...jos tyttöystävällä on vaikeaa? Tarkoitan siis todella vaikeaa? Pelkään sairastuvani masennukseen, elämä ei ole koskaan ollut mulle mitään helppoa, koska vastoinkäymisiä on ollut paljon ja on edelleen. Mä oon ihan rikki.
Mut mä oon selvinnyt mun poikaystäväni ansiosta. Ilman sitä mulla ei ois mitään. Musta tuntuu kuitenkin et kaikki nämä mun huolet ja ongelmat saa hänet ahdistumaan. Yritän hillitä itseni poikaystäväni seurassa (usein ei onnistu), ja sit yksin vaan itken.
Mitäs miehet ajattelisitte jos itte oisitte samassa tilanteessa mieheni kanssa? Jättäisittekö vai tukisitteko parhaimman mukaan?
Mä en kestäs menettää enää yhtään mun rakkaimmista. En uskalla olla surullinen, vaan kätken kaikki sisälleni. Se sattuu vielä enemmän...
Mut mä oon selvinnyt mun poikaystäväni ansiosta. Ilman sitä mulla ei ois mitään. Musta tuntuu kuitenkin et kaikki nämä mun huolet ja ongelmat saa hänet ahdistumaan. Yritän hillitä itseni poikaystäväni seurassa (usein ei onnistu), ja sit yksin vaan itken.
Mitäs miehet ajattelisitte jos itte oisitte samassa tilanteessa mieheni kanssa? Jättäisittekö vai tukisitteko parhaimman mukaan?
Mä en kestäs menettää enää yhtään mun rakkaimmista. En uskalla olla surullinen, vaan kätken kaikki sisälleni. Se sattuu vielä enemmän...
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kannattaisi alkaa selvittämään omia ongelmiaan mahdollisimman pian.
Itse elelin vastaavanlaisessa suhteessa vuosia ja masennuin itsekin kun joutui aina selvittelemään toisen murheita...
Väittäisin,että menetät kundikaverisi ennemmin tai myöhemmin... jos jannu sattuu jossain törmäämään toiseen naiseen,joka on hänestä kiinnostunut,ja loistaa iloisuudellaan,kyllä se on sillon valinnan paikka...
Itselleni tuli vastaava tilanne,ja vaikka rakastin vaimoani,en voinut olla lähtemättä toisen mukaan. Nyt elämä hymyilee,enkä ole katunut päätöstäni.
Kerran täällä vaan eletään,miksi siis pitäisi elämää pyhyttää toisen ongelmien selvittelemiseen eikä juurikaan itseään varten?
Eikö onnellisuus ole ansaittua??!
Mun muija ei taasen jääny katselemaan mun alkki ja mäsis yhdistelmää...parempi niin. ei se tarkoita että sun äijä jättää sut. riippuu onko teillä kuinka pitkä historia yhdessä ja monesta muusta seikasta. jotkut on melkein syntyny sellasiksi, että ne haluaa pitää jostain huolta. luulen kyllä että kundis on kulkenu laput silmillä, jo pitkään eikä tajua mikä sille olis parasta. Mä olen tyytyväinen että muija lähti vähän tyynemmille vesille...ei kaikki jaksa meitä, joilla mielialat vaihtelee...a:sta..ö:hön...sit viä densoilut siihen päälle =)
Sanoisin, että jos oot avoin sun ukolle ja haluut tehdä ittestäs paremman - niin teillä on fifty-sixty mahikset
Kyllä minä tukisin, tietysti helppo sanoa kun ei ole kokemusta.Mutta jos vaimo sairastuisi en kyllä ihan heti luovuttaisi.Puhu miehen kanssa ja hae apuja jos siltä tuntuu.
Riippuu varmaan paljon omasta suhtautumisestasi. Jos yrität hakea apua selvittää ongelmasi ja noille vaikeuksille on jotain oikeita syitä, niin eiköhän se sua tue. Mutta jos haet huomiota ja sääliä itsetuhoisella käytöksellä, niin ei suoa kukaan jaksa kauon katsoa.
Mulla on vähän samanlaiset tuntemukset...
Syksy on jo vuosia ollut mulle rankkaa aikaa ja siihen ei auta mikään. Ehkä se lieventää asiaa, että siihen on oikeastaan erittäin hyvä syykin, mutta silti hirvittää, että nyt kun olen juuri aloittanut uuden suhteen niin oma masentuneisuuteni ja matala mieliala karkoittavat miehen pois elämästäni heti kättelyssä. Tähän asti hän on ollut kyllä äärimmäisen auttavainen ja tukena aina kun tukea olen tarvinnut.
Kannattaa puhua puoliskosi kanssa mutta älä pura kaikkea pahaa oloa/masennusta häneen. Suosittelen lämpimästi ammattiauttajaa. Sitä vartenhan heitä koulutetaan...;=) Psykiatrille/psykologille saat puhua kaikista asioista juuri niin paljon kuin itse jaksat. Ja yleensä ne vielä onkivat vähän syvemmällekin...
Eikä kannata tehdä sitä vain suhteen takia vaan myös itsesi takia. Kun sinä voit hyvin niin varmasti suhteennekin voi hyvin..
Tsemppiä syksyn pimeisiin iltoihin (ps. kynttilät rauhoittavat mieltä ja helpottavat masennusta, ainakin minulla.)
Eli hyvä että miehesi on tukena mutta sun itse täytyy tehdä se ratkaiseva juttu eli hakea apua.On tärkeää että vierellä on joku tukemassa mutta hänenkin tunteita täytyy ottaa huomioon.
Tsemppiä teille!
Kiitti vastauksista. Otin itteeni niskasta kiinni ja päätin et nyt loppu murehtiminen. Ja huomasin, et ei musta ehkä oliskaan masentumaan. Noh, kaikkiahan varmaan joskus jokin masentaa, mut tarkoitan et silleen vakavasti. Joillekkin asioille ei vaan voi mitään ja se pitää hyväksyä, mut oman asenteen saa kyllä sellaiseksi kuin haluaa (pienellä ponnistelulla ainakin).
Hyvää elämän jatkoa kaikille, ja rakastakaa lähimmäisiänne!:)
Ollaan hiukan yli 20 pari. Tällä hetkellä olen itse samassa asemassa kuin poikaystäväsi, tyttöystävälläni alkoivat vaikeudet kesällä ja pahenivat syksyllä. Mikään ei kuulemma tunnu hyvältä, edes harrastuksetkaan, ahdistaa. Seksiä ei harrasteta, en uskalla enää edes tehdä aloitetta kun en halua aina tulla torjutuksi. Muunlainen läheisyys kuitenkin onnistuu ja tuntuu hyvältä.
Olen yrittänyt olla tukena ja ymmärtää, mutta kun mikään ei tunnu auttavan, alkaa itsekkin ahdistua kun tuntee itsensä täysin riittämättömäksi. Tyttöystäväni kyllä haluaa asiat kohdalleen ja olen luvannut hänelle olla tukena. Mutta kun omat voimat alkavat loppua. Aion kuitenkin pysyä rinnalla niin kauan kuin oma pää kestää, sitä en tiedä mitä teen kun oma sietokyky ylittyy. Toivottavasti olet kertonut kumppanillesi mitä hän merkitsee sinulle näinä vaikeina aikoina. Voimia teille.
...se sun tyttöystäväs taitaa todellakin tarvita tukea. Jos jaksat taistella, luulen että asiat helpottuu ajan myötä.
Itse en ole koskaan purkanut pahaaoloa poikaystävääni tai muihinkaan ihmisiin, ja olen kertonut kyllä kuinka paljon hän mulle merkitsee.
Hän on ymmärtänyt ja antanut mulle paljon voimia. Kiitos siitä, nyt oloni on mahtava.
Se johtuu osin siitäkin että tajusin, että murehtimalla voin vain menettää mulle rakkaimman ihmisen. Jos tyttöystäväsi tajuaisi sen, hän varmaankin muuttaisi asennettaan.
Mikäli ahdistus jatkuu ja hän purkaa kaiken pahanolonsa suhun, niin kaikkea ei tietenkään tarvitse/voi kestää.
Mutta onnea teillekkin, äläkä luovuta liian helpolla!:)
Moi olen itse 20v jäbä, ja seurustelin 3v nuoremman tytön kanssa n.1vuoden.
Se ei kuitenkaan kestäny niin ku mä kuvittelin
en ole itse mikään helposti sitoutuvaa tyyppiä.
Mulla on ollu yhdenillan juttuja ja muutaman viikon pituisia juttuja, mutta sit olen itse laittanu ne poikki ei sen takia ettenkö olis pitäny kumppanista vaan siks koska pelkäsin sitoutua vakavammin.
Mutta nyt kumminkin mä RAKASTUIN ensimmäistä kertaa elämässäni. aluks kaikki oli hyvin niin ku aina suhteen alussa. kummallakin oli....siis on harrastuksensa, mulla säbä ja muijalla futis.
vietettiin aikaa keskenämme ja omien kavereitten kanssa. Meillä ei ollu riitoja , siis ISOJA riitoja, pienet känät meni yleensä niin että mä annoin periks heti alussa koska tiesin ettei riidasta olis tullu loppua. mutta näin jälkeen päin ajatellen ( erosta nyt n.5kk) meidän kompastus kiveks tuli se että me ei osattu puhua toisillemme aroista asioista, enkä varsinkaan mä osannu "avautua" toiselle, vaan pidin mua painavat asiat omanani. Näin jälkiviisaasti ajatellen, jos mä olisin uskaltanu puhua toiselle näistä mua painavista asioista me todennäkösesti oltais vieläkin yhdessä onnellisesti. mutta näin ei kumminkaan ole ja sitä mä tulen todennäkösesti katumaan koko lopunelämääni. Joten sunkin/teidän pitäis uskaltaa puhua teitä painavat asiat puhki
niin kummallakin tulee parempi olo ja sit tietyissä tilanteissa osaa auttaa toista kun tietää näistä asioista. Eli jos sua painaa jotku asiat ja sulla on paha olla niin sun pitäis puhua rohkeesti näistä asioista sen toisen kanssa, ettet tekis samaa virhettä kun mä jota saat katua lopun elämääs.
toivottavasti tästä on jotain apua.
hyvää jatkoa teille......