Siis. Olen lueskellut netistä eri tahoilta ihmisten keskusteluja (joo, huono tapa etsiä neuvoja, mutta en voi tästä oikeasti puhua kenenkään kanssa, muutakuin hänen eikä sekään ehkä ole just nyt paras idea) ja kaikkialla toistuu samat ylevät viisaudet. "Harkitse tarkkaan kannattaako aloittaa suhde työpaikalla. Varsinkin varatun miehen kanssa". Joo. Okei. Ootas mä harkitsen... Joo, ei kannata. Huono idea, tosi huono. Selvä, asia kunnossa. Ja nyt ei kun mieli keveänä töitä tekemään tämän ihmisen kanssa. Niinkö se meni? NOT!
Mä en oikeasti halua suhdetta tämän miehen kanssa. Välitän hänestä oikeasti, en halua rikkoa hänen elämäänsä, enkä omaani enkä meidän työskentelysuhdetta. Tämä on päivänselvää. Helppoa se on sanoa täältä kaukaa, lomalta käsin. Kauhistuttaa vaan se hetki tulevaisuudessa, kun olen taas hänen vieressään kokouspöydän ääressä. Tiedän miten ajatukset katoaa, sumenee, vain iho kihelmöi ja sydän hakkaa. Pystyn puristamaan käteni nyrkkiin niin, etten nolaa kaikkia siinä kokouksessa käymällä mieheen kiinni. Mutta sitten ne tavaroiden ojentelut, kahviautomaatilla ohikävelyt yms, jolloin mieskin usein hipaisee ikäänkuin vahingossa mua... Ajatukset sumenee enemmän. Niinkuin addiktiosta eroon yrittäessä kaikki hyvät argumentit katoaa päästä sillä hetkellä kun houkutus on suurin. Kaikki kääntyy toisin päin. Kielletty onkin sallittua, järkevää jopa. Sillä hetkellä on niin sydämen tai hormonien vietävissä, että järki ei ikinä pysty huutamaan tarpeeksi kovaa.
En halua vaihtaa työpaikkaa. Rakastan työtäni juuri nykyisessä firmassa. Ja käsi sydämellä rakastan hänen alaisuudessan työskentelyä, puhtaasti ammatillisesti. Hän on paras pomo ikinä, muidenkin mielestä.
Pitkän pohjustuksen jälkeen, kertokaa mulle oikeasti, miten toimin käytännössä nyt kun olen harkinnut ja tullut siihen tulokseen, että tämä ihastus ei ole hyväksi. Miten kylmetän tunteeni vaikka olen hänen lähellään jatkuvasti? Onko pakko alkaa vältellä katsekontaktia, olla menemättä hänen luokseen vaikka jokin työasia niin edellyttäisi? Onko siis jonkin aikaa pakko tehdä työni huonosti, toivoen, että ihastus kuolee ennenkuin työ todella alkaa kärsiä? Toimiiko se, jos hänet nähdessäni käännän katseen pois, hänen tullessa mieleen ajattelen väkisin jotain muuta? Taipuuko mieli vähitellen tällä tavoin, vai painuuko kaikki vain syvälle pohjamutiin, josta ne voi pulpahtaa yhtäkkiä takaisin pintaan kun siihen on vähiten varautunut? Se tuntuu omien tunteideni raiskaukselta, mutta haluan todella pelastaa tilanteen enennkuin on liian myöhäistä. Joululomalle lähtiessä vaihdettu hali ja nopea pusu sai mut tosin jo vähän säikähtämään. Nyt on ehdottomasti viimeinen hetki pistää jarrut päälle. Kun vaan tietäisi missä se jarrupoljin on...
Mä en oikeasti halua suhdetta tämän miehen kanssa. Välitän hänestä oikeasti, en halua rikkoa hänen elämäänsä, enkä omaani enkä meidän työskentelysuhdetta. Tämä on päivänselvää. Helppoa se on sanoa täältä kaukaa, lomalta käsin. Kauhistuttaa vaan se hetki tulevaisuudessa, kun olen taas hänen vieressään kokouspöydän ääressä. Tiedän miten ajatukset katoaa, sumenee, vain iho kihelmöi ja sydän hakkaa. Pystyn puristamaan käteni nyrkkiin niin, etten nolaa kaikkia siinä kokouksessa käymällä mieheen kiinni. Mutta sitten ne tavaroiden ojentelut, kahviautomaatilla ohikävelyt yms, jolloin mieskin usein hipaisee ikäänkuin vahingossa mua... Ajatukset sumenee enemmän. Niinkuin addiktiosta eroon yrittäessä kaikki hyvät argumentit katoaa päästä sillä hetkellä kun houkutus on suurin. Kaikki kääntyy toisin päin. Kielletty onkin sallittua, järkevää jopa. Sillä hetkellä on niin sydämen tai hormonien vietävissä, että järki ei ikinä pysty huutamaan tarpeeksi kovaa.
En halua vaihtaa työpaikkaa. Rakastan työtäni juuri nykyisessä firmassa. Ja käsi sydämellä rakastan hänen alaisuudessan työskentelyä, puhtaasti ammatillisesti. Hän on paras pomo ikinä, muidenkin mielestä.
Pitkän pohjustuksen jälkeen, kertokaa mulle oikeasti, miten toimin käytännössä nyt kun olen harkinnut ja tullut siihen tulokseen, että tämä ihastus ei ole hyväksi. Miten kylmetän tunteeni vaikka olen hänen lähellään jatkuvasti? Onko pakko alkaa vältellä katsekontaktia, olla menemättä hänen luokseen vaikka jokin työasia niin edellyttäisi? Onko siis jonkin aikaa pakko tehdä työni huonosti, toivoen, että ihastus kuolee ennenkuin työ todella alkaa kärsiä? Toimiiko se, jos hänet nähdessäni käännän katseen pois, hänen tullessa mieleen ajattelen väkisin jotain muuta? Taipuuko mieli vähitellen tällä tavoin, vai painuuko kaikki vain syvälle pohjamutiin, josta ne voi pulpahtaa yhtäkkiä takaisin pintaan kun siihen on vähiten varautunut? Se tuntuu omien tunteideni raiskaukselta, mutta haluan todella pelastaa tilanteen enennkuin on liian myöhäistä. Joululomalle lähtiessä vaihdettu hali ja nopea pusu sai mut tosin jo vähän säikähtämään. Nyt on ehdottomasti viimeinen hetki pistää jarrut päälle. Kun vaan tietäisi missä se jarrupoljin on...
Vastaukset 4
Vanhimmat
No, mut hei,
eihän sulla enää ole sitä jarrupoljinta - tai jos on, sä et löydä sitä enää. Jos kerran joululomaa ennen vaihdetaan halauksia ja pusuja niin tossahan on selvät speksit - eteenpäin on menossa.
Tunteet ovat ihan hyvä asia. Ne rohkaisevat elämään parempaa elämää. Sun mielestä parempi elämä on tämän "rakkaan" rinnalla. Eihän se varmaan "kannata", muttei sydän ymmärrä käsitettä "kannata".
Hankala homma.
Tossa käy niin, että tunteet joko
1) Kuolevat itsestään jossain vaiheessa tai
2) Kasvavat ja muuttavat elämää.
tai sitten
3) Vaihdat työpaikkaa, et ikinä tapaa häntä eli unohdat.
Sulle ei ole helppoa ratkaisua. Se on kärsimysnäytelmä joka tapauksessa. Valitset hänet - ja sinä kärsit, hänen perheensä kärsii. Et valitse häntä ja sydämesi leikkaa kiinni perustavanlaatuisesti eikä kukaan ymmärrä tai kuule hiljaista ja loputonta tuskaasi kun teet eroa ihmisestä, jota et saanut.
Oikeastaan se käytännönneuvo on tämä: Kaikki, mitä valitset tulee sattumaan. Pahasti. Jos vielä voit lähteä ja lopettaa - TEE se, NYT. Säästyt niin paljon suuremmilta kivuilta. Jos et voi tai et oikeastaan piittaa - ANNA mennä vaan. Elämäähän se vain on.
Koita selvityä. Ja kerro joskus, miten ratkaisit kärsimysnäytelmästi juonenkäänteet. :)
Ajattelet että hän on samanlainen mies kuin kuka muukin tahansa, ei sen kummempi. Vaikka nyt onkin pomona ihana, jokaisella on se pimeäkin puolensa. Ihastukset menee ohi kun ajattelet järjellä ja huomioit elämän realiteetit.
käy kuin minulle... Vielä kolmisen vuotta sitten naureskelin tietylle miehelle töissä kertoessaan vitsiä toisen jälkeen... Ihana työkaveri, joka sai kaikki hymyilemään. Vielä siinä vaiheessa, kun hän lopetti vitsien kertomisen ja alkoi jutella muita mukavia, ajattelin, että mikä lie häntäheikki tuokin... Kehittelin ihan itse hänelle sen pimeän puolen: supliikkimiehen on pakko olla naistenkaataja. Pieleen meni! En ole vieläkään löytänyt hänestä sitä pimeää puolta, en... Juuri tänään ajattelin, että rakastan häntä enemmän kuin ketään toista koskaan. Meillä on kummallakin sitoumuksemme, emmekä enää ole työkavereita - mutta tunteet elävät kummankin sydämessä.
Aloittajalle: sydämeesi on osuttu jo pahemman kerran... Teet niin tai näin, siihen jää jälki. Anna asioiden mennä omalla painollaan, etsi intuitio sisältäsi. Ja tutkaile sen toisen osapuolen käyttäytymistä. Tarvittaessa tee selväksi hänelle tunteesi häntä kohtaan. Fiksuna miehenä - hänen pitää olla erityinen, koska hän on herättänyt sinussa nämä tunteet - ja esimiehenäsi hän varmasti osaa osaltansa toimia oikein.
Kiitos vastauksista. Yllätyin, että sain neuvojen lisäksi myös ymmärrystä. :) Se on näillä palstoilla harvinaista.
Mä tosiaan "ajattelen tunteella", eli siis tunnen. Olen hyvin tunneohjautuva ihminen. Se onkin ongelma. Tarvitsisin järkilaastarin tai -purkan niihin tilanteisiin kun mies on lähellä. Koska silloin tunne helposti jyrää järjen.
Olen kertonut miehelle jo ihastuksestani ja hän on sanonut että tunne on molemminpuolinen, mutta mitään ei voi tapahtua. Tämän pidemmälle emme voi mennä.
Ihastuksethan on ihania ja ne rikastuttaa elmää. Tätä yritän itselleni hokea. Ihmismieli sumuttaa itseään luulemaan että ihastuneena pitää ihastus täydellistää jotenkin, mennä lihalliselle tasolle. Ikäänkuin se jotenkin toisi lisäväriä ja -ulottuvuutta ihastukseen ja elämään. Kun oikeasti seksi tekisi kaikesta vain tavanomaista. Kliseistä jopa. Likaista. Itse ihastus on se, joka tuo lisäväriä ja hohtoa elämään. Se, että elämässä on ihana ihminen, jonka seurasta saa nauttia, joka saa hehkumaan. Ja mä todella nautin hänen seurastaan, ihan kokonaisuutena. Eli sinnittelen... Kääntelen tunteitani vähän toiseen asentoon. En voi niitä tukahduttaa, mutta yritän pitää hallinnassa.
Tuo kyllä taitaa olla totta, että tein niin tai näin, muhun satttuu. Mutta onhan se sentään parempi, että vaan muhun sattuu, eikä kaikkiin asianosaisiin. Mä toivun kyllä.