Haluaisin jutella sellaisten kanssa jotka ovat menettäneet sisaruksensa nuorena. Oma veljeni kuoli sunnuntaina vain 21-vuotiaana. Itse olen 25-vuotias.
Hänen elämänsä oli pitkään risaista, mutta nyt oli vihdoin saanut elämästään kiinni ja kaikki näytti hyvältä. Kaipaamaan jäi avovaimo, liuta hyviä ystäviä, vanhemmat ja me kolme siskoa, oma poikani ja siskoni tytär. Kesken jäi koulu, mukava työharjoittelujakso jne...
Kuolinsyy ei vielä täysin selvillä, mutta sydänpysähdys lääkemyrkytyksestä johtuen on alustava arvio. Sitä miten ja miksi hän on lääkettä ottanut en edes halua ajatella. Tärkeintä minulle on nyt se, että se naurava ja rakastava pikku-veli on poissa. Oma poikani ei enoaan enää näe ja itse muistan vain sen naurun ja hymyn...
Vielä sunnuntaina päivällä puhuin hänen kanssaan lyhyesti puhelimessa kun oli vanhemmillani korjaamassa äitini tietokonetta. Oli ollut kovin iloinen ja kertonut kaikista kouluasioistaan, suuremman television ostamisesta, uudesta vuodesta, avovaimostaan, kissastaan jne. Vielä ovella lähteissään oli huikannut äidilleni että nähdään ensiviikolla ja hyvät uudet vuodet!
Auttakaa surussani! :(
Hänen elämänsä oli pitkään risaista, mutta nyt oli vihdoin saanut elämästään kiinni ja kaikki näytti hyvältä. Kaipaamaan jäi avovaimo, liuta hyviä ystäviä, vanhemmat ja me kolme siskoa, oma poikani ja siskoni tytär. Kesken jäi koulu, mukava työharjoittelujakso jne...
Kuolinsyy ei vielä täysin selvillä, mutta sydänpysähdys lääkemyrkytyksestä johtuen on alustava arvio. Sitä miten ja miksi hän on lääkettä ottanut en edes halua ajatella. Tärkeintä minulle on nyt se, että se naurava ja rakastava pikku-veli on poissa. Oma poikani ei enoaan enää näe ja itse muistan vain sen naurun ja hymyn...
Vielä sunnuntaina päivällä puhuin hänen kanssaan lyhyesti puhelimessa kun oli vanhemmillani korjaamassa äitini tietokonetta. Oli ollut kovin iloinen ja kertonut kaikista kouluasioistaan, suuremman television ostamisesta, uudesta vuodesta, avovaimostaan, kissastaan jne. Vielä ovella lähteissään oli huikannut äidilleni että nähdään ensiviikolla ja hyvät uudet vuodet!
Auttakaa surussani! :(
Vastaukset 19
Vanhimmat
Ja haluaisin myös tiedustella olisiko kukaan halukas keskustelemaan aiheesta vanhempieni kanssa vaikka sähköpostin välitksellä? Molemmat ovat ymmärrettävästi todella maissa ja vertaistuki helpottaisi varmaan sitä ajatusta että miten tästä eteenpäin koskaan pääsee...
En ole yhtä nuori kuin sinä, mutta kaksi veljeäni olen menettänyt hieman samanlaisissa olosuhteissa. Toinen sai liikaa insuliinia ja kuoli kun sokerit ehti mennä nollaan. Jäi seitsemän lasta, nuorin 2 kk ja toinen veljeni kuoli putkaan kun jäi ilm,an sydänlääkkeitä.
Kuulostaa siltä, että veljesi kuolema on jollain lailla ollut vahinko. Veli ei ole tarkoittanut kuolla, mutta ehkä tavoitellut hetkisen rentoa mukavaa oloa. Lääkkeet ovat aivan arvaamattomia.
On varmasti katkeraa ajatella noinkin.
Elämä on arvokas ihan riippumatta sen pituudesta. Hänen elämänsä oli hänen ja se loppui lyhyeen hänen toimintansa ja tarpeittensa ansiosta.Olen melko varma, että velejesi on nyt rauhassa, ei mitään tuskaa, ei epävarmuutta, ei levottomuutta.
Tuska onkin teille, mutta ei veljesi näin tarkoittanut. Jos tarkoitti, ei jaksanut ajatella muita.Teidän pitää nyt vain koettaa tukea toinen toistanne. Onneksi teitä on paljon.
On hyvä puhua aina kun tekee mieli puhua. Hyvä, jos on joku joka kuuntelee pohdiskelujanne. Ensin kaikki menee humussa ja sumussa kun on järjestettävä hautaus. Sen jälkeen tulee hiljaista, mutta tilanne tasottuu.
Surra pitää niin kauan kuin surettaa ja saa itkeä ja surra niin kovaa kuin tahtoo. Kukaan ei voi määritellä rajoja eikä suremisen malleja.
Hyvä olisi, jos syyllisyys jäisi ihan taka-alalle. On selvää, ettei yksikään isä tai äiti, sen paremmin sisaruskaan tai vaimo halua toiselle tuollaista kohtaloa. Kaikki ovat toivoneet parempaa. Mistä tiedämme, vaikka tämä olisi se hänen parempi?
Serkkuni teki itsemurhan hyvin suunnitellusti. Meni viimeiseksi yöksi nukkumaan isän ja äidin kanssa samaan huoneeseen ja sitten ampui itsensä yhden hotellin parkkipaikalla suunnitellusti ja siististi.
Hänen äitinsä on käynyt joka päivä haudalla vaikka tapahtumasta on jo nelisen vuotta. Jopa talvella hän ajaa polkupyörällä hautausmaalle tuon viiden kilometrin matkan. Minusta hänen surunsa saisi jo hieman asettua, mutta ehkä vasta haudalla saa olonsa rauhoittumaan. Mikä minä olen sanomaan.
Toivon sydämestäni teille voimia tähän päivään. Huomiselle tulee huomisen voimat.
Lapseni teki keväällä itsarin lääkkeillä ja ymmärrän mitä lapsen mentys tarkoittaa vanhemmille. Olen saanut vertaistukea surunauhan keskustelupalastalta. www.surunauha.fi jne..
Muistan hyvin mielessäsi pyörivät kysymykset ja harmaan sumuisen hämmennyksen. Osoitteeni on [email protected]. Ei ole pakko kirjoittaa, kunhan tiedät, että meitä on muitakin jotka on "selvinneet".
Hei! Olen niin pahoillani puolestasi. Teidän elämä on nyt rankkaa ja pahaa aikaa. Katselkaa yhdessä valokuvia veljestä, naurakaa ja muistelkaa hassuja hänen juttujaan. Itkette välissä, mutta yritä sinä sisko, joka luet tätä, ohjata välillä naurun suuntaan. Kerro veljesi tempaus, jota et voinut kertoa aiemmin, kerro monta muutakin juttua vanhemmillesi, mitä et aiemmin voinut kertoa, vaikka hävyttömänkin. Kerro mistä veljesi piti mm. musiikkikappale ja kuuntelette sen yhdessä. Pidä kiinni Äidistäsi, omani romahti( äiti alkoi katonisesti toistaa jotain) Isä läimäytti äitiä poskelle lujasti ja äiti hämmästyi. Äiti kertoi käyneensä etsimässä poikaansa. (Pikkuveli, toisix rakkain ihmiseni koko lapsuuden, äiti oli rakkain)
Itse olin 21 ja pikkuveli 17. En halua kertoa tässä enempää. helpottaa jossain 3kk päästä ja särkee vielä vuosia.
otan osaa sinun suruusi. menetin itse veljeni keväällä 08...ikävä on edelleen ja muistelen häntä usein...kuitenkin on rauha sisimmässä koska tiedän että hänen on hyvä olla..vanhempani ovat selvinneet päivä kerrallaan....hyvät muistot ovat aarteita varmasti myös sinulle ja kaikille läheisillesi...siunausta ja voimia
Toivon sinulle ja perheellesi voimia ja jaksamista suuressa surussa.
Minä menetin oman veljeni, kun oli 13 ja hän oli 21. Tästä on kohta kuusitoista vuotta aikaa ja vasta pari vuotta sitten lakkasin kaipaamasta järjettömästi. Veljeni oli ollut miyös hyvä ystävä minulle ja ikäerosta huolimatta teimme paljon kaikkea kivaa yhdessä. Hänen kuolemansa, yhtäkkinen kuolema oli shokki ja uskottelin vuosikaudet, että hän tulee vielä takaisin.
Hänen kuolemansa jälkeen olen ajatellut häntä joka ikinen päivä. Se tuntuu mahdottomalta, mutta niin se vaan on! Toivon, että sinä selviät surustasi nopeammin, etkä katkeroidu elämään. En minäkään katkeroitunut, vaikka edelleenkin kysyn usein, että miksi.
Kuolemaa ei voi koskaan ymmärtää ja olipa kuolinsyy mikä hyvänsä, on suru aina suurta.
Meitä veljensä menettäneitä on paljon! Olisipa aikanaan ollut edes netti tai jotain vertaistukea. Vanhempanikin olisivat sitä tarvinneet. Jakakaa kokemuksia muiden ihmisten kanssa, se helpottaa ja auttaa ymmärtämään omia tunteita.
Otan osaa suruusi. Tiedän miltä sinusta tuntuu, menetin itse pikkuveljeni liikenteelle hänen ollessa 15-v. noin 13 vuotta sitten.Muistan kun tuttava soitti minulle asiasta, kuulin heti äänestä että nyt on sattunu jotaki pahaa. Hän ei saanut sitä heti sanottua, silloin kävi mielessä että se on äiti tai isä, niinhän sitä tietysti olettaa että vanhimmastä päästä täältä lähdetään.
Mutta sitten kun selvisi että se onkin pikkuveli, niin polvet petti alta.
Silloin sitä vasta tajusi kuinka paljon veljeä rakastinkaan...
Meillä sisaruksilla ja venhemmillamme meni vuosia ennen kuin asian alkoi "hyväksymään".Äidillä meni pisimpään.
Sen verran tuli kerralla elämänkokemusta että voi kun osaisi nauttia niistä pikku asioista ko kaikki on hyvin eikä takerru epäolennaiseen.
Yritä jaksaa, veljesi ei enää takaisin tule, mutta elämän on jatkuttava vaikka vaikka se raalta nyt kuulostaakin...
Veljesi ei takaisin, aloittaja, tule, ei mutta aikanaan sinä menet sinne missä veljesi jo on. Uskon että siellä saa taas tavata.
Mun pikkuveli löydettiin 19.12.09 kotoaan kuolleena. Äitimme löysi hänet:( Ikävä ja suru suunnaton.
Hän oli 19 vuotias ja todella rakas meille kaikille. Emme vielä tiedä mihin hän kuoli, sydän ilmeisesti jostain syystä pysähtynyt. On todella paha olla ja kysymys kuuluu vaan että miksi näin kävi! Ymmärrän nyt ihmisiä jotka menettävät jotain rakasta ja tärkeää, ei elämä jatku enään samanlailla.. on vaan loputon kaipaus ja suuri suru;/
23 vuotias Veljeni puukotettiin hengiltä toukokuussa, tuska ei lopu, pahenee vain! Kaikki tuntuu olevan tyhjää... Ei tule mistään mitään ja pitää teeskennellä jaksavansa, kukaan muu ei tajua, pitää muistuttaa miksi paha olla, muut sanovat... joo se menee ohi tai kyllä se jo kohta helpottaa.... EI KOSKAAN! SAmoin oli kuin sinun Veljelläsi, kaikki oli jo vähän paremmin....Elämä ei kysy vaan ottaa!
Otan osaa raskaaseen menetykseesi. Sanat loppuvat kesken kun ajatteleekin millaiseen sumuun tämä kaikki on sinut ja perheesi syössyt. Siinä tarvitaan vain aikaa, aikaa ja aikaa. Ja voimia.
Itse menetin rakkaan 18-vuotiaan pikkuveljeni heinäkuun lopussa liikenneonnettomuudessa. Itse olen nyt 26-vuotias, joten olemme iältämme hyvin lähellä toisiamme. Jos haluat jutella "saman kokeneen" kanssa, minut tavoittaa sähköpostilla: [email protected].
Voimia sinulle tuleviin päiviin. Tiedän, että ne ovat loputtoman pitkiä ja raskaita :(
Olen pahoillani, kipu on hirvee eikä siihen oo muuta lääkettä kun aika ja puhuminen.
Mut tavoittaa osoitteesta: [email protected]
mä oon menettänyt rakkaan isoveljeni vähän yli kymmenen vuotta sitte onnettomuudessa, olin silloin 11vuotias. jos haluat vaihdella ajatuksia, juttelen mielelläni sun kans. tässä e-mail: [email protected]
Itse menetin 19vuotiaana(nyt 22v) isoveljeni joka oli silloin 25vuotias.Ajattelen häntä vieläkin ja ystäviä ja jopa eläimiäkin mitä oon menettänyt.Se ns. pahenti tilannetta kun veljeni on pelastanut mun hengen kerran kun olin pieni...Mutta niin,ymmärrän tuskas erittäin hyvin,itselläni ei auttanut mielenterveystoimisto ollenkaan kun sinne lopulta menin mutta sehän on sillee että joillekin se paikka auttaa,joillekin ei.Sekaannuin myös laillisiin ja laittomiin huumeisiin mutta nykyään onneksi en käytä niitä enää.
Yritä oikeasti jaksaa,en muista koska olisin tuntenut näin internetin kautta johonkuhun tämmöstä tunnetta että "kunpa sulla menis kaikki hyvin" ja siis semmone että ettei sul tapahu mitää ja ettet tee itelles mitää!Kyllä siis normaalistikin totta kai välitän ihmisistä paljon ja yritän olla auttavainen parhaani mukaa mutta näin internetin kautta en oo koskaa kokenut semmosta ns. myötätuntoa Sinua kohtaa.
Itse koin tän vuoden alussa erään kuolemanrajakokemuksen erään syyn takia ja olin silloin 100% varma että kuolen mutta en kuitenkaan kuollut.Näin silloin että kuollut veljeni sanoi mulle että "ei kuule oo vielä sun vuoros lähtee" ja sit se naurahti ja sit mun veli katos pois...oon miettinyt että oliko toi mielikuvitusta vai jotai aivan muuta kun en ollut mitään semmosta ottanut silloin mistä tommosia tulis :) Tuli nyt muuten mieleen että oli muuten toinen kerta kun näin veljeni hänen kuolemansa jälkeen,tuolloin ja toinen kerta oli eräällä kaverilla päivä kaksi veljeni kuoleman jälkeen keskellä yötä kun hän tuli puhumaan vähäksi aikaa.Voi olla että se oli unta mutta se oli vaa niin todentuntusta ja "aitoa/erilaista".
Kaikkea hyvää Sinulle ja älä veä millää övereitä oli mikä olo tahansa.Antaisin osoitteeni ja numeroni vaikka että voi soittaa vaikka keskellä yötä mutta en viitti tietojani tänne antaa kun oon aika tarkka yksityisyydestäni ettei tuu mitää feikkipostia tai mitään,ymmärrät kai hyvin =) Toivottavasti kirjoittelet vielä tänne samaan keskusteluketjuun :) Kirjoittaisin paljo enemmänkin mutta ei jaksa enää :D
suruusi. Menetin itse isoveljeni viime vuonna onnettomuudessa ja tuska on yhä todella suuri. Alitajuisesti sitä aina ajattelee, että omat vanhemmat joskus menettää mutta ei omaa veljeään. Uutinen oli todella järkytys, ei sitä meinannut uskoa millään vaikka samana päivänä kävimme katsomassa häntä. On todella vaikea ymmärtää miksi näin käy minulle, vanhemmilleni, veljen avovaimolle, ystäville....siinä on jotain käsittämättömän väärää kun hyvä ihminen joutuu lähtemään niin nuorena. Emme kuitenkaan tiedä kuinka hyvä hänellä on olla nyt. Itse jaksan sillä ajatuksella, että kun oma aikani koittaa niin uskon vain väkisin, että ensimmäisenä näen veljeni joka toivottaa minut sitten tervetulleeksi ikuisuuteen. Tunteet ailahtelevat päivittäin mutta se on ihan normaalia. Paljon voimia sinulle!
viestiketjun aloittamisesta on jo kauan, niin on myös siitä kun itse menetin isoveljeni, hetki sitten tuli täyteen 11 vuotta. Olen nyt ainoa sisarus ja kaipaan veljeäni suunnattomasti, en ole vieläkään täysin hyväksynyt hänen menettämistään, mutta uskon lujasti että nään henet viellä. Veli oli elämässäni kaikki kaikessa rakkaita muistoja ja kuvia on paljon. En ole vieläkään onnistunut käsittelemään veljen menetystä kokonaan, olen ollut asian kanssa täysin yksin. Nyt alkaa näkyä valoa... ja olen vain 16.
Menetin kaksoveljeni muutama kuukausi sitten. Vaikka olinkin aavistellut niin voivan tapahtua hänen sairautensa vuoksi, olen niin pohjattoman surullinen, tuntuu ettei elämä voi tarjota mitään hyvää tämän jälkeen. On vain tyhjyys jäljellä ja loppumaton ikävä. Kuolema tulee aina niin yllättäen, jää niin paljon sanomatta ja tekemättä. Suru, syyllisyyden tunne siitä, että olisi pitänyt auttaa enemmän, viha, katkeruus...kaikki syö ihmistä sisältä päin. Itkettää joka päivä enkä tiedä miten tästä jatkaa. Välillä on parempia päiviä, mutta sitten taas jokin asia saa tunteet pintaan ja tuntuu että sydän repeää.
Tuntuu, ettei kukaan läheisistäni tiedä, miten syvästi suren. Miten tärkeä oma veli on voinut olla ja miten nyt tuntuu siltä, että omakin elämäni on osittain nyt ohi. En ymmärrä, miten tästä jatkan eteenpäin. Toivottavasti aika auttaa.
Hei! Menetin itse veljeni n. kuukausi sitten juuri ennen pääsiäistä, äitini soitti ja kertoi suru-uutisen. En voinut uskoa korviani mutta niin se vain oli. Veljeni oli poissa. En voi käsittää tilannetta vieläkään. Elämä antaa ja elämä ottaa. Nyt se vei veljeni, toivon sydämmeni pohjalta että hänet näkisin vielä. Tämä on niin väärin. Nuori ja urheilullinen mies, paljon ystäviä ja läheisiä jotka rakastivat ja edelleen rakastavat häntä. Muuten oli hiljainen mies ja ei yrittänyt esittää mitään mitä ei ole. Teki työnsä kunnolla ja eli elämää. Todellinen kaveripiirin hauskuuttaja joka pystyi heittämään tilanteeseen kuin tilanteesen jonkun läpän. Kaipaan veljeäni niin paljon, niin rakas kun oli. Hän piti minusta huolta pienenä ja opetti minut pelaamaan ja tuulettamaan kaikissa urheiluissa. Vuosien mittaan yhteys kuitenkin jotenkin katkesi ja ei tullut pahemmin puhuttua. Mutta silti rakastan häntä niin paljon. Ikävä on kova ja pitää vaan muistaa niitä yhteisiä hetkiä mitä oli, se on nyt tärkeintä. Itse istun joka ilta veljeni valokuvan eteen muistelemaan ja suremaan. Ja kuten eräs tuttavani sanoi joka myös oli menettäny isoveljensä nuorena : Älä sure liikaa vaan muista ja hymyile.