Nyt tarvitsen muiden mielipiteitä nk ystävästäni.
Kaikki alkoi siitä kun päätimme miehemme kanssa laittaa hänet kummiksi. Hän puhelimessa kertoi, kuinka poikaystävänsä oli kieltäytynyt kummiudesta. En silloin vielä kertonut meidän aikeita. Ajattelin, että oliko tuo joku vihje? Ehkä hänkin olisi siitä kieltäytymässä. Kuka tietäää, siltä se kuulosti.
Sitten vauvamme kuoli synnytykseen. Suru on edelleenkin mittaamaton. nk ystävä tuli seuraavana päivänä HYMYSSÄ suin tapamaan minua. Oli pirteä kuin peipponen. Ei itkenyt, ei kysellyt liiemmin voinnista. Muistan ajatelleeni "mene pois" mutta en uskaltanut sanoa sitä hänelle. Pahalta tuntui tuo outo käytös.
Paljastin myös kummi asian. Siihen hän ei sanonut mitään.
Hautajaisissa sama juttu. Muut tulivat murheellisena, osa itkien halamaan ja sanomaan osanotot. nk ystävä tuli HYMYSSÄ suin ja sanoi "TERVE". Suu jäi auki... en halunnut katsoa häntä silmiin tuon jälkeen.
Päätimme nopeasti mennä naimisiin. nk ystävää emme ensin ajatelleet kutsua. Hänestä oli ollut niin paljon mielipahaa. Minun äitiäkin hän oli käytöksellään loukannut. Ehkä hän ei tosiaan vaan tajua. No, soitin häitä edellisenä päivänä, että oliko päässyt paikkakunnalle. Hän sanoi, en. Olin ymmälläni yllätyksestä, joka oli aika kammottava. No hänen oli tarkoitus varmaan vältellä minua. Olenhan niin paska ihminen, kun en pidä siitä että lapseni kuolema saa toiset virnuilemaan. Tästä hän varmaan suuttui. No, soitin vielä hää päivänä juuri ennen H-hetkeä. Ajattelin, että kun ei ollut kuulunut.
"mä oon nyt niin sairas". Hiljaisuutta. Purskahdin itkuun. Petyin niin kovasti. Olisin halunnut kuulla edes onnittelut tai sen, että hän olisi pahoillaan.. mutta ei. Tiesi ettei tule (usean tunnin ajomatka) mutta ei ilmoittanut..
Meillä oli kuitenkin pienet häät. 8 henkeä vihkimisessä.
Nyt hänestä ei ole kuukauteen kuulunut. Pitääkö minun ottaa häneen yhteys? Lapseni kuoli 3kk sitten ja olen lääkkeiden turvin sairaslomalla. Voimia ei ole. Itse en kohta jaksa.
Kaikki alkoi siitä kun päätimme miehemme kanssa laittaa hänet kummiksi. Hän puhelimessa kertoi, kuinka poikaystävänsä oli kieltäytynyt kummiudesta. En silloin vielä kertonut meidän aikeita. Ajattelin, että oliko tuo joku vihje? Ehkä hänkin olisi siitä kieltäytymässä. Kuka tietäää, siltä se kuulosti.
Sitten vauvamme kuoli synnytykseen. Suru on edelleenkin mittaamaton. nk ystävä tuli seuraavana päivänä HYMYSSÄ suin tapamaan minua. Oli pirteä kuin peipponen. Ei itkenyt, ei kysellyt liiemmin voinnista. Muistan ajatelleeni "mene pois" mutta en uskaltanut sanoa sitä hänelle. Pahalta tuntui tuo outo käytös.
Paljastin myös kummi asian. Siihen hän ei sanonut mitään.
Hautajaisissa sama juttu. Muut tulivat murheellisena, osa itkien halamaan ja sanomaan osanotot. nk ystävä tuli HYMYSSÄ suin ja sanoi "TERVE". Suu jäi auki... en halunnut katsoa häntä silmiin tuon jälkeen.
Päätimme nopeasti mennä naimisiin. nk ystävää emme ensin ajatelleet kutsua. Hänestä oli ollut niin paljon mielipahaa. Minun äitiäkin hän oli käytöksellään loukannut. Ehkä hän ei tosiaan vaan tajua. No, soitin häitä edellisenä päivänä, että oliko päässyt paikkakunnalle. Hän sanoi, en. Olin ymmälläni yllätyksestä, joka oli aika kammottava. No hänen oli tarkoitus varmaan vältellä minua. Olenhan niin paska ihminen, kun en pidä siitä että lapseni kuolema saa toiset virnuilemaan. Tästä hän varmaan suuttui. No, soitin vielä hää päivänä juuri ennen H-hetkeä. Ajattelin, että kun ei ollut kuulunut.
"mä oon nyt niin sairas". Hiljaisuutta. Purskahdin itkuun. Petyin niin kovasti. Olisin halunnut kuulla edes onnittelut tai sen, että hän olisi pahoillaan.. mutta ei. Tiesi ettei tule (usean tunnin ajomatka) mutta ei ilmoittanut..
Meillä oli kuitenkin pienet häät. 8 henkeä vihkimisessä.
Nyt hänestä ei ole kuukauteen kuulunut. Pitääkö minun ottaa häneen yhteys? Lapseni kuoli 3kk sitten ja olen lääkkeiden turvin sairaslomalla. Voimia ei ole. Itse en kohta jaksa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Eihän tommosta ookkaan, huh, älä nyt hyvä ihminen pidä yhtään mitään yhteyttä tollaseen henkilöön.
On kyllä uskomattominta mitä mä olen kuullut.
Voimia ja jaksamista sulle.
mietit yhteydenpito tuollaiseen ihmiseen joka tekee pahaamieltä??!!
Älä edes vaivaudu enää miettimään moista ihmistä.
Keskity nyt vaan itseesi ja parantumiseesi. Et sinä tuollaista ihmistä elämääsi tarvitse. Et todellakaan.
Voimia ja jaksamista!
ns. ystäväsi olisi ollut enemmän iloinen surustasi kuin siitä että elämässäsi olisi jotakin iloa. Tuskin hän pahuuttaan on sellainen, ehkä joskus myöhemmin selviää syy siihen, miksi hän on käyttäytynyt kuten kerroit.
Tällä hetkellä kuitenkin on parasta että keskityt omaan itseesi sekä jaksamiseesi ja annat hänen olla, jos hän ottaa yhteyttä syödäkseen voimiasi, laita vaikka luuri kiinni ja ota itse yhteyttä vasta kun olet vahvoilla itsesi kanssa.
Sinulla on oikeus olla terveesti itsekäs ja pitää elämässäsi ihmiset joista oikeasti on apua ja tukea.
Itsekin olen joutunut vaikeassa elämäntilanteessa sulkemaan elämästäni vanhan tuttavan joka ei vain osannut suhtautua vaan koetti vältellä minulle tapahtunutta, ja koska hänestä ei ole sittemmin kuulunut, uskon ettei hän ole muuttunut piiruakaan. Enkä kaipaa häntä elämääni, en tarvitse ihmisiä jotka eivät voi hyväksyä sitä mitä elämässäni on tapahtunut.
Onhan sinulla ystäviä joihin luottaa sekä joku jonka kanssa puhua menetyksestäsi, keinoja joilla purkaa surua? Voimia kovasti!
Olisin halunnut korjata välit. Siinä hautajaisten ja häiden välissä. Kerroin hänelle, että olen voinut huonosti hänen toimintansa takia. Tarkoitan sitä ettei hän ole osoittanut minkäänlaista sympatiaa. Olemme kuitenkin tunteneet jo pitkään.
Niinpä soitin hänelle, minulla oli paha olla. Niin paha olla, että fyysisesti tärisin ja tuntui etten saa henkeä. Kerroin hänelle etten ole huomannut hänen surevan lainkaan lapsemme kuolemaa. Hän syytti minua äkäisellä äänellä. Ei puhettakaan, että olisi antanut löysää köyttä ja yrittänyt tulla puolitiehen vastaan.
Kuulostaa siltä, minkä tiedänkin jo. Ei ystävä toimi näin. Mutta olen niin maassa kuin ihminen voi olla. Ja kaikki tämä pahentaa oloani. Kyllä minun lapsessani on paljon itkemisen aihetta. Ystävälleni vauva oli tietysti.. ei mikään.
Ei kai sitä toisen suruun voi ottaa osaa, jos ei ole aidosti ilonnut toisen raskaudesta..
Olen niin hukassa..
ystävä sellaisen ihmisen kanssa, joka ei päivänselvästi halua olla sinun ystäväsi? Ihmistä, jolta puuttuu kyky empatiaan, ei voi saada tuntemaan sellaisia tunteita, jotka ovat hänelle täysin tuntemattomia. Jatka elämääsi ilman ns. ystävääsi. Kukaan ei kaipaa tunteetonta ihmistä elämäänsä, et sinä eikä kukaan muukaan. Tsemppiä raskaassa elämäntilanteessa, mutta myös onnittelut avioitumisen johdosta.
En tiedä auttaako tämä, mutta ajattelin kuitenkin kirjoittaa kun tuo tilanne tuntuu aikas tutulta. Oon aina ollut se outolintu, joka joutuu oikeasti ponnistelemaan, ettei hymyilisi esimerkiksi hautajaisissa. Hymy on perusilmeeni ja jos en tee töitä ja pidä ajatusta kasassa alan ihan heti hymyilemään, vaikka tilanne ois kuinka kamala ja hirvittävä.
Lisäksi mun on äärettömän vaikea puhua ikävistä asioita. Jos kaverille on sattunut jotain pahaa niin kuuntelen mielelläni mitä hän kertoo, mutta en pysty toimimaan keskustelun aloittajana. Vuosien saatossa oon pikku hiljaa harjoitellut tuota taitoa, mutta helppoa se ei ole vieläkään. Silti en koe olevani kovinkaan epäempaattinen ja tunnen kyllä surua kaverien menetyksistä ym.
Ehkä kaverisi ei vaan osaa puhua sellaisista asioista ja tuntee siitä syyllisyyttä? Ehdottaisin kyllä, että pitäisit pientä välimatkaa...varsinkin jos tuo tuntuu susta pahalta. Ei kannata väkisin yrittää.
ja ottaa sitä välimatkaa niin paljon kuin tarvitset pysyäksesi kasassa. Toki aina toivoo, että elämässä säilyisi tasapaino eikä tarvitsisi luopua ihmisistä, vaan voisi selvittää asiat puhumalla ja jatkaa entistä paremmalta pohjalta.
Mutta joillekin toisen suru voi olla niin vaikea asia, että vastareaktiona siitä suuttuu - läheiseni kuoleman jälkeen parikin tuttua suuttui minulle käsittämättömästi tilanteissa joissa kaipasin ymmärrystä ja tukea. Kesti aikaa ennen kuin tajusin, että heille valtava suruni oli liian raskas kohdata, he eivät sitä kestäneet ja siksi piti olla ilkeä minulle. He eivät kestäneet sitä mitä minun suruni heissä itsessään herätti.
Mutta siitä ei voinut puhua heidän kanssaan silloin, nyt muutamia vuosia tapahtuneen jälkeen olen vihdoin niin vahva että voisin ottaa asian esille jos haluaisin, mutta enää en koe siihen tarvetta.
Ihmisillä on aina syynsä toimia kuten toimivat, tuntui se sitten miten kurjalta tai käsittämättömältä hyvänsä. Joskus täytyy vain todeta että ei ymmärrä tai jaksa, ehkä tiet vielä kohtaavat mutta omat voimat eivät riitä tällä hetkellä siihen että ihmissuhteen eteen tehtäisiin töitä. Uskon että elämän tärkeät ihmiset säilyvät kyllä, vaikka välimatkaa välillä otettaisiinkin. Joskus siihen menee vuosia, että yhteinen sävel taas löytyy. Älä siis ole huolissasi ystävästäsi, hänellä on oma tiensä kahlattavanaan ja sinulla omasi. Kun keskittyy omaan hyvinvointiinsa, kaikki järjestyy vähitellen parhain päin.