Alan olla aivan lopussa. Vaimon kanssa ollaan oltu naimisissa neljä vuotta ja sitä ennen seurusteltu muutama vuosi. Lapsia ei onneksi ole.
Vaimollani on ollut rankka lapsuus ja hän ei ole päässyt siitä kunnolla eteenpäin. Kotona menee periaatteessa ihan hyvin. Riidellään silloin tällöin kuten kaikki, ei mitään erityistä. Eniten minua rassaa se, että meillä ei ole enää kivaa. Ei hauskoja juttuja. Vaimo ei jaksa hymyillä, ei innostua mistään ja se alkaa vaikuttaa itseenikin.
Olen vain väsynyt toimimaan vaimoni tukena jokaisessa arjen asiassa. Ei niin pientä asiaa, että hän ei apuani tarvitse. Olen yrittänyt rohkaista ja tukea kaikessa.
Nyt vaan alkaa omat voimani olla lopussa. Tää teksitikin on ihan sekamelskaa.. Tiedän, että vaimoni ei kestäisi eroa. En oikein tiedä mitä tehdä. Apua on yritetty hakea, mutta siitä ei ole kovin paljon ollut apua.
En edes tiedä miksi kirjoitan nyt tännä. Ehkä haluan vaan saada nää kaikki jutut tähän ruudulle, edes vähäksi aikaa pois mielestä..
Vaimollani on ollut rankka lapsuus ja hän ei ole päässyt siitä kunnolla eteenpäin. Kotona menee periaatteessa ihan hyvin. Riidellään silloin tällöin kuten kaikki, ei mitään erityistä. Eniten minua rassaa se, että meillä ei ole enää kivaa. Ei hauskoja juttuja. Vaimo ei jaksa hymyillä, ei innostua mistään ja se alkaa vaikuttaa itseenikin.
Olen vain väsynyt toimimaan vaimoni tukena jokaisessa arjen asiassa. Ei niin pientä asiaa, että hän ei apuani tarvitse. Olen yrittänyt rohkaista ja tukea kaikessa.
Nyt vaan alkaa omat voimani olla lopussa. Tää teksitikin on ihan sekamelskaa.. Tiedän, että vaimoni ei kestäisi eroa. En oikein tiedä mitä tehdä. Apua on yritetty hakea, mutta siitä ei ole kovin paljon ollut apua.
En edes tiedä miksi kirjoitan nyt tännä. Ehkä haluan vaan saada nää kaikki jutut tähän ruudulle, edes vähäksi aikaa pois mielestä..
Vastaukset 15
Vanhimmat
Usein se menee niin että kun itse ei enää oikeasti jaksa, vasta sitten alkaa tapahtua. Jos yksi tahoa ei ole auttanut, hae jostain muualta. Todennäköisesti vaimosi ei myöskään jaksa etsiä apua itselleen. Se jää sinulle. Etsi niin kauan että apua löytyy, olette molemmat oikeutettuja siihen. Eroa voittte sitten miettiä myöhemmin onko se tarpeen, mutta ensin hoitoon tai jotain mutta apua, esim.lääkäriin tai mielenterveystoimistoon.
> Tiedän, että vaimoni ei kestäisi eroa. <
Älä tiedä, tai luule tietäväsi. Erossa on uuden mahdollisuus ja monille ero on todella tervehdyttävä, joskin raskas kokemus. Silloin moni vasta tajuaa ottaa elämänsä ohjat omiin käsiin, s.o. oikeasti itsenäistyy, eikä palaisi entiseen mistään hinnasta.
Ettet vain rakastunut vaimosi "heikkouteen"..
Tunsit itsesi vahvaksi, kerrankin?
Sait olla sankari...
Jos eroatte, löydät uuden "heikon" jota alat auttamaan..
Sitä sanotaan oravanpyöräksi.
Samoin kuin juoposta eronnut löytää uuden juopon.
Olisiko mahdollista tyhjentää pöytä... ja miettiä
mitä te kaksi voisitte yhdessä löytää...
Olin vaimoni kanssa samalla luokalla lukiossa ja siitä se sitten lähti.. Rakastuin hänen hymyyn, rentoon ja mukavaan tyttöön. Kaikki meni aluksi hyvin ja meni noin vuosi ennen kuin hän uskalsi kertoa lapsuudestaan ja kotioloistaan. Vanhemmat olivat alkoholisteja ja tapelleet jatkuvasti keskenään. Äiti kuollutkin viinaan.
Tällä hetkellä vaimoni on lähinnä kotona. Ammati on, mutta ei oikein selviä missään töissä. Lääkärissä, psykologilla ja muualla käyty, mutta vaimo ei koskaan suostu puhumaan meistä. Aina kun suhteemme tulee puheeksi hän menee lukkoon ja keskustelusta ei tule mitään. Nykyään en oikein uskalla ottaa asiaa edes puheeksi.
Nyt todellakin eletään kuin kämppikset. En oikein edes enää tiedä mitä toivon tai haluan.
Hyvän keskustelun kuitenin sait avattua,
ja ihan monipuolisia viestejäkin olet saanut.
Kyllä nuo palaset kohdalleen asetttuvat,,,
tavalla tai toisella.
Hyvää työpäivää
alkoholistin lapsella on aina paha olla. Vaimosi tarvitsisi vertaistukea. Semmoisia ryhmiä on olemassa kuin "alkoholistin aikuiset lapset". AA:n auttavasta puhelimesta voisit tiedustella, onko paikkakunnallanne sellaista.
Itse kamppailin ex-mieheni ongelmien kanssa lukuisia vuosia, hänkin oli alkoholistin lapsi. Lähdin hakemaan itselleni apua, koska hänen rinnallaan oli vaikea elää. Luin Tommy Hellstenin kirjan "Virtahepo olohuoneessa". Kävin kuuntelemassa alkoholistien juttuja AA-kerhossa muutaman kerran, ja sen jälkeen Al-Anoneissa. Siitä lähti oma toipumiseni käyntiin.
Älä harkitse eroa, ennenkuin otat selvää, millaista on ollut elää alkoholistien lapsena. Tee päätöksesi vasta sitten, hiljaa ajan kanssa. Tarvitset apua yhtä lailla kuin vaimosikin. Ette ole yksin ongelminenne. Teit viisaasti, kun avasit sydäntäsi ja kirjoitit tänne.
Voimia Sulle!
Kiitoksia viesteistä. On ollut hyvä saada uusia mielipiteitä ja ajattelemisen aihetta. En oikeasti haluaisi erota, mutta jotenkin olen vain ollut niin väsynyt. Väsyneenähän ne omat ongelmat tuntuvat aina niin suurilta..
Olen lukenut Hellstenin kirjan ja vasta silloin oikeasti alkanut ymmärtää miksi vaimollani on esim niin huono itsetunto.
Varasin ajan tutulle työterveyslääkärille ja pääsen huomenna juttelemaan.
nyt kuitenkaan ajatella, että alkoholistin lapsella olisi aina paha olla - ettei poikkeuksia olisi. Me ihmiset olemme kuitenkin yksilöitä ja jokainen työstää kokemuksensa erilailla. Itse olen alkoholistin (aikuinen) lapsi. Huono itsetunto ei oikein sovi kuvioon ja alkoholisti-isäni ominaisuuksista mikään ei tunnu siirtyneen minulle. Ehkä nämä alkoholistikokemukset vaikuttavat pahemmin, jos äiti on alkoholisti.
Ei tuota voida tosiaankaan yleistää. Jos nyt joku kirjoittaa kirjan, että alkoholistin lapsella on aikuisenakin paha olla, niin ei pidä yleistää, eikä tehdä siitä ainoaa syytä pahalle ololle.
Tuollainen "ylitiöymmärtäminen" vaikuttaa pahasti jeesustelulta. Jos vaimoisi ei ole tyytyväinen ja on lopettanut seksielämänkin ( jos kerran elätte kuin kämppikset? ), voi johtua myös monesta muusta asiasta. Ehkä sinun pitäisi etsiä vikaa myös itsestäsi, jos hän ei halua seksiä kanssasi...
Tämän on eräs viisas kirjoittanut parisuhdepalstalla. Anna vaimollesi mahdollisuus seistä omin jaloin. Jos hän ottaa tilaisuuden vastaan, olette tulevaisuudessa onnellisempia kuin koskaan. Älä kuitenkaan odota pikaista paranemista. Tämä tie vie aikaa... Seinää päin juostaan monesti ennen kuin onni löytää takaisin, mutta ne pienetkin askeleet tuntuvat niin hyvältä. Sen vielä sanon varoittaakseni: luultavasti vaimosi on täysin järkyttynyt, kun jätät hänet ilman tukea (äläkä jätäkkään ihan yksin), mutta yritä kestää. Puhukaa. Ulkopuolinen apu auttaa prosessissa.
Suhteessaan
Kirjoittanut: piristynyt, 10.11.2003 klo 08.46
Koetan vastata parhaan taitoni mukaan, kun itselläni oli hyvin samantyyppisiä kokemuksia. Nyt kaikki on toisin. Pienillä ja suurilla muutoksilla saimme liekin jälleen syttymään...
Eli muutimme melko nopeasti mieheni kanssa yhteen asumaan ja meille kävi juuri niin kuin edellä olevissa viesteissä...Oltiin lähinnä kämppiksiä, mies halusi mennä, minä itkin kotona, ei kunnon seksiä ja sitäkin harvoin, ei keskusteluja, ei hellyyttä, suhteesta tuntui puuttuvan jotain... Sitten tuli hirviä kriisi ja päätimme muuttaa vielä erilleen. Mikä osoittautui kaikista alkuhankaluuksista huolimatta upeaksi ratkaisuksi! Nyt mieheni ei haluaisi päästää minua käsistään ja silmistään ja töissä kuljen silmät ristissä, kun on koko yö harrastettu hekumallista seksiä...
Kaikkeen tähän liittyi myös se, että uskalsin päästää miehestäni irti. Lakkasin elämästä parisuhteen kautta ja hankin oman elämän. En enää soitellut mieheni perään, vaan hän sai soittaa minulle. En enää suunnitellut menojani hänen kalenterinsa mukaan, vaan omani. Lakkasin vaatimasta, kerjäämästä, pyytämästä, vihjailemasta, manipuloimasta ja otin tilalle tasapuolisuuden, kumppanuuden, terveen asenteen itseä kohtaan, toisen kunnioituksen... Marinan, narinan ja nalkuttamisen vaihdoin reiluun keskusteluun ja vaikka aluksi mies ei oikein uskonut muutokseen,niin nytpä jo uskoo! J puhuu ja avautuu oma-aloitteisestikin. Hellyyttä saan mielin määrin, kun en sitä itkukurkussa vaadi.
Kuin ihme olisi tapahtunut!:)
En väitä, että kaikki vika olisi aina naisten suhtautumisessa, mutta omassani oli ainakin. En muuttunut mieheni vuoksi, vaan siksi että kärsin itse eniten kaikesta siitä omistushalusta ja liiasta kiintymyksestä. Asennemuutos oli tärkeintä; lakkasin näkemästä mieheni omien tarpeideni tyydyttäjänä ja avasin korvani hänen tarpeilleen... Vaihdoin intohimoisen ja omistautuvan suhtautumiseni kumppanuuteen. Kaikki se parisuhdemurehtiminen vei hirvittävästi aikaa ja energiaa ja olin jo ihan lopussa.
Joskus täytyy tehdä radikaaleja ratkaisuja. Jos suhde toimi täydellisesti erillään asuessa ja yhteenmuutto muutti kaiken hankalammaksi, eikö kannattaisi harkita erillään asumista uudelleen? Tuntuuhan se kipeältä, mutta jos asiat korjaantuat sillä, eikö se ole vain hyväksi? Ei rakkaus tarvitse yhteistä kotia, se rakentuu ihan muille asioille. Yhdessä voi asua erilläänkin. Sitäpaitsi vasta nyt, kun muutimme erilleen, on mieheni alkanut pitää minua avovaimonaan... Hassua. Jaamme enemmän yhdessä nyt, kuin koko yhdessäasumisemme aikana.
Taitaa olla vaimolla masennuksesta kysymys. Ainakin kannattaa poissulkea tämä mahdollisuus. Ei kannata alkaa liian syvällisiin mietintöihin. Ne eivät yleensä johda mihinkään.
Sorry vaan, mutta teksistäsi paistaa läpi jonkinlainen omahyväisyys. Oletkos ottanut huomioon, että vaimosi käytös voi johtua siitä, että hän ei olekaan onnellinen sinun kanssasi. Jospa hän ei kaipaakaan sinun apuasi ja rohkaisuasi joka asiassa? Mitä, jos hän haluaisikin lopettaa suhteenne, mutta hänellä ei vielä ole voimia tai uskallusta jättää sinua.
Mistä sinä oikeastaan tiedät, että hän ei kestäisi eroa??
Kerro ja ota puheeksi että olisi kait parempi elää/asua erillään. Tuon olen itsekin elänyt, tuttua tekstiä. X:lläkin oli lapsuus kovaa, olen sitä tarinaa kuullut paljon, osaan jo unissakin jo koko käsikirjoituksen.
Exä teki sitten eropäätöksen. Raskaiden vaiheiden 2 v ja tilanne on ohi. Elämä on kuin aurinko joka näyttäytyy pitkän tauon jälkeen ukkospilvien takaa.
Älä ajaudu "syvemmälle". Kyllä tunne voi olla molemminpuolista, niinkuin "nainen" sanoi, vaimosi haluaa lähteä muttei uskalla. Lienee näinkin.
Terapeuteilla on aivan turha juosta. Teimme sen virheen, tai minä tein. Tiesin että ero tulee ja lumeeksi kävin sitten psykologien huolia kuuntelemassa.
Kun tuskasta pääset, älä nouse liian korkealle, sieltä voi pudotakin - ja kovaa. Sekin sattuu.
Valmistele siirtoasi, kerro vaikka shokki tuleekin. Pelissänne on jäljellä enää vain muutama kortti, joista kumpikaan ei liene ässä. Korttipelissä ei tule pattitilannetta, joten tee siirtosi. Olen varma että vyyhti alkaa purkautua jostakin kulmasta.
Ota rennosti ja suhtaudu elämääsi myönteisesti. Mutta lopulliseen päätökseen voit vaikuttaa vain puolittain. Pidä puolisasi, kiistatilanteessa kumpikin ajattelee vain parastaan.
ei aina saakaan sitä tarvitsemaansa apua. masennukseen kannattaa hakea lääkitys psykiatrilta. psykologi vain kuuntelee ja on loppujenlopuksi melko huono tarjoamaan ratkaisumalleja. psykiatri sen sijaan omaa lääkärin pohjakoulutuksen ja on näin ollen kyvykäs hoitamaan sairautta, eli masennusta. psykologit ovat vain kuuntelijoita ja neuvovat, mutta sitä konkreettista apua on joskus heiltä todella vaikea saada.
et voi syyttää parisuhdeongelmistanne ainoastaan vaimon menneisyyttä. kerronpa sinulle jotain itsestäni.
synnyin skitsofreenikko-alkoholisti-vanhempien lapseksi. elämäni ensimmäinen vuosi oli varsin traumaattinen ja huostaanottoa huostaanoton perään. biologinen äitini vietti kuukausia varhaislapsuudestani sairaalahoidossa (psykiatrisessa) ja asuin kesäasunnoksi tarkoitetussa mökissä alkoholisti-isäni kanssa, joka "yritti" parhaansa mukaan huolehtia muutaman kuukauden ikäisestä tyttärestään.
vuoden ikäisenä minut annettiin adoptoitavaksi ja sain uudet vanhemmat. kuinkas ollakaan uusi isäni kärsi myös alkoholismista (tämä ei ollut selvästikään tullut ilmi siinä vaiheessa, kun sosiaaliviranomaiset testasivat vanhempieni soveltuvuutta). noin 5-vuotiaasta asti koin kotona niin fyysistä, kuin henkistäkin väkivaltaa. äiti oli aina töissä.
tässä välissä mainittakoon, että lapsuuteeni liitttyy myös paljon hyvää. :)
minulla on siis itselläni kaikki mahdolliset edellytykset psyykkisille sairauksille ja alkoholismille. sellaisenaanhan ne eivät ole periytyviä, mutta taipumus niille on periytyvää. kaikki on kuitenkin kiinni meistä itsestämme ja siitä mitä me haluamme olla.
olen ollut monta kertaa masentunut. olen kuitenkin elämässäni oppinut sen, että kaatua saa, muttei jäädä makaamaan. vaikeudet on mahdollista kääntää voitoksi, kunhan vaan itse sitä haluaa. masennuksen ja katkeruuden (olin vuosia katkera isälleni) voittaminen vaatii kuitenkin ammattiapua. siihen ei oma kumppani riitä, vaikka tällä olisi miten vahva olkapää tahansa.
te olette kaikesta päätelleen kasvaneet melko kiinni toisiinne. elän itsekin tätä nykyä parisuhteessa (avoliitto), josta olen mahdollisesti perääntymässä (mies hyppäsi tähän suhteeseen, ennen kuin oli lopettanut edellistäkään, eikä ole selvästikään vielä toipunut siitä). minä olen kuitenkin ehtinyt asua omillani 5 vuotta ennen tätä suhdetta ja nähnyt ja oppinut elämää. en tarvitse ketään hoitamaan asioita puolestani, eikä parisuhteeni näin ollen ole mikään riippuvuussuhde.
jokainen suhde varmaan jossain vaiheessa muuttuu "tylsäksi arjeksi" - ainakin osittain. useimmilla pareilla ongelmat alkavat jo silloin, kun muutetaan saman katon alle. tuskin yksikään parisuhde hoitamatta pysyy sillä tasolla, kuin suhteen alkuaikoina.
ennen eropäätöstä kannattaa kuitenkin punnita asioita. elämästä ei tule koskaan tuska puuttumaan - vain muuttumaan. kun pääset eroon yhdestä ongelmasta, saat tilalle aivan varmasti uuden. koska olette noinkin kauan yhdessä eläneet, kannattaakin ehkä keskittyä miettimään miten korjaatte ne ongelmat ja saatte parisuhteenne taas kukoistamaan.
ensiksi suosittelisin vaimollesi terapiaa.kirjoituksiasi luettuani päättelen, ettei tämä ole kovin monta vuotta minua vanhempi (itse olen 23). näin ollen tällä on mahdollisuus täysin ilmaiseen hoitoon. ensiksi oman kunnan sosiaali- ja terveysviraston sivuille (nettikin teillä näkyy olevan) ja sieltä psykiatrinen poliklinikka ja ajanvaraus. todennäköisesti perusteiksi hoitoon pääsemiselle riittää maininta siitä, että vaimosi on alkoholistiperheestä ja kokee itsensä masentuneeksi/katkeraksi. paras on kuitenkin, että hän soittaa itse (voit olla tukena vieressä). ensin tämä käy läpi 3-4 peruskäyntiä (n.45minuuttia/käynti, 0€), joilla kartoitetaan tilanne ja hoidon tarve psykologin kanssa. mikäli pelkkä keskustelu (auttaa pohtimaan niitä omia ongelmia ja tarjoaa uudenlaisia ratkaisumahdollisuuksia) riitä, on näiden peruskäyntien jälkeen mahdollista päästä psykoterapiaan. jos taas koetaan lääkitys (ne eivät ole mitään ihmepillereitä, jolla kaikki alkaisi yhtäkkiä sujua, mutta niiden avulla jaksaa kummasti nousta aamuisin sängystä ylös ja hymyilläkin silloin tällöin) tarpeelliseksi, pääsee samaa reittiä myös psykiatriaan erikoistuneelle lääkärille!
korostaisin, että tämä kaikki ei tarkoita sitä, että miellän vaimosi hulluksi! tällä on vain ollut elämässään vaikeaa ja jatkosta selvitäkseen tarvitsee hieman ulkopuolista apua. masentuneena kukaan ei jaksa itse mitään ja tulee vain ryvettyä siinä kurjuudessa. masennusta ei myöskään yleensä näe itse masentunut, tai kukaan masentuneen lähipiiristä.
ymmärrän tuskasi! oma avomieheni rakastui minuun juuri hymyni ja elämäniloni vuoksi. suhteemme oli kuitenkin monella tapaa kurjaa alusta alkaen (kirjoitin itse muutama päivä sitten oman tarinani otsikolla: "sijaiskärsijä") ja masennuin. masentuneena en enää ollut sama ihminen, johon mies oli rakastunut ja näin ollen suhde muuttui koko ajan kurjemmaksi. minä kuitenkin otin itseäni niskasta kiinni oman itseni (en ninkään parisuhteeni) vuoksi ja pyysin avomieheni mukaan psykiatrian päivystyspoliklinikalle. hän todella tuli pitämään kädestä kiinni, vaikka ei edes ymmärtänyt minun olevan oikeasti niin masentunut, että siitä pitää minnekään hoitoon lähteä. oikeastaan hän piti koko ajatusta lähinnä naurettavana, kun oli aina mieltänyt, että täytyy olla täysi hullu voidakseen mennä jonnekin hesperian päivystykseen ,... masennus alkaa olla hallinnassa pikkuhiljaa (hoitoprosessi kestää kuitenkin useamman vuoden, koska masennuksella on tapana uusiutua aina heikon hetken tullen).
tsemppiä.