan se ei etene ja hauskemmaksi muutu pelkillä ajatuksilla ja entä jos-mietteillä.
Ota nyt pieni breikki, käy läpi tuo ja mieti mitä haluat ENEMMÄN. Teepäs vaikka lista ja listaat miinukset ja plussat nykyisestä elämästäsi sekä tästä mahdollisesta tulevasta. Hmmm.. Ja muistapa listaa tehdessäsi, että tulevassa suhteessa sinulla saattaa myös olla edessä tuo tylsyysvaihe, eli arki. Ei aina voi nimittäin olla juhlaa. Se on se parisuhteen pakollinenkin vaihe, olit sinä sitten kenen kanssa ja missä tahansa.
Onnea.
kyllä elämän tylsyys on itsestä kiinni. Odotatko miehen poistavan tylsyyden?
Sama ajattelutapa siirtyy seuraavaankin suhteeseen ja odotat taas toisen tuovan ilon ja jännityksen suhteeseen.
Mitä voit itse tehdä nykyisessä parisuhteessa? Puhua miehellesi asiasta ja toimia! Tee elämästäsi jännittävä. Siihen ei tarvita eroa.
Jos eroat, opettele ensin rakentamaan elämäsi ja onnesi itsesi kautta, ennen kuin menet seuravaan suhteeseen.
Olen tätä mieltä KOKEMUKSEN SYVÄLLÄ RINTAÄÄNELLÄ eli et ole ainoa.
On varmasti kaikista merkityksellisin asia se oman itsensä löytäminen. Olen tilanteessa, jossa en tiedä mitä haluan.
Tiedän että mieheni on tyytyväinen suhteeseemme, vaikkakin en millään voi sitä ymmärtää. Ei elämämme pitänyt mennä näin. Vielä muutama vuosi sitten en tiennyt mieheni nauttivan "vaatimattomammastakin" suhteesta. Vaikea selittää asioita, mutta en tosiaan minäkään mitään jatkuvaa seikkailua halua, mutta intohimoa ja rakkauslässytystä edes silloin tällöin, mitä aina ennen oli. Ja ymmärrän eron arjen ja alkurakkauden välillä, kyllä.
Mutta vielä itsensä löytämisestä. Olen lähes koko aikuisikäni ollut tässä suhteessa ja aikaisempia suhteita ei juuri ole. Olemme molemmat kasvaneet aikuisiksi tässä suhteessa. Onko mun edes mahdollista löytää itseäni tässä, vai onko mun etsittävä sisintäni yksin... En tiedä. Nyt täytyy vaan miettiä ja kuulostella itseään.
Tänään yritin avata keskustelua mieheni kanssa, mutta häntä ei kiinnostanut jutella. Luulen että hänkään ei uskalla avata tätä. Pelkäämme molemmat lopputulosta.
aivan kuin olisin lukenut omia kirjoittelujani.
olen samantyylisessä tilanteessa. olen koettanut avata keskusteluja mutta ne tuntuvat aina tyssäävän siihen, ettei miestäni kiinnosta keskustella ja hän sanoo että kaikki on ok, vaikkei niin todellakaan ole. ainakaan minun mielestäni. olen koettanut ehdottaa yhteisiä harrastuksia tms. joilla saataisiin uutta piristystä suhteeseen. mutta mikään, mitä ehdotan, ei tunnu käyvän, sohvalla makailu senkun jatkuu vaan. olen alkanut miettiä, olisiko ruoho vihreämpää jossain muualla.
kirjoitit:
"Vaikea selittää asioita, mutta en tosiaan minäkään mitään jatkuvaa seikkailua halua, mutta intohimoa ja rakkauslässytystä edes silloin tällöin"
tuo "lässyttely" on monelle miehelle vaikea asia, niinkuin sanonta kuuluu: "suomalainen mies ei puhu eikä pussaa" pätee ainakin helkkarin hyvin minun mieheeni enkä saa koskaan kaipaamiani huomionosoituksia ja sulosanoja. voiko kaikki miehet olla tällaisia, sitä en tiedä, mutta välillä herää toivo että jossain tuolla olisi vielä niitäkin miehiä, jotka kehuvat naistaan ja pitävät hyvänä.
itsellänikin on tällä hetkellä menossa ns. "mietiskelyvaihe", mitä ITSE haluan elämältä ja parisuhteelta, ovatko minun ja mieheni välit viilenneet kokonaan, haluanko jatkaa tätä jne. toivottavasti löydät ratkaisun ongelmaan, sitä minäkin koetan löytää...
Minä olin vuosia sitten samassa tilanteessa. En kuitenkaan uskaltanut lähteä suhteesta. Vuosia on nyt takana 15 ja edelleenkin on tappavan tylsää. Olemme kämppiksiä. Seksikin on jo vuosia ollut niin tylsää, ettei sitä tulee enää edes harrastettua. Ei kannata joutua tällaiseen tilanteeseen. Jokaisessa suhteessa tulee tylsiä kausia, mutta silloin pitää tehdä asialle jotain. Minun mieheni ei koskaan ole halunnut asialle tehdä mitään ja nyt olisi jo liian myöhäistä. Älä ajaudu samaan jamaan kuin minä !
Tuntuu siltä että televisio on suomessa parisuhteen
takuuvarma tappaja.
Itsekkin olen kyllä ko laitteen orja, mutta pikkuhiljaa irti pyristelen.
Maailmassa on paljon tekemistä ja näkemistä.
Eli neuvoni on:
Etsikää jotain muuta yhteistä ajanvietettä kuin TV
joka vain passivoi teidät molemmat.
Tiedän että se muutos ei tule olemaan helppo, mutta
voitte löytää toisistanne jotain uutta.
Tuttu tunne!Olemme olleet aviossa 7v ja tylsyys ainakin omasta mielestä huipussaan.Seksiä ollut vuoden aikana yhden käden sormissa laskettavaksi,puheaihe liikkuu pankkilainoissa joka ikinen päivä.Rahaa ei saa tuhlata,vaan lasketaan jokainen sentti.Aluksi ei tämmöistä ollut,mutta nykyään on.Kytätään kaikkia tekemisiä,viestejä jopa pankkitiliä.Missä yksityisyys?Rakkaus hiipuu pikku hiljaa ja olen harkinnut omaa vuokrayksiötä.Liitosta on yksi 5v lapsi
ja osta pari upeaa korsettia, liukuvoidetta, öljyä hieromiseen ja TEE ALOITE. Eli ota ohjat omiin käsiin! Tylsyys loppuu.
Kun eroottinen lataus palautuu välillenne, niin muukin tylsyys elämässä katoaa. Tulee innostunut ote koko elämään, tulevaisuuteen.
Se on sinusta kiinni. Annatko elämän lipua ohi?
Itse olen myös samanlaisessa tilanteessa (yhdessä tosin vasta puolet teidän ajasta). Vielä vähän aikaa sitten janosin avioitumista, mutta ykskaks aloin tarkastella tilannetta toisin. Meillä paljon päivittäistä sanaharkkaa, miestä ei sosiaaliset eventit paljoa kiinnosta. Jos sillä joku kaveri, niin puuhastelee jotain kahdestaan, eikä ole siis erityisen ihmisistä kiinnostunut, useimmiten istuu koneella tai punttiksella yksikseen. Itse en voi enää jatkaa näin -sitä kuitenkin joutuu luopumaan toisen "tylsän" luonteen vuoksi paljosta kun ei sitä viitsi mukanaan raahata mutta toisaalta ei myöskään kotia jättää. Sen ainoastaan tiedän, että meidän tilanteessa yhdessäolo ei asiaa paranna vaan tarvitsen ELÄMÄNI takaisin ja ihmisiä ympärilleni tai kuihdun.
Toisaalta kun ei tiedä että löydänkö ikinä enää kuunnollista miestä, mutta vapauden kaipuu on suuri, enkä voi kuvitellankaan enää sitoutuvani tähän suhteeseen loppuiäksi jos elämä on näin tylsää! Työtä ja työtä ja kotona olemista. Jos taas alan juosta yksin kaikenmaailman kissanristiäisissä, olen varma että sekin aiheuttaa vaan turhaa murhetta puolisolleni..En tiedä miten sitä yksin selviäisi? Tulisinko katumaan? Löytäisinkö enää koskaan kunnollista miestä vai päädynkö katuojaan?Mitä tässä tilanteessa tulisi tehdä? Haaveilen elämästäni päivittäin, mutta en elä sitä!Voin siis toteuttaa mieheni kanssa ammatillisia haaveita, mutta muuten elämäni on hyvin tylsää ja tyhjää. Tuntuu että teeskentelemme toisillemme että nautimme enää toistemme seurasta niin kuin suhteen alussa.
Aivan samaa olen itse miettinyt: "Tulisinko katumaan? Löytäisinkö enää koskaan kunnollista miestä vai päädynkö katuojaan?"
Mieheni on hyvä, kunnollinen perusmies, voiko sellaisesta miehestä erota, vai katuisinko vaan tulevaisuudessa. Jos olisi mahdollista kysyä yksi kysymys, johon joku antaisi varmasti oikean vastauksen, kysyisin "Onko tässä kaikki, mitä elämä voi mulle antaa?".
Allekirjoitan myös tuon tunteen "haluan elämäni takaisin". Haluaisin ehkä myös kokea, miltä elämä tuntuisi, kun eläisi vaan itselleen. Ei tarvitsisi ensimmäistä kertaa ikinä ajatella kuin itseään. Olen käytännössä aina seurustellut oltuani aikuinen. En ole koskaan esimerkiksi asunut yksin. Vanhempieni luota muutin opiskelujen jälkeen mieheni luo suoraan. Saattaisin nauttia elämästä yksin, mutta mitä jos se olisikin suurin virhe...
Miten voittaa pelko virheen tekemisestä? Jos jälkeenpäin katuisin, miten selviäisin siitä? Onko tylsässä parisuhteessa helpompi selviytyä?
Joku kommentoi, että parisuhteen saa kuntoon ostamalla korsetin ja sitomalla miehen sänkyyn =)
Joo ehkä jos ongelmat on pelkästään seksissä. Mun mielestä, jos parisuhteessa on isoja henkisiä säröjä, ei hyvä seksi paikkaa niitä kuin korkeintaan pinnallisesti. Hetken päästä eletään taas samaa kuplaa...???
Mielestäni parisuhteessa ei ole olennaista, millaisia molemmat ovat tai onko siinä tarpeeksi vipinää tai puhetta - olennaista on se, pystyvätkö kummatkin toteuttamaan itseään ja itselleen tärkeänä pitämiään asioita ollessaan kyseisessä suhteessa. Joko itsekseen (harrastukset, ystävät) tai toisen kanssa (keskustelu, läheisyys, ystävät).
Sinun pitää nyt miettiä, miten pystyt elämään nimenomaan omaa elämääsi joko yksin tai miehesi kanssa Itseäsi voit muuttaa, toista ihmistä et. Eniten jää viesteistäsi mieleen halusi kokea myös itsenäistä ja täysin riippumatonta elämää, ja toisaalta pelko siitä, että katuisit valintojasi. Kadutko mieluummin elettyä vai elämätöntä elämää?
Tekstisi voisi olla minun kirjoittamaani...salaa katselen asuntoja ja mietin pärjäänkö yksin. En ole koskaan asunut yksin enkä koskaan ollut oikeasti sinkku.
Suhde ei tunnu oikealta...tai ainakin uskon, että rakkauden pitäisi tuntua suuremmalta.
Oletko saanut tehtyä jotain ratkaisuja vai oletko vieläkin samassa tilanteessa? haluaisin tietää miten sinulle kävi...
Nyt ollaan tätä asiaa vatvottu useampi kuukausi ja tilanne on edelleen epätoivoinen...
Olen sanonut miehelleni, että mitä jos nyt oikeasti etsisin sen vuokra-asunnon ja katsottaisiin vetäisikö rakkaus meidät yhteen. Eli ei erottaisi heti vaan kokeiltaisiin ihan perinteistä seurustelua eri osoitteissa. Ei kuulemma hänen mielestään voi onnistua. Jos minä tästä lähden, niin se oli sitten siinä.
Ja musta tuo vaikka edes hetken erillään asuminen voisi puhdistaa ilmaa ja luoda oikeanlaisia ikävän tunteita, joita tässä suhteessa ei ole koettu moneen vuoteen.
Salaa mieheltäni olenkin nyt löytänyt sopivan asunnon itselleni, mutta jostain selittämättömästä syystä en uskalla ottaa yhteyttä vuokranantajaan ja ilmoittaa että olen kiinnostunut asunnosta. Pelkään kuitenkin että se on lopullista.
Tämä on niin hemmetin vaikeata...
Asumuseroa on nyt takana pari viikkoa ja ainakin nyt tuntuu hyvältä. En tiedä palaammeko koskaan yhteen ja saammeko parisuhteen säröt korjattua, mutta nyt ainakin elämme tilannetta päivä kerrallaan. Emme väkisin yritä paikata mitään vaan katsomme ajan kanssa mitä tästä tulee. Teoriassa kuulostaa hyvältä ja nyt siltä tuntuukin. Mietityttää vaan, koska sitten aikaa on kulunut riittävästi pelin poikki viheltämiseksi, jos suhteemme ei korjaannukaan. Mutta sitä ei auta nyt murehtia etukäteen.
Tietenkään mikään muutos ei tapahdu itsestään, mutta juuri nyt ei kummallakaan riitä energia suurempiin ponnistuksiin suhteen eteen. Toivon, että nyt saan rauhassa hengittää ja niin tietenkin myös mieheni...
Niiin samat ajatukset! Oon väsänny jopa listan mitä haluan elämässäni saavuttaa kun pelkään, että jään vaan tähän tylsään rutiiniin ja elämä luisuu ohi. Miestä kiinnostaa lähinnä vaan telkkarin katsominen illasta ja viikosta toiseen, itse odotan vähän enemmän elämältä. Rakastan kuitenkin häntä enkä halua erota, mutta en missään nimessä suostu elämään noin. Olen miettiny mitä haluan elämässä tehdä ja saavuttaa, ja aijon toteuttaa kaikki enkä jäädä paikoilleni! Itse sitä vaan on vastuussa omasta onnellisuudesta, mieskin on onnellisempi jos teen itseni onnelliseksi enkä istu tyytymättömänä vieressä sohvalla. Sen sijaan nähdään harvemmin mutta yhteinen aika on parempaa, kaipaanhan minäkin välillä vaan olemista yhdessä, mutta liika sellainen tylsistyttää.
Entä jos lähdet vaan jonnekin reissuun vaikka kuukaudeksi niin ei tarvitse muuttaa mutta molemmat saa omaa aikaa, monesti toimii tosi hyvin ja toinenkin huomaa suhteen arvon. Ei kannata muuttaa erilleen ennen kun on kokeillut erillään oloa. Mieti voisitko mennä vaikka vaihtoon, porukoille tms. Kannattaa antaa toisen olla täysin itsekseen tauon aikana, ettei kokoajan soittele eikä viestittele. Jaksamista sinne!
Hei! Mä mietin kanssa samaa ajatusta siitä, että jatkanko suhdetta vai en, avomieheni kanssa. Me kyllä ei onneksi ole oltu noin kauan kimpassa. Päätin, että erotaan. Näen meidät liian erilaisiksi, mies on jotenkin "juntti" ei ollut mitään yhteisiä puheen aiheita. TV:N katselu ainut kiinnostuksen kohde. Joten ankeaa on ollut. Joten päätin, että nyt riittää mulle tämä tylsyys. Mulla on vain yksi elämä. Nyt harrastan yksin kaikenlaista ja mies makaa sohvassa. Tulevaisuudessa ehkä vain seurustelen, en halua muuttaa saman katon alle pitämään ikävää. Kaikissa suhteissa varmaan käy näin, että kyllästytään puolisoon ja koska nykypäivänä on helpompi erota niin erotaan. Jota ero tilastot kertovat puolestaan. Ennen aikaan kun naisten oli pakko olla aviossa mm. elannon takia, kunnian takia jne. Yksin arki elämän eläminen on mielestäni helpompaa, jos nauttii myös yksin olosta. Minä ainakin nautin myös yksin olosta. Puuhailen kaikenlaista itsekseni sekä tapaan ystäviäni.
Vähän kuulostaa kuin et osaisi rakentaa omasta elämästä ei-tylsää, vaan oletat jonkun muun antavan sysäysken siihen tai tekevän sen puolestasi. Elämä antaa kuitenkin vain sen minkä siltä ottaa. Sinulla on esim. mies joka on kotona pitämässä taloa pystyssä, jos lähdet matkoille, jne. Miksi et käytä sitä mahdollisuutta hyväksesi. Voit aloittaa uuden harrastuksen, alkaa käymään kavereiden kanssa viihteellä, voit hankkia uuden työpaikan jos vanha ei miellytä, jne.
Vai oliko nyt vain kysymys, että vierasta tekisi mieli. Mitä se eläminen on jota ei voi tehdä muuta kuin nuorena?
Itse olen tosin sinkku, mutta olen muutaman pariutuneen kaverin osalta törämnnyt siihen, että valittelet tylsyyttä ja "kadehtivat" omaa tilaani. Tekevät kuitenkin pääasiassa samoja asioita kuin minä, ja jos eivät tee niin siihen on vain laiskuus syynä, (eikä se toinen puolisko).
Ota itseä niskasta kiinni, ja ala tekemään ei-tylsiä asioita. Vai oliko nyt niin, että muu elämä on ei-tylsää, mutta vain parisuhde on tylsä, (et maininnut mitään siitä, onko sulla muuta elämää kuin parisuhde ja työ).
On siinä joukossa ainkin mulla hieman sitäkin vapauden kaipuuta ja kadehdin kyllä sinkkuystäviäni. Mutta asia ei ole noin yksinkertainen että tehdä elämästä itse sellainen kun haluaa jos on kovin toisenlaisen ihmisen kanssa. Pitäähän sen toisenkin kiinnostuksenkohteita kuunnella, eikä voi esim. ottaa ja lähteä tyttökavereiden kanssa matkoille..näin se vaan menee. Se vaan tuntuu vaikealta se elämän eläminen kun pitää sitä toista ajatella. Ehkä naiset ovat sitten tässä mielessä tyhmiä..
No mutta jokatapauksessa ei se ole toisenkaan syy että elämä on tylsää, se vaan menee niin parisuhteessa, kuka hitto sitä tietää mistä se johtuu." Ehkä se toinen ei olekaan tarpeeksi samanlainen vaan onkin oikeasti tylsimys? ", "Ehkä suhteen on antanut kuihtua mutta voiko sille enää mitään? "..? Jos näihin asioihin tietäis sen vastauksen niin olis paljon helpompaa.
Ketjussa oli mainintaa siitä, että kun ihminen seurustelee koko aikuisiän, niin hän ei tavallaan itsenäisty missään vaiheessa. Olen joskus miettinyt tuota samaa ja tuon vaikutuksia parisuhteessa oleviin, ja olen miettinyt sitäkin että entäs jos se on toisinpäin, kuten mulla: suurimman osan aikuisiästäni, teini-iästä 30:n korville, olen ollut yksin. Vain muutama lyhyt suhde koko aikana.
Muutama päivä sitten aloitettiin hedelmällinen keskustelu naispuolisen ystäväni kanssa tästä aiheesta, hän on seurustellut koko ikänsä ja minä en, mutta se jäi vähän kesken niin en voi kertoa lopputulosta :( Olen vaan miettinyt että onkohan minunlaiseni, liiankin itsenäisen ihmisen, miten helppoa aloittaa parisuhde jos sellaiseen onneen törmäisi? Kuinka moni nainen huolisi 'liiankin itsenäisen' miehen, tuntisiko kuinka moni nainen itsensä 'tarpeelliseksi' sellaisen miehen rinnalla?
Keskustele miehesi kanssa, ota asia oikeasti puheeksi. Jos mies ei tartu aiheeseen, niin voit kai ehdottaa breikkiä teidän suhteeseen?
Tulee mieleen oma avioliittoni.Pystyyn kuollut.Lopulta kahden lapsen jälkeen toinen rakastui työkaveriin ja lähti.
En suosittele jatkamista.Sääli edes tulevia lapsiasi!
Nyt on asunto hankittu ja pitkän pohdinnan ja keskustelun jälkeen olemme molemmat -ihme kyllä- sitä mieltä että hitto, tämä on niin oikea ratkaisu! Ihanaa kun vihdoin mieheni tajusi mitä olen koko ajan yrittänyt kertoa ja uskalsi avata myös omia ajatuksiaan.
Nyt aloitamme sitten seurustelun eri osoitteissa. Aloitamme siis ns. puhtaalta pöydältä.
Nyt eniten on kolahtanut vanhempieni reaktiot. Vanhempani syyllistävät minua hyvän miehen haaskaamisesta, vaikka emme olekaan eroamassa. Nyt on tarkoitus katsoa olemmeko oikeat toisillemme. Olen saanut melko julmia kommentteja omilta vanhemmiltani, tätä muutosta kohtaan ja toivon että jonain päivänä kun äitini näkee minut onnellisena omassa asunnossani, hän ymmärtää...
Mutta hitto että on ihanaa kun on uskallettu tehdä tämä ratkaisu! Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ei ahdista!
Oon onnellinen sun puolesta! Mulla on myös ikävä tilanne parisuhteessani, ja aion sen ottaa puheeksi seuraavan kerran kun tapaamme. Jännittää kamalasti. En halua erota, mutta puhumattomuuteni ja sanomatta jääneet asiat kalvavat mieltäni. Olen nykyään melko erakko, koska mieheni ei halua viettää aikaa ystävieni kanssa/ on ollut ENNEN salaa loukkaantunut (ja olen kyllä huomannut sen, vaikka yrittää peitellä) jos vietän yksin aikaa ystävieni kanssa. Nykyään hän on ok ja kehottaakin minua tapaamaan ystäviäni, mutta en osaa enää olla rento, kun muistan hänen aiemmat reaktionsa. Kuitenkin jotenkin ahdistaa se, että pelkään, että hän käsittää asian niin väärin, että "erotaan sitten,jos sua ahdistaa". Olemme kasvaneet yhteen, yhdessä. Olemme olleet yhdessä yläasteesta ja nyt "aikuisia". Mielestäni on mielettömän ihanaa kun olemme pysyneet yhdessä, vaikka on ollut vaikeaa. Nyt on kuitenkin aika puhua siitä, että miksei puhuta ja miksi minusta tuntuu välillä siltä, että haluan erota, vaikken haluakaan menettää häntä.
alkuperäiselle kirjoittajalle? itsellä hyvin vastaava tilanne ja olisi mukava tietää miten tämmöiset ovat päättyneet..
Kun emätin löysäksi lörpähtää, liiton kipuna veltoksi hörpähtää.
Mies sohvalla moljottaa, löysää rööriä toljottaa.
ja kikkeli sohvaperunalla makaa...ja eipä sitä pitkään aikaan löytynytkään...varmaan hämähäkinseitti sotä kikkeliä ympäröi...