ollaan kolmekymppinen aviopari, yhdessä vajaat 6 vuotta. kuitenkin viimeiset pari vuotta on mennyt oikeastaan kuin kaveruksilla. eihän siinä sinänsä mitään, mutta näin pahasti väljähtynyt liitto ei kyllä tunnu siltä unelmien yhdessäololta mistä nuorempana haaveili avioliiton myötä. erokin on luonnollisesti käynyt usein mielessä, mutta kuitenkaan kumpikaan ei haluaisi/uskaltaisi erota.
tulikin mieleen, että voikohan jotenkin edes yrittää löytää kaivatun kipinän uudestaan ja kuinkahan se voisi onnistua? vai olisiko vaan syytä antaa periksi ja lähteä etsimään sitä suurta rakkautta jostain muualta? olisiko kellään kokemuksia jostain vastaavasta?
tulikin mieleen, että voikohan jotenkin edes yrittää löytää kaivatun kipinän uudestaan ja kuinkahan se voisi onnistua? vai olisiko vaan syytä antaa periksi ja lähteä etsimään sitä suurta rakkautta jostain muualta? olisiko kellään kokemuksia jostain vastaavasta?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Älkää ihmeessä lähtekö tavoittelemaan sitä kuun siltaa. Ei sellaista ole. Te olette jo sillä sillalla, jolle lähditte yhdessä. Ei elämä ole sen ihmeellisempää. Ainahan voi yrittää tavoitella enemmän ja siinä hetkeksi onnistuakin, mutta elämä vain on sellainen, että täällä on jokaisen lusittava se oma kakkunsa, eikä sitä voi laittaa toisten suoritettavaksi. Kaikkien vaikeuksien voittamisen jälkeen sivutuotteena saattaa saada ripauksen onnea ja kiitollisuuden tunnetta yhdessä elämisestä ja kasvamisesta. Teillä on hyvät rakennusaineet. Älkää jättäkö kesken.
Jos puhumasi kipinä on samaa kuin ensihuuma ja hullaantuminen.. voin Sinulle kertoa, että se ei ole rakkautta. Rakkaus on tahtotila.. halu olla yhdessä ja jakaa arkea... niin myötä kuin vastamäessäkin. Älä ihmeessä eroa.. vaan etsi uutta näkökulmaa,.. anna toisen kasvaa ja kasva itse. On hienoa, että pohdit asiaa rehellisesti..
Toki on niin, että molempien täytyy tahtoa.. mutta parisuhteessa voi olla välillä myös "vuorovetoa"... toinen kannattelee suhdetta, kun toinen tekee työtä itsensä kanssa.
Toivon lämpimästi, että löydätte ratkaisun, joka vie teitä eteenpäin.. ja olettehan lähestymässä seitsemän vuoden kriisiä..
.. en sittenkään ollut pelkkä epäonnistuja. Itse ajatellut parisuhteen perustuvan aina johonkin syvempään kuin hullaantumiseen tai ensihuumaan.
Lähtemällä suhteesta viimeistään vuoden jälkeen, on mahdollista kokea pää-pilvissä -tunne koko ajan. Mutta oikeaa elämää se ei koskaan tule olemaan.
Mitähän tarkoitat "oikealla elämällä"?
Rakkaussuhteita on niin monenlaisia. Riippuu keskinäisestä kemiasta. Intohimo voi kestää useitakin vuosia, omassa suhteessani kestänyt jo kahdeksan.
Kukin painottaa itse mikä on tärkeää elämässä ja suhteessa. Itse en pysyisi kaverisuhteessa, sillä minulle ovat tärkeimmät intohimo, rakkaus, seksi ja voimakkaat tunne-elämykset. Siis haloo, kaverit kavereina ja rakkaussuhde rakkaussuhteena!
Elämä on aaltoliikettä, niin myös parisuhde. Jos aina olisi onnellinen, mistä sen tietäisi ellei olisi vertailukohtaa? Suvantovaiheen aikana ymmärtää hyvien aikojen merkityksen, ja sen, etteivät ne ole ikuisia eivätkä itsestäänselviä.
Mitä itse olet tehnyt väljähtyneen liittosi kohentamiseksi? Vai oletko vain mielessäsi harmitellut että tähänkö tämä on mennyt, pitäisköhän vaihtaa akkaa? Avioliiton ylläpito vaatii molemmilta vaivannäköä, siinä missä vaikkapa omakotitalonkin: ilman hoitoa alkavat rännit roikkua, maalipinta hilseillä ja ikkunankarmit rakoilla. :-)
mitäs jos hurmaisit vaimosi uudestaan? Eli tekisit ja tekisitte samanlaisia juttuja kuin silloin treffaillessanne. Milloin olet viimeksi antanut kukkia? Tarjonnut illallisen tai jotain muuta spesiaalia? Mitäs jos laitatte telkkarin kiinni ja lähettekin ulos kävelemään käsi kädessä? Maailma on ideoita pullollaan. Ehkä eka idea ei toimi, mutta sinnikkyys palkitaan.
Ja kirjastosta voi lainata parisuhdekirjoja. "Rakkauden kieli" voisi sopia teidän tilanteeseenne.
Oikea rakkaus voi kuolla muutamassa vuodessa???
Joko rakkautta ei ole ollutkaan (vain ihastusta) tai sitten joku muu asia on pielessä.
Selvittäkään asia kunnolla ennen aidan yli hyppimistä. Itse jaksan kyllä rakastaa toista ihmistä paljon kauemmin ja vielä sen jälkeenkin.
Eikä sen elämän aina tartte olla juhlaa.
Kun yksin jää, huomaa myös mistä ehkä jää paitsi...
Aloittajan kertomus kuulostaa hyvin tutulta myös minun kohdallani. Seitsemisen vuotta avioliitossa (edelleen), yksi yhteinen lapsi. Alkuvaiheen seurusteluvaihe jäi lyhyeksi, koska lapsi tuli jo vuoden sisällä ensitapaamisesta. Eipä siinä paljon ehditty tutustua toisiimme ja elää sitä alkuhuuman jälkeistä vaihetta. Yhtäkkiä vain oltiin sitten lapsiperhe. Siinä vaiheessa minä jotenkin tipahdin "kärryiltä" ja vaimo vahvaluontoisena ihmisenä otti ohjat. Parisuhteen hoito jäi retuperälle ja kumpikin olimme koko ajan väsyneitä työn ja perheen välissä. Parisen vuotta sitten aloin kärsiä masennuksesta ja vaikka ensin kuvittelin, että syy on jossain muualla (työ, harrastukset ym.), niin oli pakko tunnustaa, että syy on paljon lähempänä. Umpikuja oli edessä ja vuosi sitten muutin pois yhteisestä kodista ja ero vireille. Tapasin toisen naisen, jonka kanssa oli lyhyt suhde. Sitten kuitenkin aloimme vaimon kanssa pohtimaan, että olisiko meillä vielä mahdollisuuksia. Siinä vaiheessa tärkeintä minulle oli yhteyden säilyttäminen lapseeni ja väkisin aloin suggeroimaan itseäni, että avioliitto voidaan pelastaa. Ja ihme: jotain tapahtui ja suhteemme alkoi lämpenemään. Suuria intohimoja tai rakkauden tunteita ei minulla enää löytynyt, mutta ajattelin, että jotenkin ikään kuin kumppaanuus-pohjalta se suhde ja tunteetkin sieltä vielä löytyvät. Kävin myös terapiassa availemassa oman tunne-elämäni solmuja, mikä on ollut hyvin tärkeää.
No, kaikki näytti ihan hyvältä ja en enää sen kummemmin miettinyt, että miten tässä käy. Olin jo varma, että löydämme liitossamme hyvän ja seesteisen tulevaisuuden.
Sitten aivan yllättäen elämääni tuli uusi nainen. Hänkin on aviossa, eikä kummallakaan ollut mitään tietoista tarvetta hakea uutta suhdetta. Mutta tämä nainen herätti heti sellaisen tunteen, jota en enää uskonut itsessäni olevankaan. Rakastuin hyvin vahvasti ja nyt olen aikamoisessa tilanteessa: olen aviossa ja vaimoni uskoo kaiken olevan hyvin. Itse tiedän, että liitosta puuttuu "se jokin". Kipinä, tunne, rakkaus. Sydämeni on kuitenkin täyttänyt toinen nainen.
En tiedä, mitä tulee tapahtumaan, mutta sen voin sanoa, että rakastua voi uudelleen, mutta minä en rakastunut uudelleen vaimooni, vaikka niin yritin tietoisella päätöksellä tehdä.
että jokaisella ihmisellä on oma sisäinen musiikkinsa, kuten viisaat sanovat ja tämä sisäinen musiikki resonoi toisten ihmisten musiikin kanssa erilailla. Me puhumme usein ihmisten välisestä kemiasta, tietämättä oikein mitä tarkoitamme. Se on vain tunne, että toisen ihmisen lähellä on äärettömän hyvä olla, kun taas toista ihmistä ei voi sietää osaamatta sanoa mitään perustetta. Kun ajatellaan, että tämä sisäinen maailma/kemia/musiikki on todellista, mitä mieltä on alkaa tekemään siitä jotakin muuta? Miksi yrittämällä yrittää tykätä, jos ei tykkää? Eikö kaikkien kannalta ole rakentavampaa, että etsitään kumppani, jonka kanssa oma sisäinen musiikki resonoi ja jonka kanssa voi helposti löytää uusia ja uudempia ulottuvuuksia?
Me taidamme erota 7 vuoden yhdessäolon jälkeen. Molemmat ovat pohtineet tätä itsekseen pitempään, viime aikoina on vasta alettu keskusteleen yhdessä. Onneksi ei ole lapsia.
Kuulostaa varmaan helpolta. Eroon vaan ja uutta etsimään.
Pelottaa erota, kun tuntee menettävänsä niin paljon. Koko alämä pitäisi aloittaa uudestaan tyhjältä pöydältä.
Vaimoni on niiin erilainen kuin minä. Mielestäni hän masentaa intoni asiaan kuin asiaan. Minä menisin pää edellä jokapaikkaan, mutta hän empii. Pelastaahan se varmasti minut monelta kolhulta, mutta maku menee elämästä. Hän on myös murehtija, kun minä elän pää pilvissä, murheet suljen tietoisesti ulos. En kestä kuulla jatkuvasti hänen murheitaan. Enkä pysty tukemaan siksi häntä niissä. Hänkään ei siis kestä minua. Riitoja syntyy helposti ja niissä olen huomannut meidän puhuvan ihan eri asioista.
Alusta lähtien on ero ollut mielessä silloin tällöin, mutta rakkaus on voittanut.
Pelottaa perkele. Ehkä tää on itsesääliä, eikä vaan uskalla erota.
Kaikki muutokset ja tuntematon pelottaa. Mutta mielestäni ei pitäisi missään nimessä antaa pelon asettua eteenpäinmenemisen tielle.
> Kuulostaa varmaan helpolta. Eroon vaan ja uutta etsimään. <
Tätä asennetta en ymmärrä. Ihmissuhteiden luominen ei ole missään suhteessa helppoa. Varsinkin, jos haluaa syvempää yhteyttä ja vuorovaikutusta. Pikemminkin voisi ajatella, että on helpompaa jäädä epätyydyttävään suhteeseen, jos päällisin puolin asiat on hyvin: on rahaa, tutut rutiinit etc. On helpompi jättää henkinen puoli puutokseen.
Mutta lopulta me kaikki olemme vastuussa vain itsestämme Jumalan edessä. Jos tuntuu, että kumppani tukahduttaa kaiken innon ja hyvän, mikä sisällämme on, mitä sille voimme? Onko ideaa odottaa niin kauan, että olemme kuivuneet rusinaksi emmekä jaksa innostua mistään? Jos olemme sitten innottomia itseensäkäpertyjiä, onko meillä enää mitään, millä innostaa toisia, iloita ja tehdä muita onnelliseksi. Ja sehän on jokaisen ihmisen tärkein tehtävä täällä maan päällä: antaa itsestään ja palvella muita ihmisiä.