Anoppi inhosi minua ensi näkemältään saakka, vaikka koskaan en hänelle ollut pahaa sanaa sanonut tai tehnyt mitään pahaa. Olen aina ollut hänelle ystävällinen. (Ja liian kiltti..) En vaan ollut hänen mielestään tarpeeksi hyvä hänen erinomaiselle esikoispojalleen. Hän haukkui minua päin naamaa, piikitteli, puhui muille sukulaisille pahaa selän takana jne. Hän suuttui kuullessaan että menemme mieheni kanssa naimisiin ja häissä piti niin ilkeän puheen että itkin.
Koskaan hän ei soitellut minulle ja kysellyt kuulumisiani. MUTTA heti kun aloin odottaa esikoistamme, muuttuikin ääni kellossa. Yht'äkkiä hän alkoikin soittelemaan kuulumisiani (kun yht'äkkiä muka "löysi" puhelinnumeroni..) ja neuvolakäyntini kiinnostivat kovasti. Kun lapsi syntyi, anoppi soitteli vähän väliä ja halusi käydä usein vauvaa katsomassa.
Anoppi puki tämän kiinnostuksensa lapseen niin päin, että hän haluaa auttaa minua. Kun sitten vauva nukkui, anoppi haluaakin lähteä ulos sen sijaan että auttaisi kotitöissä ja antaisi mun levätä! Pitkin hampain sitten jäi pyykkejä viikkailemaan ja ruokaa laittamaan..
Niin, siis mua ärsyttää se että heti kun tulin raskaaksi niin muutuinkin "simpsala bim" tosi kivaksi miniäksi..Mä en ole antanut anopille anteeksi vuosia jatkunutta törkeää käytöstä, enkä voi sitä unohtaa. Anoppini ei ole koskaan pyytänyt anteeksi käytöstään ja sanomisiaan. Hän käyttäytyy kuin mitään ei olisikaan koskaan tapahtunut. Edelleenkin mieheni muilta sukulaisilta (esim anopin siskolta) lipsahtelee asioita, jotka vain anoppimme tietää..(esim. mun vanhempiin liittyviä). Eli minusta puhutaan selän takana. Nylkyään anoppi itse ei ilkeile mutta laittaa miehensä ilkeilemääm puolestaan, esim. lapsen hoitoon liittyvissä asioissa.
Tilanne on nyt se, että joko sanon anopille suoraan mitä ajattelen ja vaadin että asiat selvitetään ja että hän pyytää anteeksi. TAI annan hänen vierailla luonamme mahdollisimman harvoin ja käymme hänen luonaan mahdollisimman harvoin (eli roskat maton alle..). Nykyään en vastaa hänen puheluihinsa ja käymme harvoin hänen luonaan, häntä emme kutsu ollenkaan kylään. Anoppi on sellainen luonteeltaan että jos hän suuttuu niin oksat pois, voi olla että jos emme saakkaan puhuttua asioita selväksi niin menee välit kokonaan. Anoppini tuntien anteeksipyyntöä voi olla turha odottaa.
Oonko liian kiltti kun annan hänelle mahdollisuuden? Miten teillä muilla joilla on tällaiset anopit, niin oletteko saaneet välit kuntoon? Miten? Lapsemme takia pidämme sentään jonkunlaista yhteyttä mutta läheisiksi lapsemme tuskin koskaan mummonsa kanssa tulee. Aion kertoa hänelle kaiken kun hän on isompi ja ymmärtää. Saa sitten itse päättää haluaako olla yhteydessä ihmiseen joka on harrastanut henkistä väkivaltaa äitiinsä :)
Koskaan hän ei soitellut minulle ja kysellyt kuulumisiani. MUTTA heti kun aloin odottaa esikoistamme, muuttuikin ääni kellossa. Yht'äkkiä hän alkoikin soittelemaan kuulumisiani (kun yht'äkkiä muka "löysi" puhelinnumeroni..) ja neuvolakäyntini kiinnostivat kovasti. Kun lapsi syntyi, anoppi soitteli vähän väliä ja halusi käydä usein vauvaa katsomassa.
Anoppi puki tämän kiinnostuksensa lapseen niin päin, että hän haluaa auttaa minua. Kun sitten vauva nukkui, anoppi haluaakin lähteä ulos sen sijaan että auttaisi kotitöissä ja antaisi mun levätä! Pitkin hampain sitten jäi pyykkejä viikkailemaan ja ruokaa laittamaan..
Niin, siis mua ärsyttää se että heti kun tulin raskaaksi niin muutuinkin "simpsala bim" tosi kivaksi miniäksi..Mä en ole antanut anopille anteeksi vuosia jatkunutta törkeää käytöstä, enkä voi sitä unohtaa. Anoppini ei ole koskaan pyytänyt anteeksi käytöstään ja sanomisiaan. Hän käyttäytyy kuin mitään ei olisikaan koskaan tapahtunut. Edelleenkin mieheni muilta sukulaisilta (esim anopin siskolta) lipsahtelee asioita, jotka vain anoppimme tietää..(esim. mun vanhempiin liittyviä). Eli minusta puhutaan selän takana. Nylkyään anoppi itse ei ilkeile mutta laittaa miehensä ilkeilemääm puolestaan, esim. lapsen hoitoon liittyvissä asioissa.
Tilanne on nyt se, että joko sanon anopille suoraan mitä ajattelen ja vaadin että asiat selvitetään ja että hän pyytää anteeksi. TAI annan hänen vierailla luonamme mahdollisimman harvoin ja käymme hänen luonaan mahdollisimman harvoin (eli roskat maton alle..). Nykyään en vastaa hänen puheluihinsa ja käymme harvoin hänen luonaan, häntä emme kutsu ollenkaan kylään. Anoppi on sellainen luonteeltaan että jos hän suuttuu niin oksat pois, voi olla että jos emme saakkaan puhuttua asioita selväksi niin menee välit kokonaan. Anoppini tuntien anteeksipyyntöä voi olla turha odottaa.
Oonko liian kiltti kun annan hänelle mahdollisuuden? Miten teillä muilla joilla on tällaiset anopit, niin oletteko saaneet välit kuntoon? Miten? Lapsemme takia pidämme sentään jonkunlaista yhteyttä mutta läheisiksi lapsemme tuskin koskaan mummonsa kanssa tulee. Aion kertoa hänelle kaiken kun hän on isompi ja ymmärtää. Saa sitten itse päättää haluaako olla yhteydessä ihmiseen joka on harrastanut henkistä väkivaltaa äitiinsä :)
Vastaukset 8
Vanhimmat
Itse olen melkolailla samankaltaisessa tilanteessa. Ei paljoa apua ole herunut vaikeina aikoina mutta kyllä kaikki helppo kuten ulkoiluttaminen ja seurustelu lapsenlapsen kanssa luonnistuu. Pahinta on se ettei anoppi edes kykene hoitamaan lasta vaihtamaan vaippaa, syöttämään ym tarvittaessa kuitenkin haluaa olla kahdestaan lapsenlapsen kanssa. Mieleen hänellä ei ole tullutkaan että äidinkin olisi ollut kiva joskus levätä ja pieni kotipukaan ei olisi ollut pahitteeksi. Tänä jouluna odotti että olisi saanut kylä kutsuun mutta enpäs enää kutsunutkaan. Olen ottanut vauva-ajan jälkeen todella paljon etäisyyttä enkä ole antanut enää lastani hänelle kahdenkesken. En näe syytä olla tekemisissä pahansuopaisuuden takia ja aion myös sanoa lapselleni kun hän kasvaa miten olen henkisesti kärsinyt hänestä ja hänen käyttäytymisestään. Ihminen ei muutu eikä häntä voi muuttaa. Vanhemiten yleensä piirteet korostuvat enkä todella aio hänen pillinsä mukaan mennä. Mikäli tilanteet kärjistyvät etten enää häntä jaksa ja mieheni ei enää minua ymmärrä ja pidä perheen puolta on syytä lähteä. Näin valitettavaa se on kun paska anoppi osuu kohdalle..
Tsemppiä tsemppiä! Pidä tyttö puolesi ja pistä kova kovaa vasten. Sun ei tarvitse ottaa mitä tahansa paskaa vastaan. Tee niinkuin itse haluat ja elä omaa elämääsi. Jos appivanhemmat eivät sulaudu siihen muottiin, niin voi voi. Sun pitää itse ottaa oma tilasi ja pitää rajat. Sillälailla anoppisi voi ehkä oppia kunnioittamaan sua aikuisena ihmisenä, jolla on oma tahto ja omat mielipiteensä.
Riitelemään ei ehkä kannata alkaa, mutta pidä silti puolesi. Ja jos puolisosi ei ole äitiinsä päin kallellaan, niin sulla on paljon helpompaa. Mutta jos hän on edelleen "äidin poika", et ehkä saa tukea hänestä. Oletko keskustellut puolisosi kanssa? Ehkä kannattaisi?
Mutta sinä olet siis se, joka ne rajat asettaa.
Onnea uudelle vuodelle! :)
Mä tulin toimee anopin kanssa aikas hyvin, mut sen jälkee kun esikoinen synty ja kuoli vakavien ongelmien vuoksi, niin välit on kiristyneet kummasti.
Kun aloin odottamaan toista ja tuli sitte anopin kanssa erimielisyyksiä, niin alkoi minulle sanomaan, että "kai sä tapat senkin mikä sun mahas on, niin kuin tapoit toninkin".
Sitte aina soitti ja kysy et miten vauva jaksaa mahas, mutta koskaan ei mun vointia kyselly...toisaalta aikas loukkaavaa.
Sitte ku neitimme syntyi alkoi se omistushaluisuus, mutta mä vedin kyllä selvät rajat sille. Rupes mulle sanomaan, et hän tulee meille sillon kuin haluaa. Sanoin heti et meille et sillai vaan tule, vaan sillon kun se meille sopii...eikä siis ole käynyt kuin muutamia kertoja.
Nyt on sitte kesällä tullut haukkumisia...syyttää mua mummoutensa pilaamisesta kun ei neitiä paljoa nää. Nyt oon heinäkuusta asti ollut käymäti siellä..eikä ole nyt tullut mitää viestiä häneltä.
Aattelin et josko ens vuoden puolel kävis siellä taas, mutta jos samat herjaukset alkaa, niin sitte pistän välit poikki anopin kanssa kokonaan.
Mieheni ei edes pidä puoliani..ei ole kummankaan puolella...aina sanoo et selvittäkää omat ongelmanne.
Tosta sun kirjotuksesta mä saan ainakin heti sen kuvan, että anoppis ei halua olla sun kanssa tekemisis..vaan lapsen lapsensa kanssa.
Toivotaan että saisit jotenkin kontaktin anoppiis ja välit selvitettyy tavalla taikka toisella.
Kerro anopillesi, miksi olet (syystäkin) loukkaantunut. Jos anteeksipyyntöä (rehellistä ja aitoa katumusta) ei tule, niin ota paljon etäisyyttä ja pidä puolesi.
Kenenkään ei tarvitse niellä sontaa ja kärsiä anopin ilkeästä käytöksestä. Sinulla on oma perhe, keskity siihen ja pidä huoli siitä.
Hyvää alkavaa uutta vuotta uusin kujein.
Moi!
Itselläni on sellainen tilanne, että olen mieheni kahden lapsen äitipuoli. Lapset asuvat meillä. Olen huolehtinut heistä jo monta vuotta. Anoppi oli alkuun ihan jees ja meillä oli mukavia hetkiä yhdessä. Jotakin kuitenkin tapahtui (Ei mitään hajua mitä) ja anoppi aloitti ihan suoranaisen kiusaamisen minua kohtaan. Hän piikittelee lapsettomuudestani, joka on minulle todella arka paikka. Hän yrittää syrjäyttää minut lasten silmissä ja kehuu vain miestäni eli poikaansa, kuinka hyvin hän kasvattaa lapset. Anoppi tulee meille koska tykkää eikä yhtään kunnioita kotiamme. Hän arvostelee, etten anna lapsille tarpeeksi ruokaa ja jos säilytän vaikka kukkiani hänen mielestään väärässä paikassa. Jos hänelle vihjaiseekin, että meille ei nyt sopisi hänen tulonsa, hän suuttuu ja osoittaa lapsellisesti mieltänsä. Jos meillä on vieraita, hän ottaa ohjat omiin käsiinsä eikä anna suun vuoroa meille talon omalle väelle.Anoppi myös katkeroituu välittömästi, jos kuulee, että vanhempani viettävät aikaa lasten kanssa. Tunnen oloni hänen suhteensa todella ahdistuneeksi. Hän on loukannut minua syvästi.En ole oikeastaan koskaan sanonut hänelle mitään pahasti ja minusta tuntuu siltä, että miks ihmeessä mun täytyis sietää sellaista käytöstä mieheni äidiltä?
Ajattelin seuraavan kerran hänen piikitellessä sanoa suorat sanat, tapahtui mitä tahansa. Ikävää on se, että hän saa joskus mieheni hermostumaan minulle leikkimällä jotain loukattua itse. Mutta en enää välitä siitäkään.Mieheni on kyllä aika ajoin huomauttanut äidilleen tämän käytöksestä ja hän on luvannutkin parantaa tapansa, mutta ei kulunut kauan viime kerrasta, kun se ilkeily taas alkoi. Ja tietysti silloin, kun mieheni ei ollut paikalla.
Sinulle antaisin neuvon, että sano vain suoraan omat tunteesi ja vaadi asianmukaista käytöstä anopiltasi. Et ole mikään kuramatto, johon anoppi voi pyyhkiä jalkansa.Tsemppiä!
Ja tämmösten ihmisten te sitten annatte kiusata itseänne sanomatta sanaakaan. Sanoisin suorat sanat moisille hiippareille ja antaisin olla. Sielläpähän sitten miettisivät itse keitetyissä liemissä, että mihin ne läheiset katosivat.
Anna paskan olla.
Näytä ettet tarvii olemattoman apua missään.
Kai ne pyykkisi saat itsekin hoideltua ja kai sulla mieskin jotain tekee??
Haluaisin päästä vähän sydäntäni purkamaan. Nimittäin mul on tosi paska anoppi. Tai siis oikeastaan tuleva sellainen kun emme ole vielä ONNEKSI naimisissa.
Mä en oikeen tiedä miten tämän sanottaisin mut mä oon niin kyllästynyt mun miehen vanhempiin (varsinkin äitiin )Me ollaan jo aikuisia mut tää miehen mutsi soittelee usein pojalleen ja kysyy vain hänen kuulumisiaan, miten on töissä pärjännyt ja jaksanut ja miten on saanut nukuttua yms.paskaa. Sori kielen käyttöni mutta mä oon niin kyllästyny siihe akkaan. En tiedä pystynkö jatkamaan edes suhdettani sen akan takii.
Ensinnäkin ne on alkoholisteja. Ei o kumpikaan töissä. Ne ei tierä töiden tekemisestä mitään.
Sit ne on himo uskovaisia. Yllyttää mieheni milloin mihinkin iltamiin mukaan ja hänen on pakko lähteä kun äiti niin käskee.
Mitä mä teen. Oon niin kiukunpuuskissa et en haluis enää nähä niitä ikinä mutta miten voin olla parisuhteessa, jos en ole mieheni porukoittenkaa missään tekemisissä.
Ne on niin tekopyhiä. Kun kännissä tehää kaikkee paskaa ja häiritään meidänkin elämää ni selvinpäin ei edes anteeksi pyydetä.Niitä vaan täytyy ymmärtää kun ne on sairaita. En mä sitä sano et alkoholismi ei olis sairaus mutta mun mittani on tullu täytee näitten kännikalojen kans. Ei haluu hoitoon kun ei kuulemma o mitää tehoo.
Siis eroanko suosiolla vai kerronko miehelleni että en halua kuulla porukoist enää sanaakaan...?? Auttakaa ja kertokaa kokemuksii hirviöanopeista...