Leskiäitini asuu naapurissa ja hänen jatkuva vierailu sekä asioihin puuttuminen ärsyttävät erityisesti miestäni ja tietyssä määrin myös itseäni.
Asumme omassa talossa haja-asutusalueella ja kotona ollessamme ovemme eivät ole lukossa, joten äitini käy meillä päivittäin useampaan otteeseen, varoittamatta. Meillä on lapsia, joita hän tulee katsomaan. Itselleni toki lastenhoitoapu kelpaa, mutta asioihimme puuttuminen raivostuttaa. Hän tietää ihan kaikki menomme kauppaan, kylään tms. ja seuraa kalenteriamme. Hän rakastaa lapsenlapsiaan ja haluaa heille ja meille kaikkea hyvää.
Ongelma on siis rajojen vetäminen jatkuvaan kyläilyyn ja elämäämme puuttumiseen. Emme yksinkertaisesti tiedä, miten ilmaisemme asian, kun hän joka tapauksessa vetää herneen nenään. Luultavasti hän aluksi suuttuu eikä kyläile, mutta sitten tod.näk. tapahtuu paluu entiseen. Hän ei yksinkertaisesti tajua, että tämä on meidän kotimme ja elämämme. Mies on asian vuoksi ihan rikki ja on koko ajan varuillaan, että koska anoppi marssii taas sisään. Meillä on ollut puhetta kotimme myymisestä ja muuttamisesta kauemmaksi. Tähän toivon päätyvämme vasta viimeisenä vaihtoehtona. Apua ja neuvoja siis kaivataan!
Asumme omassa talossa haja-asutusalueella ja kotona ollessamme ovemme eivät ole lukossa, joten äitini käy meillä päivittäin useampaan otteeseen, varoittamatta. Meillä on lapsia, joita hän tulee katsomaan. Itselleni toki lastenhoitoapu kelpaa, mutta asioihimme puuttuminen raivostuttaa. Hän tietää ihan kaikki menomme kauppaan, kylään tms. ja seuraa kalenteriamme. Hän rakastaa lapsenlapsiaan ja haluaa heille ja meille kaikkea hyvää.
Ongelma on siis rajojen vetäminen jatkuvaan kyläilyyn ja elämäämme puuttumiseen. Emme yksinkertaisesti tiedä, miten ilmaisemme asian, kun hän joka tapauksessa vetää herneen nenään. Luultavasti hän aluksi suuttuu eikä kyläile, mutta sitten tod.näk. tapahtuu paluu entiseen. Hän ei yksinkertaisesti tajua, että tämä on meidän kotimme ja elämämme. Mies on asian vuoksi ihan rikki ja on koko ajan varuillaan, että koska anoppi marssii taas sisään. Meillä on ollut puhetta kotimme myymisestä ja muuttamisesta kauemmaksi. Tähän toivon päätyvämme vasta viimeisenä vaihtoehtona. Apua ja neuvoja siis kaivataan!
Vastaukset 21
Vanhimmat
Lisättäköön, että äitini kärsii lievästä masennuksesta, jota emme haluaisi pahentaa. Hän ei ole vuosienkaan kuluessa päässyt yli isäni kuolemasta ja on nyt siis riippuvainen meistä ja kuvittelee kuuluvansa perheeseemme.
Laittakaa ensimmäiseksi kalenterinne piiloon tai siirtäkää se vaikka tietokoneelle niin ei kukaan nää menojanne. Sanotte asiallisesti anopille että meille tullaan vain kutsuttuna ja lapsenne jos ovat tarpeeksi isoja voivat vierailla anoppinne luona ja yrittäkää ehdotta että vanhemmille ihmisille on senioritoimintaa jos asutte taajamassa. Kolmanneksi sanotte ihan asiallisesti ettei joka päivä voi vierailla toisen kotona vaikka se olisi oman aukuisen lapsen koti. Toisen yksityisyyttä pitää kunnioittaa.
Älä pidä ovea auki.
Ymmärrän, että lapsien takia on helpompaa, että ovi ei ole lukossa, mutta lukitse aina kun voit.
Saitkin jo neuvon, että panet kalenterisi paikkaan, josta muori ei sitä näe, vaikka koneelle. Muutkin tärkeät teidän henkilökohtaiset asianne lukittuihin laatikoihin.
Mutta ymmärrän, että ennen pitkää on alettava katsoa uutta asuntoa.
Kesämökilläni on sama tilanne. 100 m päässä lähisukulainen omassa mökissään, ja hän on meillä puolet päivästä. Rasittavaa, ettei voi hetkeäkään olla ilman, että ainakin odottaa naapurin tulevan, jollei hän jo istu penkin päässä.
ei kannata muuttaa lähelle sukulaista.
Vähintään pari km välimatkaa.
Äitini pitäytyi meillä useamman kerran päivässä aina roskapussia viedessän ja postia hakiessaan. Samalla toi myös meidän postit laatikosta ja jos joukossa oli esim. kirjeitä, ihmetteli keneltä ne mahtaa olla että avaappas niin nähdään.
Joskus äiti saattoi olla meillä istumassa muina miehinä olohuoneessa ja katselemassa telkkaria kun tulimme saunasta !!
Koskaan ei voinut olla kotosalla edes saunan jälkeen vähemmillä vaatteilla kun ovi saattoi käydä milloin tahansa tai ovikello päristä vimmatusti. Joskus lastenhuoneen ikkunan takaa kuului puhetta, äiti oli jopa kurkkimassa siellä ja jutusteli ikkunan kautta lapsille.
Kun lapet tulivat koulusta, äiti hyökkäsi heti huolehtimaan että nämä ottavat välipalaa ja järjestelemään lasten vaatekomeroita, lelulaatikoita yms. Saattoipa olla jopa suursiivous käynnissä koko talossa ja matot pihalla kun kotiuduin. Ei ollut mitenkään mukava tulla töistä kun talossa oli valmiiksi ylimääräistä porukkaa ja ehkä hirveä siivouskaaos meneillään. Lapsetkin hermostuivat jatkuvaan ramppaamiseen ja kaappien tonkimiseen.
Kun sanoin muutaman kerran ettei moinen meno sovi, tietysti vedettiin herne nenään ja syvälle. Hänhän tarjosi pyytämättä apuaan, ei sitten tupata kun ei tykätä.
Sitten ei ollut asiaa kysyä lastenhoitoa kun sitä oikeasti tarvittiin, ei myöskään mitään miehistä apua isältäni sillä äiti kiilasi siihen väliin.
Sama ralli jatkui muutaman päivän päästä taas.
Ei auttanut kuin laittaa talo myyntiin ja muuttaa kauemmas. Kuitenkin äiti koitti vielä pitkään tulla puhelinlankoja pitkin, uteli että miten lapset ovat puettu kouluun, onko meillä mitä jääkaappissa, onko rahaa ja sitten väitti että taidan valehdella hänelle.
Mutta kyllä se tilanne muutaman vuoden sisään rauhoittui. Pitkää pinnaa ja hermoja tämä kaikki on kysynyt.
aivan ihanankamala kirjoitus!
Hieman samanlaista on meilläkin. Olemme uusperhe ja lapset ovat siis mieheni. Yhteisiä lapsia meillä ei vielä ole. Anoppi asuu samassa pihassa ja väkisinkin tulee nähtyä, useammin kuin haluaisi. Jos olemme jonnekin lähdössä niin jo kurkistaa anoppi ovesta ja huutelee , että minne matka. Sama on usein töistä palatessamme, anoppi ovella tiirailemassa.
Lapset ovat meillä joka toinen vkonloppu, mutta niinä vkonloppuina anoppi tulee ovesta sisään tuosta noin vaan, koputtamatta tai ilmoittamatta mitään. Ja niin, useammin kuin kerran on tapahtunut juuri tuo, kun tulemme saunasta, anoppi istuu sohvalla katselemassa televisiota, kylpytakki päällään mennäkseen saunaan. Ei siinä mitään, on sovittu että saa käydä saunassa meillä kun omaa saunaa ei ole, mutta ei ilmeisesti ole käynyt mielessä, että hänelle kyllä ilmoitetaan, koska sauna mahdollisesti käytössään.
Lapsien vaatekaapit tonkii 2vkon välein, ostaa paljon heille vaatteita ja usein tuo sellaista romua mukanaan, mikä sitten lopulta miehen kanssa heitetään roskikseen koska paikat ovat aivan täynnä vanhoja vaatteita sekä myös leluja. Ymmärrän hänen säästäväisyytensa kyllä, mutta rajansa kaikella. lapsilla ei tarvitse olla montaa kaapillista vaatteita kun ovat kuitenkin niin harvoin meillä.
Pihahoitoon osallistuu yleensä niin, että huutaa vierestä "ajo-ohjeita" kun miniä (minä) ajan nurmikkoa.
Ompa tuo arvostellut vaatteitanikin yms. mistä sitten kysynyt olenko jostain loukkaantunut...
Nykyään osaan onneksi laittaa anoppi-suodattimen päälle kun puhe-etäisyydelle eksyy, aluksi oli todella vaikeaa.
Niin ja ovea emme mekään lukossa pidä, mutta toisinaan on pakko, ettei tule häiriötekijöitä siään kesken s****ä! Itsekin tykkään kotona kulkea vaikka alusvaatteissa, mutta ei se oikein ole mahdollista jos kokoajan saa pelätä että milloin taas anoppi saapuu.
Ja olemme siis ihan hyvissä väleissä, vaikka toisinaan saa vereni kihumaan niin että tekisi mieli kirkua. En vain viitsi kaikkea suuttumustani hänelle näyttää, on jo melko iäkäs ihminen.
Minulla on samanlainen äiti, jonka kanssa välit ovat nyt todella viileät. Hänen läsnäolonsa perheessämme kesti 20-vuotta, ja minä kypsyin vähitellen. Asenteeni häneen tiukkeni vuosien varrella, mutta ilmeisesti myös hänen hallintasa vahvistui samassa suhteessa.
Lopulta olin aivan loppu hänen kontrolliaan ja perheessämme elämistä. Työelämässä ollessaan hän poikkesi meillä aina työmatkoilla katsomassa mitä lapsille kuuluu. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että hän oli täysin perillä perheemme asioista, siis hän halusi tietää koko ajan missä mennään. Eläkkeelle jäätyään poikkeaminen jatkui milloin kauppareissulla, milloin mistäkin syystä.
Kun sitten sanoin hänelle suoraan, miten hänen toimintansa koen oli myrsky valmis. Minä olin maailman kiittämättömin tytär, suorastaan sadisti, joka kohteli äitiään täysin kiittämättömästi. Hän oli omasta mielestään vuosi kaudet raatanut niska limassa perheemme eteen ja tässä oli hänen palkkansa.
Oma hyvinvointini=mielenterveyteni oli tässä vaiheessa tärkeintä, joten en antanut periksi. Olin edelleen sitä mieltä, että haluan elää omaa elämää ilman, että hän siihen puuttuu. En kieltänyt äitiäni käymästä meillä, mutta kielsin puuttumasta meidän asioihin, hänhän oli aina arvostellut minua äitinä, ja ilmaissut mielipiteensä mm. kaappien sisällön järjestyksestä.
Nyt välimme ovat hyvin etäiset, en juurikaan ota äitiini yhteyttä, koska pelkään sen taas aloittavan vanhan touhun. Äitini yhteyden ottoihin suhtaudun ystävällisen asiallisesti. Mielestäni äitini loi aikaisemman vääristyneen suhteemme ja hänen on myös aloitettava uusi suhde. Jos hän ei siihen pysty, olkoon välimme viileät. Enää en häntä kotiini ota!
20v jaksoit äitisi asioihin sekaantumista? aika pitkä aika.
Hmm mietitäänpäs hieman... tuossa ajassa kasvattaa lapset isoiksi, eikö? Ts. äitisi puuttuminen asioihisi alkoi ärsyttää suuresti sitten kun siitä ei ollut enää sinulle hyötyä?
Nyt kun lapsesi eivät enää tarvitse kaitsijaa onkin hyvä aika katkaista välit mummuun, sillä pianhan mummi saattaisikin tarvita sinun apuasi.
Näinhän se tänäpäivänä menee...
Minä olen kyllä saanut lapsuudessa oppia, että vanhemmille ei sanota vastaan.
Joskus lapsena menin neuvomaan omaa äitiäni esim. joissain keittiöhommissa, koulussa kotitaloustunnilla kun olin oppinut kätevämmän tavan tehdä jonkin asian. Sain välittömästi kurinpalautuksen äidin ylvään katseen ja päivän puhumattomuuden muodossa. Vanhempiaan ei neuvota... Opin siihen, ettei kotona voinut tehdä mitään asiaa toisin tai kätevämmin, oli pysyttävä siinä mallissa, miten äiti teki.
Äitini mm. luki salaa päiväkirjojani ja tonki kaappini koulussaollessani. Sitten saattoi pudotella pommeja, että "Minäpä tiedän yhden jutun". Vaikkeivät ne nyt lapsen päiväkirja- ja kirjesalaisuudet kummoisia olleet, silti pelkäsin aina että ihan kaikesta tekemästäni tulee palautetta.
Näillä lähtökohdilla on selvä, ettei aikuisenakaan niin vain voi laittaa äidilleen kovaa kovaa vastaan. Silloin kun äiti on koittanut olla osa perhe-elämääni, olen vain venyttänyt pinnaa, koittanut hoitaa pattitilanteet fiksusti ilman riitoja. Se iskostettu tapa, ettei äidille sanota vastaan eikä neuvota, se on ollut se suurin syy miksi tilannetta on kestänyt lähes loputtomiin.
Minä en ole kärsinyt ja kestänyt siksi, että olisin tarvinut muutamaa kertaa enemmän lastenhoitoapua tai muutakaan. Lapset eivät ole tykänneet mummonsa tunkemisesta ja asioihin puuttumisesta, ovat kokeneet sen yhtä kamalana kuin minäkin.
Välejä ei meillä ole katkaistu mummoon ollenkaan, ollaanpa vain niin kaukana ettei tunkeminen onnistu.
Saman olen minäkin kokenut; koulusta tultuani sain kerran kuulla piikittelyä päiväkirjojeni "saloista"! Koen juuri kuten sinäkin, että äidin läsnäolon/hallinnan sallisessa oli pitkälle kysymys lapsuudesta saadusta kasvatuksesta, jossa lapselle oli näytetty hänen paikkansa=täysin alisteinen äidille.
Edelliselle kirjoittajalle: Äitini todella auttoi minua kovasti. Tämä auttaminen vaan usein tapahtui hänen näkökulmastaan. Hän esimerkiksi kitki kesähelteellä kukkamaatani, joka oli mielestäni täysin järjetöntä, eikä minun priorisoinnissani lainkaan tekemisen arvoista. Hän tuli puskista hiki otsalla valuen ja täysin nääntyneenä. Minulle tuli tunne, että taas hän oli raatanut puolestani! Samaan aikaan minulla oli neljä lasta ja työtä, jossa olisin tarvinnut apua.
Nyt joku ihmettelee, että miksi en sanonut mitään. No, varmasti vihjailin ja toisinaan sanoinkin, mutta palkkana tiukemmasta sanomisesta oli syvä loukkaantuminen; mikään ei tuolle kiittämättömälle kakaralle kelpaa.
Minulla todella kesti 20-vuotta irtautua ja vetää tiukka raja äitiini. Ihminen, joka ei itse ole kokenut lapsuudesta lähtenyttä alistamista ja vähättelyä ei voi tätä ilmeisesti ymmärtää.
Olen hankkinut itselleni akateemisen koulutuksen, mutta tämäkin on äidilleni liikaa. Hän piikittelee minua osaamisalueellani, ja pyytää hoitamaan tätä alaa sivuavat arkitehtävät tyylillä "hoida sinä, kun olet niin lukenut ja viisan ja minä näin tyhmä moukka".
Jos olen päässyt irti kovan henkisen työn kautta äidistäni, ei kukaan voi minua enää syyllistää. Olen elänyt 44-vuotta ainaisen arvostelun ja syyllistämisen ilmapiirissä, joten jäten syyllistäjät omaan ahdistukseensa!
Olen kuullut tuon lauseen "auttaahan se vain haluaa" niin mieheni, lankojeni kuin appeni suusta. Kyse on siis anoppini "auttamisesta". Meidän tapauksessa äitisi roolia näyttelee anoppini, muuten tarina on aika samanlainen. Aikansa "auttamista" katselin, yritin jopa vastavuoroisesti itse auttaa appivanhemmilla vieraillessa. Auttamisessa oli vain se ero, että minä toimin ihan oikeasti apulaisena ja anoppini "auttaa" tekemällä sitä mitä itse katsoo parhaimmaksi. Olen ihan selvästi sanonut, etten tarvitse apua keittiössä tai kotitöissä, mutta lapset ovat varmaan mielissään, jos mummu lähtee vaikkapa pihalle. Tämähän ei tietysti anopille käynyt. Hän haluaa välttämättä päsmöröidä sisällä, ulkonahan on kaikesta ulkona sananmukaisesti.
Näin jälkeenpäin ajatellen olisi pitänyt vetää omat rajat selviksi heti alussa eikä luovia. Tyhmänä parikymppisenä ei ole kuitenkaan samaa elämänkokemusta kuin kolmikymppisenä tai nelikymppisenä. Olen varmaan kouluesimerkikki kiltistä tytöstä, joka yrittää miellyttää ja olla haastamatta riitaa. Yhden riidan kautta ollaan nyt kuitenkin päästy siihen tilanteeseen, että anoppi käy meillä aika harvoin. Mieheni ja lapseni pitävät häneen yhteyttä ja jos anoppi tulee kylään, mies huolehtii hänen hyvinvoinnistaan. Sama pätee myös toisinpäin omiin vanhempiini. Jos he käyvät meillä, minä olen päävastuussa heidän kyläilystään.
Varmaan meillä naisilla on jonkinlainen pätemisen ja suorittamisen halu kotitöiden kautta. Nykynaiset saavat purkaa tuota pätemisen haluaan töissä, mutta vanhempi naispolvi kokee kotihommissa pätemisen elämäntehtäväkseen. Helppohan se on miniälle tai tyttärelle paikka osoittaa päsmäröimällä toisen kotona. Ainakin meillä on aina joku paikka rempallaan, mutta toisaalta mitenkään hengenvaarallisen sotkuista tai keskeneräistä ei koskaan ole. Oma anoppini eli aikanaan alistuneena vahvan anopin ikeen alla ja varmaan se osaltaan sai hänet luulemaan, että hänenkin aikansa tulee vielä. Kaikki miniät ovat kuitenkin koulutettuja työssäkäyviä naisia, jotka eivät elä miehen varoilla ja päättävät omista asioistaan.
Nuorempana ajattelin aina kadehtien muiden ikäisteni hyviä suhteita vanhempiinsa ja äitiin varsinkin.
Monissa perheissä käytiin pitkiä keskusteluja äidin ja tyttärien välillä, oltiin eri mieltä, väiteltiin, perusteltiin ja päästiin lopputulokseen.
Meillä se ei ikinä onnistunut.
"Keskustelut" käytiin siten, että oltiin äidin kanssa presiis samaa mieltä. Eli äiti puhui ja tyttäret nyökkäilivät.
Varjelkoon, jos joku meni esittämään mielipiteensä ottamatta selvää, sopiiko se kodin henkeen! Piti olla etukäteen varma, että ei erotu perheen kirjoittamattomista laeista, eli äidin päätöksistä.
Muistan lapsuudestani, että jos ehdotin jotain, joka oli ihan järkevä ajatus, mutta keksitty ennen äitiä, niin seurauksena oli halveksiva pärskähdys ja käsky olla puuttumatta aikuisten asioihin.
Ehdottamani asia saattoi kyllä toteutua, äidin ideana.
Meillä oli sama henki, esim. keittiössä, vaikka äitini ei itse esim. koskaan tarttunut luuttuun tai pölynimuriin.
Ruuan valmistus oli hänelle tervanjuontia, joten teimme aina muonat yksinkertaistettuina ja fuskaten. Hyvistä raaka-aineista ei koskaan tullut maukasta lopputulosta, vaikka olisimme vapaaehtoisesti tehneet ruuat huolellisesti.
Se oli turhaa, syötävää helpommallakin tavalla saadaan. Taloustunnilla opetetaan ihan turhaa löpinää, arkiruokaahan me teemme.
Äiti tiesi kaiken, ja kun hän esim. oli sanonut, että maailmankaikkeus on 6 tuhatta vuotta vanha, niin se piti paikkansa, ja hänelle oli turha tulla muuta väittämään.
Hänen sanojaan ei arvosteltu eikä korjailtu.
Siitä seurasi, että mitä enemmän ikää meille lapsille tuli, sitä vähemmän äiti sai tietää meidän elämästämme. Aluksi kerroimme palkkamme ja vuokramme kun hän niitä tivasi, mutta sitten opimme kiertämään kysymykset, (varsinkin poikaystävistämme, sillä hän piti nuorten seurustelua "säädyttömänä" ja kaikkia poikia "sivistymättöminä")ja hän jäi yhä vähemmille tiedoille niin lapsiensa kuin muunkin maailman asioista, sillä esim. politiikasta tai talouselämästä hänellä oli niin varmat tiedot, että hänelle oli turha puhua yhtään mitään mistään.
Hän tiesi kyllä, hänen isänsä oli ollut liikemies, hän kyllä oli nähnyt läheltä yrittäjän työn ja vaikeudet. (Ennen toista maailmansotaa!)
Olen itse yrittänyt pysyä ajan hermolla lasteni kanssa, seurannut heidän harrastuksiaan, ja kunnioittanut niitä tietoja, joita he ovat kouluissaan oppineet, mutta tietysti jää helposti sivuraiteelle, mitä iäkkäämmäksi itse tulee. Maailma menee ohitse!
Sen huomaa jo siitä, että lapsenlapset osaavat tietokoneen käsittelyn jotenkin itsestään selvänä, kun me seniorit ihmettelemme jokaista uutta ohjelmaa huuli pyöreänä.
"Sain välittömästi kurinpalautuksen äidin ylvään katseen ja päivän puhumattomuuden muodossa. Vanhempiaan ei neuvota... "
"Äitini mm. luki salaa päiväkirjojani ja tonki kaappini koulussaollessani. Sitten saattoi pudotella pommeja, että "Minäpä tiedän yhden jutun". "
Voisit yhtä hyvin puhua minun äidistäni! Kotona oli viikonkin puhumattomuusjaksoja, kun äiti oli suuttunut isälle tai meille lapsille. Ruoka valmistettiin puhkumalla ja paiskottiin mieltä osoittaen pöytään. Lisäksi vielä mulkoiltiin syyttävästi, että "ettekö näe, miten minä joudun olemaan marttyyri teidän takianne". Jos kysyi tai puhutteli häntä, niin vastausta ei tullut päiväkausiin. Se oli hirvittävää.
Pidin kirjoittamisesta ja päiväkirjan lisäksi tein muitakin tekstejä. Molemmat kuitenkin loppuivat, kun huomasin äidin päivittäiset käynnit laatikollani. Vielä nykyisinkään - vaikka asun yksin - en uskalla jättää päiväkirjatekstejäni tietokoneelle vaan piilottelen niitä joka paikkaan. Neuroottista, eikö totta?
Äitini on kuollut muutama vuosi sitten kahdeksankymppisenä, mutta vieläkin minulla, eläkeikää lähestyvällä ihmisellä, tulee kylmiä väreitä ja outo syyllisyydentunne muistaessani nuo puhumattomat viikot. Alle murrosikäisen lapsen oli mahdotonta käsittää, olinko tehnyt jotakin ja jos olin, niin mitä.
Syyllisyys on yksi niistä asioista, joita äitini on minuun saanut istutettua. Äitini on viljellyt ajatusta kiittämättömyydestäni ja omasta uhrautumisesta lasten puolesta. Hän on useasti sanonut, että sitten kun hänestä aika jättää huomaan kuinka kamala olen ollut. On uskomatonta julmuutta pyrkiä sitomaan ja syyllistämään minut vielä kuolemansa jälkeen.
Välillä tuntuu, että olen päässyt hänestä irti, mutta usein huomaan ajattelevani häntä. On äidillä vaan hirveä valta lapsiinsa. Toivottavasti pääsen hänestä todella joskus irti.
Mä ainakin ymmärrän sua, kun mun edesmennyt synnyttäjäni oli just nöyryyttäjä ja alistaja.
Hakkasi ja pilkkasi ajoi mut hakemaan rakkautta setäni sylistä ja sitä kautta tulin seks. hyväksikäytetyksi ja häväistyksi.
Niin kauan hain hänen hyväksyntäänsä ja lopulta näin sen mahdottomaksi. Hän ei koskaan pystynyt mua rakastamaan.
Seiso vain miehuullisesti pystyssä.
Kun huomasin äidin lukevan päiväkirjaani, aloin kirjoittaa sitä englanniksi. Äitihän ei koskaan vaivautunut opettelemaan mitään toista kieltä, vaikka olisi ollut mahdollisuuskin.
Muistatte varmaan ne vähäpätöiset lukot, mitä päiväkirjoissa oli (onkohan vieläkin). Nehän sai vaikka pinnillä auki.
Kirjoitin sinnikkäästi kaiken englanniksi noin 14-vuotiaasta lähtien. Ehkä siitä oli jopa jotain hyötyä kielitaidon suhteen.
Olipa hauska lukea viestisi. Minä nimittäin tein samoin samasta syystä!
oli samanlainen tilanne vaimoni äidin kanssa ja muu ei auttanut kuin vaihtaa paikkakuntaa.
Olen kärkäs sanomaan mieltäni vaivaavista asioista ja välimme tulehtuivat lopulta niin pahaksi ettei muuta vaihtoehtoa ollut.
Jos ette pysty ratkaisemaan asiaa reilusti puhumalla kohtalonanne on sopeutua tai poistua ja olen 100 varma siitä ettei miehesi sopeudu.
Kolmas vaihtoehto on katkaista hetkeksi välit ja tehdä selväksi miksi näin kävi. Tämä vaatii tietenkin sen että luotat siihen että äidilläsi on hiukankaan järkeä korjata tilanne. Jos et luota siihen, tätä ei voi käyttää sillä lapset tarvitsevat isovanhempiaan.
tai anoppinne luona ollenkaan. Mitäs jos kävisitte joskus sielläkin niin ei sen tarttis juoksennella teillä. Onko äidillä/anopilla ystäviä tai harrastuksia. Jos ei niin keksikää tekemistä sinne hänen kotiinsa. Käykö lapsenlapset hänen luonaan - jos ei niin miksi? Ja jos eivät käy niin lapsukaiset sinne remuamaan. Elämässä ei surkeampaa ole kuin yksinäisyys ja se tekee näistä mammoista "tunkeilevia". Vaihtakaa mielessänne osia - jos minä olisin anoppi/äiti kuinka toimisin.
"Mitäs jos kävisitte joskus sielläkin niin ei sen tarttis juoksennella teillä."
Ei sinne anopin luokse ennätä mennä, kun se istuu päivät pääksytysten tuolla meidän sohvalla.