Erosimme vajaa neljä vuotta sitten. Tai oikeastaan ero oli yksipuolinen. Mieheni halusi lähteä, ja pikaisesti. Kaikki tapahtui yhden viikonlopun aikana. Hän jankkasi, että toista naista ei ole, eikä ainakaan heti ryntää uuteen suhteeseen, kun ero sitten astuu voimaan.
Ero tuli ja sen jälkeen selvisi koko kuvio, jota mieheni oli suhteemme aikana pyörittänyt. Selvisi tekstiviestit, kokoukset, "työkaverit", jne. Uusi kumppani oli jo valmiina, kun hän valtaisalla kiireellä lähti luotani. Tämän jälkeen naiset ovat vaihtuneet vinhaan vauhtiin. Nyt tosin kuulin, että hän on kihlautunut.
Mikä avuksi minulle? Olen käynyt juttelemassa ns. ammattiauttajien kanssa, mutta pelko jäi. En tiedä, uskallanko enää koskaan sitoutua, luottaa ja uskoa toiseen. Jos en silloin huomannut mitään, miten nyt huomaisin. Toinen vaihtoehto on, että minusta tulee yliherkkä ja reagoin kaikkeen liiallisesti.
Miten olette päässeet jaloillenne? Kuinka uskaltaa luottaa toiseen, kun on oikein pahasti polttanut siipensä. Toinen ongelma on kokonaan löytää edes jollain tavalla sopiva kumppani.
Miten saada tämä kammottava henkinen tyhjä olo pois? Miten saada takaisin Oma Elämä? Tuntuu, että jäin sivustaseuraajaksi omaan elämääni. En koe pystyväni enää vaikuttamaan tunnepuolen elämääni, se vain valuu merkityksettömänä ohitse. Ns. perusjutut ovat kunnossa, harrastan monipuolisesti, tapaan ihmisiä jne. Usko on mennyt vastakkaiseen sukupuoleen.
Ero tuli ja sen jälkeen selvisi koko kuvio, jota mieheni oli suhteemme aikana pyörittänyt. Selvisi tekstiviestit, kokoukset, "työkaverit", jne. Uusi kumppani oli jo valmiina, kun hän valtaisalla kiireellä lähti luotani. Tämän jälkeen naiset ovat vaihtuneet vinhaan vauhtiin. Nyt tosin kuulin, että hän on kihlautunut.
Mikä avuksi minulle? Olen käynyt juttelemassa ns. ammattiauttajien kanssa, mutta pelko jäi. En tiedä, uskallanko enää koskaan sitoutua, luottaa ja uskoa toiseen. Jos en silloin huomannut mitään, miten nyt huomaisin. Toinen vaihtoehto on, että minusta tulee yliherkkä ja reagoin kaikkeen liiallisesti.
Miten olette päässeet jaloillenne? Kuinka uskaltaa luottaa toiseen, kun on oikein pahasti polttanut siipensä. Toinen ongelma on kokonaan löytää edes jollain tavalla sopiva kumppani.
Miten saada tämä kammottava henkinen tyhjä olo pois? Miten saada takaisin Oma Elämä? Tuntuu, että jäin sivustaseuraajaksi omaan elämääni. En koe pystyväni enää vaikuttamaan tunnepuolen elämääni, se vain valuu merkityksettömänä ohitse. Ns. perusjutut ovat kunnossa, harrastan monipuolisesti, tapaan ihmisiä jne. Usko on mennyt vastakkaiseen sukupuoleen.
Vastaukset 21
Vanhimmat
mutta toisin päin eli ex vaimo teki saman tempun ja siittä jo pian 9v aikaa ja ei unohdu joten olen yksin lopun elämää niin se on paljon parempi,
Itselläni on erosta 4 vuotta,ex-vaimoni löysi myös itselleen uuden paremman puolison viidentoista yhteisen vuoden jälkeen.Olen asunut jälkeen itsestäni ja mitään vakavaa uuttasuhdetta en ole edes halunnut harkita,ihastuksia kyllä on ollut muutamia,mutta en ole uskaltanut/halunnut päästää sitä ihastusta vakammaksi,olen ajatellut,että jos en osannut pitää edellisestäkään suhteesta tarpeeksi hyvää huolta niin tuskin sitä osaa uudestakaan pitää.
Ensiksikin sinun pitää murtaa tuo koti-työ juttu, pitää pystyä laajentamaan elämän piiriä. Ei tosin kannata sitä kapakkaan laajentaa. Pitää esimerkiksi mennä työväenopistolle harrastamaan jotain, jossa on enemmän miehiä, olisiko vaikkapa rannikkolaivurikurssi hyvä. Sen jälkeen pystyt ajamaan uuden miehesi kanssa purjeveneellä pitkin kiilteleviä aaltoja.
Sitoutumisessa on se huono puoli, että pitää antaa itsensä peliin, aina ei onnistu, mutta jos et tee sitä, et oikeasti ole koskaaan elänyt. Tähän en voi antaa hyviä vinkkejä, liian arka ei saa olla, mutta ei myöskään liian varma. Kuuntele kavreitasi, he ulkopuolisena saattavat vaistota paremmin miten homma menee.
Elämä ja ns. arki sujuu ihan hyvin, kuten ennen eroakin. Minä olin meidän perheessä se joka arkea pyöritti ja lapset kasvatti. Eli periaatteessa mikään ei muuttunut kun mies uuden onnensä luokse muutti. Mutta naisena ja vaimona tunsin epäonnistuneeni täysin koska minut voitiin korvata noin vain uudella ihmisellä.
Naisen itsestäni löysin laastarin avulla mutta sen pitemmälle en ole elämässäni päässyt. Melkein 2 vuotta eron jälkeen uskalsin luottaa toiseen ihmisen mutta hänkin tuotti pettymyksen ja nyt olenkin ihan varma, että en todellakaan pysty koskaan toiseen ihmiseen luottamaan. Arki sujuu hyvin, mutta kaipaan toki aikuisen ihmisen läheisyyttä ja kosketusta. Pahoin pelkään, että minun tulevaisuutta ovat pelkät "hoidot" jotka eivät sydänsuruja aiheuta ja antavat vain sen hetken hurman jota olen vailla.
Mikään ei muuttunut. Minä olen lapset hoitanut ja
samoin kodit mökit etc. Alaikäisiä lapsia kuitenkin vielä (ajasta huolimatta).
Pettymys oli shokeeraava että yksi vaivainen kapakkailta "muuttaa kaiken". No oli mitä oli.
En ole päässyt edes laastarivaiheeseen vaikka joskus jo vähän haaveillut (1 1/2 vuotta mennyt).Voi olla että en koskaan enää todellista luottamusta kehenkään saa. Jos ei sitä saa 30 vuodessa niin koska sitten?
parisuhteessa on ratkaisevaa sen sisältö. Ei kesto. Suhteen sisältö vaikuttaa myös (itse)luottamukseen. Ja vaikka itsellä on juuri nyt suhteessa hyvä ja turvallinen olo, ei se silti välttämättä kestä elämän loppuun asti. Elämässä sattuu ja tapahtuu. Puoliso voi lähteä toisen matkaan - ja itsekin. Tai sitten muuten tuntuu siltä, että pitää erota. Parisuhde ei ole koskaan ns. saavutettu etu. Se on kahden "kauppa", sopimuskysymys.
Periaatteessa "yksi vaivainen kapakkailta" voi muuttaa kaiken. Käytännössä harvoin. Suhteessa on valmiina pohjalla jo kauan ennen tuota kapakkailtaa sellaisia juttuja, jotka syövät suhdetta ja tekevät siitä aina vain vähemmän tärkeää. Ellei molemmille, niin toiselle osapuolelle. Mutta silti tuo toinen puolisko, jolle suhde merkitsee enemmän, edesauttaa jollain tavalla suhteen kylmenemistä. Ei sitä kummankaan edes välttämättä tarvitse tiedostaa.
aika,jolloin ajatteli,ettei ikänä parisuhteeseen,luotto minullakin meni ihmisiin(naisiin).voisi olla,että toinen petetty ja jätetty arvostaisi samanlaista.ruennut tämä yhdenillan hurmasta toiseen laukkaaminenkin tympäseen.jälkikäteen ex-vaimon touhuilulla oli selvät merkit,voisi kuvitella,että kokemus opettaa.
jotka pettää,on vaikeuksia olla rehellinen.Miksi ei voi sanoa suoraan jos ei kiinnosta olla parisuhteessa,miksi kieroillaan sillä se juuri satuttaa.
Minusta se on raukkamaista huijata omaa puolisoa,ja varmaan jatkuu uudenkin kanssa,sillä ei kukaan ihminen voi muuttaa jos on taipumusta valehteluun,vaikka kuinka uuteen vaihtaa.
Olin myös 30v aviossa ja vasta eron jälkeen sain kuulla,ettei ex-ni ollut uskollinen ollut kun joskus,ja jakso vielä nauraa kaiken päälle kun kerto.
Sai mennäkkin,en kaipaa,enkä halua nähdä ja ystäväksi en enää edes alkaisi.
Niin,syviä haavoja voi jättää joku ihminen,että toipuminen kestää,ja ei voi edes ajatella ketään toista heti rinnalle.
Mutta,uskon sen päivän vielä tulevan,jolloin kohtaan rehellisen ja itseensä luottavan kumppanin.
Sama kuvio pääpiirteittäin. Pääsin aikanani erosta ns. kuiville. Muutaman vuoden katselin ja ihmettin maailmaa yksinäni. Viimein tapasin mukavanolosen ihmisen, jonka kanssa juttu tuntui synkkaavan. Vähitellen jää alkoi sulaa ja usko palata. Tuntui, että olin tavannut viimein uuden ihmisen jonka kanssa alkaa elää.
Puolisen vuotta olimme tässä yhdessä kunnes sain taas pommin ennen joulua. En halua tätä. Tämä oli vastaus kun ehdotin yhteistä joulua. Välit on nyt poikki ja olen yksin. Kunpa saisin jotain selitystä mikä meni pieleen.
Kerta sattuu mutta toinen kerta vielä enemmän.
Oikeeta puhetta. Kerran jaksaa vielä jotenkin mutta uudelleen kun saa turpaan niin usko menee.
Alussa kaikki vaikutti hyvältä mutta samoihin juttuihin kompastuttiin. Mentiin jopa kihloihin kunnes naikkonen lähti taas.
Riekaleina ollaan mutta kai se tästä.
koskaan saa itsetuntoani takaisin. Oltiin 18 vuotta naimisissa ja mies lähti toisen mukaan mitään selittämättä. Koskee vieläkin. En varmaan ikinä voi luottaa toiseen ihmiseen. Erosta ja jo yli kuusi vuotta. Lasten 19 v ja 14 v kanssa asustan. He ovat minulle kaikki kaikessa.Heidän takiaan olen vielä suurin piirtein kasassa. Tunnen epäonnistuneeni elämässä ja kaikessa muussakin.Elämä tuntuu vaan suossa rypemiseltä. Yhden uudenvuoden lupauksen tein: yritän panostaa hiukan itseeni.Jospa se sitten siitä.
Eksän kanssa kohta yhteen, on-off jo vuodesta -98. Varmaan viis kertaa, enemmänkin jos välissä ei ois ollu inttiä ja ulkomaan opiskeluita. Eksä ei vaan ikinä opi, ja mä en ikinä opi. Ja homma toimii.
Miksi te petetyt tunnette epäonnistuneenne?
Ettehän te tehneet vääryyttä toiselle? Toki: on mahdollista, että osaltanne vaikutitte siihen, ettei liitto ollut onnellinen ja toisen teki mieli lähteä. On myös mahdollista, että teitte kaikkenne ja toinen oli siitäkin huolimatta petturi.
Ette te ole epäonnistuneita.
Minun sydämeni särkyi, kun sain tietää hyvin pian häiden jälkeen, että toinen oli koko vuosikymmenen mittaisen suhteen ajan ollut toistuvasti uskoton. Tunsin itseni tyhmäksi, epäonnistuneeksi, rumaksi.
Siitä on nyt yli vuosi. Olen ollut yksin tämän vuoden. Miettinyt, mitä minä tein, että suhde ei toiminut, opettelin olemaan minä ja hyväksymään itseni tällaisena. Minä olen hyvä, kaunis ja älykäs.
Niin olette tekin.
Aina on riski, että ihastuu, eikä toinen vastaa tunteisiin. Mutta ehkä sitä ihastuu oikeanlaisiin ihmisiin, kun opettelee tuntemaan itsensä ja ymmärtää miksi viehättyy tietynlaisista ihmisistä. Jospa sitä onkin hoivaaja, joka aina ihastuu vastuuntunnottomiin luikureihin? Ja kun tuntee itsensä, niin ehkäpä pettymys ei satukaan niin kovasti, kun on itsetuntoa kestää iskut.
Miettikääpä sitä.
Esittäisin vastakysymyksen. Toki hyvä itsetunto on kaiken a ja o.
Eikö kuitenkin ihmissuhteessa ole pohjimmiltaan kyse siitä, että voi olla toisen kanssa oma itsensä. Ei tarvitse koko ajan pönkittää ja näyttää egoaan toiselle, kuinka hyvin menee.
Eikö parisuhde ole juuri sitä, että voi riisua kaikki naamionsa ja kohdata toisen ja sitä kautta itsensä juuri sellaisena kuin on! Maailma on muutenkin niin kova paikka, että edes suhteessa saisi olla oma itsensä, juuri niin heikko ja haavoittuvainen ja herkkä kuin kukin on.
Aika kamala lähtökohta, jos suhteessakin täytyy koko ajan yrittää olla jotain muuta kuin on.
Uskon siihen, että tarpeeksi vahva ihminen uskaltaa olla riittävän heikkokin ja siten laittaa itsensä peliin suhteessa.
Hyvää uuutta vuotta kaikille!
Hyvä itsetunto tarkoittaa sitä, että tunnet itsesi: heikkoutesi ja vahvuutesi. Ja hyväksyt ne. Kehität niitä osia, joissa kehittämistä on.
Itsekin koin aiemmin, että olen vahvempi, kun minulla on taustalla parisuhde "turvaverkkona". Nyt ymmärrän, että täytyy olla toisin. Ensisijaisesti ihmisen pitäisi voida hyväksyä itsensä yksilönä, olla onnellinen myös yksin. Sen jälkeen on vahvempi rakentamaan aidosti tasavertaista suhdetta, jossa ei tukeudu toiseen riippuen vaan yhtälailla tukien!
Eihän hyvä itsetunto tarkoita kovan esittämistä! Hyvä itsetunto ei ole ylpeyttä, kovuutta tai kaikenkestävää panssaria. Hyvä itsetunto on hyvää itsensä tuntemista.
Terkuin tämä sama
Pitää ensin opetella luottamaan ennenkaikkea itseensä. Näkemään itsensä ja muut ihmiset myönteisesti. Siitä se lähtee.
Jos sinun vaan on mahdollista, niin osallistu Fisherin eroseminaariin. Netistä löytyy tietoa enemmän. Itse kävin seminaarin harkinta-aikana, ja se auttoi todella paljon montusta nousemisessa.
Luottamaan ei hetkessä opi, mutta se on kuitenkin mahdollista. Erostasi on kulunut jo sen verran aikaa, että kannattaa aloittaa konkreettinen avun hakeminen. Ettet tuhlaisi enää yhtään vuotta vanhan suhteen takia.
Parempaa uutta vuotta sinulle!
Olen kuullut paljon Fisherin eroseminaarista ja lukenut pari kirjaakin aiheesta. Järjestetäänkö näitä jonkun yksityisen tahon kautta? Minkä hintainen eroseminaari on? Paria tahoa olen yrittänyt, mutta aika tyhjänpäiväisiksi ja itsestäänselviksi olen kokenut sieltä saadut neuvot.
Hei - tuolla yllä oleva tekstini oikeastaan perustuu pitkälti omiin oppeihini Fisherin kirjasta "Jälleenrakennus". Fisherin seminaareja järjestävät kirkot, työväenopistot, kansalaisopistot jne.. Googleta vain netistä.
Suosittelen lämpimästi. Ja haluan samalla paljastaa vähän lisää itsestäni, sillä uskon, että tällä on merkitystä sinulle. Minä olen vasta kolmekymppinen. Elämäni meni aivan sirpaleiksi avioeron tullessa ja pettämisen paljastuessa. Olin tehnyt todella kovasti töitä suhteen eteen, kuvittelin meidän olevan erittäin onnellisia - niin kaikki muutkin. Mies eli niin täydellistä kaksoiselämää, ettei kukaan tiennyt siitä - edes lopulta hän itse ei myöntänyt asiaa. Elin täydellisen sosiopaatin kanssa. Itseluottamukseni, kaikki romahti. Olen lapseton, koin jääneeni "junasta", että kaikki on mennyt ohitseni. Sairastuin vaikeaan masennukseen, olin pois töistä kauan. Fisherin kirjat auttoivat minua näkemään asioita toisesta näkökulmasta. Hain myös ammattiapua ja sain lääkityksen masennukseen. Nyt olen aivan toinen ihminen. Vahvempi ja rauhassa itseni kanssa. Sitä samaa toivon sinulle. Ei pidä alistua, ajatella, että ei enää kannata. Aina kannattaa.
Itse ajattelen tarinaa mummosta, joka 60 vuotta täytettyään alkoi odottaa kuolemaa. Hän ei koskaan tehnyt mitään, koska uskoi kuitenkin kuolevansa kohta. Hän eli 90-vuotiaaksi saakka.
Minä en halua olla se mummo, toivottavasti et sinäkään!
Kävin seurakunnan työntekijän vetämällä kurssilla, ja se maksoi kaksi vuotta sitten 40€. Seurakunta ei ollut muuten asiassa mukana kuin antoi tilat ja vetäjä oli srk:n työntekijä. Vetäjän täytyy olla Fisherin kurssittama, eikä kurssi muuten liity mitenkään srk:n toimintaan, jos se nyt jollekin olisi este mukaanlähtemiselle. Meillä vain sattui niin että srk:n työntekijä oli itse eronnut muutamaa vuotta aikaisemmin, käynyt Fisherin kurssin ja innostui siitä itse vetäjäksi.
Suosittelen kurssia mieluummin kuin itsekseen Jälleenrakennus-kirjan lukemista. Kirja luetaan toki kurssin aikana, mutta kurssiin kuuluu lisäksi henkilökohtainen eroon sopeutumista mittaava testi, joka tehdään kurssin aluksi ja lopuksi. Lisäksi kurssilla on mahdollisuus ryhmäkeskusteluihin, jotka omasta mielestäni olivat kaikkein antoisimpia. Sain myös pari todella hyvää ystävää kurssilta. Ja siihen aikaan tuntui siltä, ettei jaksa lähteä minnekään, niin sitoutuminen kurssiin sai minut väkisin liikkeelle. Ja hyvä niin.
Kurssin kesto on 10 kertaa, me kokoonnuimme peräkkäisillä viikoilla 2,5 tuntia kerrallaan.
Toivottavasti halukkaille löytyy mahdollisuus osallistua!