Voiko rakkaus kestää parisuhteessa?

Minä olen ollut yhdessä avomieheni kanssa 8 vuotta, ja hyvin menee. Rakkautta riittää ja riitoja on hyvin, hyvin harvoin. Meillä ei ole lapsia, mutta yhteisen katon alla on vietetty jo 7 vuotta. Arkeemme ei kuulu riitoja, eikä joka päivä ole täynnä suuria tunteitakaan, mutta rakkautta on.

Meidän parisuhteemme on mielestäni hyvin tavallinen: asumme yhdessä, teemme asioita yhdessä, jaamme tulevaisuuden haaveet ja suunnitelmat. Tuemme toisiamme, kuuntelemme toisiamme ja anamme toistemme olla juuri sellaisia kuin ollaan. Meillä on kuitenkin myös omat ystävät ja harrastukset, eikä kumpikaan ole mustaisukkainen - syytä ei tosin ole.

Emme ole hoitanut parisuhdetta mitenkään tietoisesti, sillä mielestäni se voi hyvin kun perusasiat ovat kunnossa. Käymme kuitenkin silloin tällöin "treffeillä": elokuvissa, jääkiekko-ottelussa, syömässä tai vaikkapa teatterissa. Lisäksi harrastamme liikuntaa yhdessä ja pelaamme tietokone-, lauta- tai korttipelejä yhdessä. Parisuhteen hoitamiseen kuuluu mielestäni myös se, että keskustelemme asioista kuin asioista. Voimme jutella mistä tahansa, joten tulee tietysti myös puhuttua meistä ja elämästämme.

Naimisiinmenoa ja lapsien hankkimista ollaan suunniteltu lähivuosille, miellän sitä sen "oikean elämän" alkamiseksi. Olemme molemmat hyvin perhekeskeisiä ihmisiä ja toivomme saavamme ainakin pari lasta, joiden kanssa voimme sitten viettää sitä vapaa-aikaa ja joiden kanssa tehdä asioita. Silloin parisuhdetta pitää varmasti hoitaa oikein tietoisesti: käydä välissä kahdestaan ulkona syömässä tai vaikkapa kylpylässä, ilman lapsia.

Omat vanhmpani viettivät vasta 30-vuotis hääpäivää onnellisissa merkeissä. Yhdessä he ovat olleet n. 35 vuotta, saman verran kuin appivanhempani, jotka viettävät keväällä 25-vuotis hääpäivää. Molempien vanhempiemme parisuhteet ovat siis kunnossa, ja olemme saaneet viettää perhe-elämää rakastavassa kodissa, ihanien vanhempien ympäröiminä. Uskon siis, että se, että vanhempamme ovat löytäneet sielunkumppaninsa ja pysyneet yhdessä vastoinkäymisistäkin huolimatta, on antanut meille hyvät edellytykset onnistua yhteiselämässämme. Molempien vanhemmat ovat kohdanneet elämissään vaikeita aikoja ja vastoinkäymisiä (kukapa ei?) ja he ovat silti vielä yhdessä.

Parisuhde ei ole itsestään selvyys, vaan siinä joutuu välissä taistelemaan, joustamaan ja tekemään kompromisseja.

Jos oletat, että suhde on aina ihanaa alkuhuumaa, vastaus on että rakkaus ei kestä ikuisesti. Se kovin ihastuminen, himo ja vastaavat kestävät vain tietyn ajan kunnes alkaa arki.

Jos oletat, että voiko suhde kestää, vaikkei aina ole kivaa ja voiko sitä kuitenkin olla enemmän aikaa toisen kanssa onnellinen, vastaus on että kyllä.

Riidattomuutta ei kannata toivoa eikä sitä että suhde olisi täydellisen upea ja mahtava.

Olemme olleet yhdessä pian 20 vuotta, joista naimisissa 14 vuotta. Kumpikaan meistä ei pelännyt sitoutumista, vaan käytännössä asuimme yhdessä heti tapaamisemme jälkeen. Vuoden jälkeen olimme jo kihloissa ja viiden vuoden jälkeen naimisissa. Lapsia meillä on kolme kappaletta ja esikoinen syntyi, kun olimme olleet yhdessä 7 vuotta.

Vuodet ovat vierineet todella vauhilla. Rakkautta on riittänyt. Yhteenmuutto oli ihanaa aikaa, kun kumpikin tahtoi innolla yhteiseen kotiin. Tärkeää oli tehdä hankinnot yhdessä yms. Touhuta kaikkea yhdessä ja kuunnella toista. Harrastimme myös yhdessä ja erikseen. Ystäviä on aina ollut molemmilla omia ja yhteisiä.

Lapsen syntymä oli entisestään yhdistävä tekijä. Lapsihan on rakkauden tulos:) Äidin on tärkeää ottaa myös isä mukaan kaikkeen. Meillä kaikki sujui hienosti, en voi kuin kehua. Miehenikin "odotti" minun mukana:)

Kaikin puolin kaikki muu on sujunut, paitsi talon rakennusaika. Viimeiset vuotemme ovat olleet vaikeimmat. En suosittele rakentamista kellekään, jos molemmilla ei ole mahdollisuutta sitoutua yhteisen talon tekemiseen. Elikkä lapsenvahteja tarvitaan, niin molemmilla on aikaa ja energiaa rakennsuhommiin eikä perhe jakaannu kahtia. Kuitenkin edelleen yhdessä ollaan.

Olen ollut aina uskollinen ja rakastava puoliso. Toivon myös, että puolisonikin on ollut. Hänen puoleltaan rakkaus on vähentynyt. Minulla taas välillä roihahtaa oikein liekkiin:)

Itselläni on miehen kanssa yhteistä taivalta takana kahdeksan vuotta, vanhempani ovat tallanneet samaa polkua neljännesvuosisadan ja isovanhempani puoli vuosisataa, mieheni vanhemmat olivat yhdessä kunnes kuolema heidät erotti. Ja onhan näiden parien nähty kinastelevan ja mököttävän, mutta ennen kaikkea hymyilevän, hipaisevan ohi kulkiessaan, rakastavan.

Meillä yhteenmuuttaminen vain paransi suhdetta, avioitumisestakaan ei haittaa ollut. Lapsia ei vielä ole, mutta sitäkään emme pelkää, koska meillä on ollut aikaa juurtua yhteen ennen sitä. Parisuhteenhoitovinkkejä? Yhteistä aikaa, molemminpuolista kunnioitusta, kärsivällistä ja selkeää kommunikointia, ripaus nöyryyttä ja ylpeydestä luopumista silloin kun toinen ei siihen pysty, erojen hyväksymistä, arjessa joustamista, itsekkyyden unohtamista... ja paljon paljon paljon suukkoja, vihaisenakin!

onnistua, koska tiedostatte asian. Kuitenkaan erillään asuminen tai pitkät erot ei sovi useimmille, ikävä rupeaa sietämättömäksi.

Yhteisiä intressejä pitää olla, mutta antaa toiselle myös tilaa olla erilainen. Kannattaa hommata niitä hammastahnaputkiloitakin kaksi, niin voi puristaa mistä kohden tykkää:)