Eli, olen 16 vuotias poika, seurustellut 8kk, nähnyt tyttöystävääni lähes joka päivä eli melko paljon. Etenimme alussa hirveän nopeasti, mistä pidin. Tyttö tuntuu niin oikealta, niin sellaiselta kenet olen aina halunnut itselleni.
Suhteemme toimii täysin, olemme avoimia, pystymme keskustelemaan asioista täysin. Emme pahemmin riitele, emmekä salaa asioita toisiltamme. Olemme tutustuneet toistemme perheisiin, olemme yhdessä tehneet lomamatkoja, sekä pystymme olemaan täysin rentona toistemme seurassa.
Mutta sitten se pointti minkä takia kirjoitan tänne....
Tietääkö kukaan sellaista tunnetta, kun tuntee ettei rakasta naistansa niin paljon, kuin ennen on rakastanut. Tai niin paljon, kuin nainen sinua rakastaa. Sekä suhde alkaa tavallaan ahdistaa.
Olen taas yhden yön ajatellut suhdetta tyttöystävääni ja taas on tällainen olo, että tekisi mieli erota hänestä, vaikka toisaalta ei tekisi.
Mutta aina ennen kun olen aikonut ottaa eroasian puheeksi hänen seurassaan, tuntuu etten missään nimessä voisi jättää häntä, ja joku minussa käskee olla jättämättä häntä.
Se olo mikä on päällä silloin, kuin on juuri tälläinen olo että tekisi mieli erota, kuulostaa melko paljon samalta mitä yhdessä runossa sanottiin, joten uskon että tämän runon avulla selvennän tarkemmin tämän tekstin lukioille sitä oloa miltä minusta tuntuu, eli tällainen jonkun kirjoittama runo:
"Olet kuin kyynel minun poskella, tähti minun taivaalla, tahtoisin sinut vain hetkeksi unohtaa, vaikka sinua rakastan.
Olet kyynel minun poskella, tuska minun ranteessa, tahtoisin sinut vain unohtaa.
Olet kyynel minun poskella, kipu minun sydämessä, olet minulle kaikki kaikessa"
-eli juuri tuollaista, rakastan tyttöystävääni, mutta rakkaus sattuu.
Tuollaista oloa minulla on ollut sillontällöin kuuden kuukauden ajan.
Uskon, että moni ajattelee tästä, että: "teini-ikäisen löpinää", mutta eihän se rakkaus ikää katso...
Eniten mitä tahtoisin, on se, että rakastaisin naistani, niinkuin hän rakastaa minua.
Minulla on myös todettu pienimuotoista masennusta, mutta sehän alkoi sitten jännittämään ettei se masennus johtuisi suhteeni aiheuttamasta stressistä. En tiedä
Ja olen puhunut näistä tunteistani tyttöystäväni kanssa, mutta olemme kumpikin hieman ämillään että mitä pitäisi tehdä. Hän kuitenkaan ei halua luopua minusta helpolla.
Kuitenkin kun miettii, en minää tyttöystävästäni haluaisi luopua, mutta en myöskään haluaisi tuntea ahdistuneisuutta suhteesta.
Itse ajattelin, että harvemmin näkeminen voisi olla ihan hyvä ajatus, ettei tulisi tuollasta ahdistuneisuuden tunnetta.
Mutta onko kellään mitään kokemuksia tällaisesta ja miten on toiminut tällaisissa tilanteissa, jotta suhde saataisiin taas raiteilleen?
Suhteemme toimii täysin, olemme avoimia, pystymme keskustelemaan asioista täysin. Emme pahemmin riitele, emmekä salaa asioita toisiltamme. Olemme tutustuneet toistemme perheisiin, olemme yhdessä tehneet lomamatkoja, sekä pystymme olemaan täysin rentona toistemme seurassa.
Mutta sitten se pointti minkä takia kirjoitan tänne....
Tietääkö kukaan sellaista tunnetta, kun tuntee ettei rakasta naistansa niin paljon, kuin ennen on rakastanut. Tai niin paljon, kuin nainen sinua rakastaa. Sekä suhde alkaa tavallaan ahdistaa.
Olen taas yhden yön ajatellut suhdetta tyttöystävääni ja taas on tällainen olo, että tekisi mieli erota hänestä, vaikka toisaalta ei tekisi.
Mutta aina ennen kun olen aikonut ottaa eroasian puheeksi hänen seurassaan, tuntuu etten missään nimessä voisi jättää häntä, ja joku minussa käskee olla jättämättä häntä.
Se olo mikä on päällä silloin, kuin on juuri tälläinen olo että tekisi mieli erota, kuulostaa melko paljon samalta mitä yhdessä runossa sanottiin, joten uskon että tämän runon avulla selvennän tarkemmin tämän tekstin lukioille sitä oloa miltä minusta tuntuu, eli tällainen jonkun kirjoittama runo:
"Olet kuin kyynel minun poskella, tähti minun taivaalla, tahtoisin sinut vain hetkeksi unohtaa, vaikka sinua rakastan.
Olet kyynel minun poskella, tuska minun ranteessa, tahtoisin sinut vain unohtaa.
Olet kyynel minun poskella, kipu minun sydämessä, olet minulle kaikki kaikessa"
-eli juuri tuollaista, rakastan tyttöystävääni, mutta rakkaus sattuu.
Tuollaista oloa minulla on ollut sillontällöin kuuden kuukauden ajan.
Uskon, että moni ajattelee tästä, että: "teini-ikäisen löpinää", mutta eihän se rakkaus ikää katso...
Eniten mitä tahtoisin, on se, että rakastaisin naistani, niinkuin hän rakastaa minua.
Minulla on myös todettu pienimuotoista masennusta, mutta sehän alkoi sitten jännittämään ettei se masennus johtuisi suhteeni aiheuttamasta stressistä. En tiedä
Ja olen puhunut näistä tunteistani tyttöystäväni kanssa, mutta olemme kumpikin hieman ämillään että mitä pitäisi tehdä. Hän kuitenkaan ei halua luopua minusta helpolla.
Kuitenkin kun miettii, en minää tyttöystävästäni haluaisi luopua, mutta en myöskään haluaisi tuntea ahdistuneisuutta suhteesta.
Itse ajattelin, että harvemmin näkeminen voisi olla ihan hyvä ajatus, ettei tulisi tuollasta ahdistuneisuuden tunnetta.
Mutta onko kellään mitään kokemuksia tällaisesta ja miten on toiminut tällaisissa tilanteissa, jotta suhde saataisiin taas raiteilleen?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mitä jos kertoisit tyttöystävällesi ihan rehellisesti miltä tuntuu ja ehdottaisit taukoa selvitelläksesi ajatuksiasi? Rehellisyys yleensä on paras vaihtoehto, vaikka ei helpoin. Olet niin nuori, että epäröinnin ymmärtää. Tai ehkä jos aloittaisit uuden harrastuksen ja kannustaisit myös häntä tekemään jotain, niin saisitte ajateltavaa ja uusia ihmisiä suhteen ulkopuolelta ja yhdessäolo ei ehkä ahdistaisi enää niin paljoa.
Älä ainakaan petä tai viet hänen uskonsa ja luottamuksensa miehiin ehkä lopullisesti.
Muuten, nainen rakastaa aina enemmän kuin mies, joten siihen kannattaa tottua. :)
Olen kertonut tunteeni, ja hän osittain ymmärsi, osittain ei. En ole sellasita tyyppiä joka pettäisi, mutta tiedän että häntä on petetty, joten usko miehiin on hieman huono. Siitä syystä joudun aina kertomaan, missä olen, kenen kanssa olen, mitä teen, millon tulen yms. sekä hän on hyvin mustasukkainen.
Mutta juteltuamme asiasta, hän ymmärsi kuitenkin antaa minulle omaa aikaa. Ystävätkin ovat hyvin tärkeitä minulle, joten olen heidän seurassaan sekä yksin jonkin aikaa.
Tuo harrastuksen aloittaminen ei olisi yhtään huono vaihtoehto, varsinkin tyttöystävälleni. Saisi hänkin muuta tekemistä, kuin minun kanssa oleminen.
Olisikohan jonkun yhteisen harrastuksen aloittaminen hyväkin vaihtoehto tyttöystäväni kanssa, ettemme vain lojuisi sisällä tylsistymässä? Vai tulisikohan siitä harrastuksesta pelkkää harmia?
Mitä mieltä olet?
Jos tyttöystävällesi on ok että näette hieman harvemmin ja otat hiukan etäisyyttä, voitte mielestäni jatkaa suhteessa... Jos tyttöystäväsi kokee ettei saa enää suhteestanne tarpeeksi läheisyyttä, tukea ym. tilanne on toinen. Eli jos nyt pidätte vähemmän yhteyttä ja tyttöystäväsi alkaa "oireilla", eli hänestä on vaikeaa olla hieman etäisemmässä suhteessa, voit harkita eroa uudelleen - jottei teidän kummankin tarvitsisi kärsiä.
Poikaystäväni on pariin otteeseen on-off -suhteemme varrella sanonut, että suhde "ahdistaa" häntä, mutten ole ymmärtänyt mitä hän tarkoittaa, ja hän on niin vaikea persoona ettei suostu selittämään... Osaisitko sinä ehkä kertoa MIKÄ tarkalleen ottaen suhteessa ahdistaa?
Mutta ei sinun ainakaan tarvitse olla pahoillasi siitä, että rakastat häntä vähemmän :) jos hän on onnellinen kanssasi, olet mielestäni tarpeeksi "hyvä" hänelle. Eikä pidä ottaa stressiä suhteesta! Suhteen pitäisi olla voimia antava eikä voimia imevä järjestely... Etkä ainakaan saisi ajatella niin, että sinun "pitää" nähdä häntä... Toisaalta jos koet hänen tapaamisen velvollisuutena, voi olla että suhteen toimivuus ei tule jatkumaan yhtä hyvänä :S
Mitä tyttöystäväsi voisi tehdä jotta suhde ei ahdistaisi sinua? Mitä hän voisi tehdä jotta hänen tapaamisensa tuntuisi enemmän iloiselta asialta kuin velvollisuudelta? Kannattaa varmaan keskustella asiasta vielä tyttöystäväsi kanssa, mutta haluaisin myös itse kuulla vastauksesi... jos vaikka oppisin jotakin :)
Se mikä suhteessa ahdistaa, riippuu paljon edellisestä suhteesta... pelkään että osittain itse olen tällainen, koska entinen tyttöystäväni käyttäytyi juuri samallalailla, kuin minä käyttäydyn nyt.
Uskon että eniten suhteissa poikia alkaa ahdistamaan tässä iässä:
-Naisen mustasukkaisuus
-Liika näkeminen
-Liika tossun alla oleminen
-Liika tulevaisuudesta puhuminen(jolloinka poika kokee, ettei elämässä tule olemaan mitään muuta kuin tämä sama tämänhetkinen "huono" tilanne, mikä on tämän nykyisen naisen kanssa yms.)
-Liika, pelkästään kahdestaan oleminen neljän seinän sisällä
Uskon että poikaa ei ahdista enää kun tekee hommat päinvastaseks mitä ylläpuolella olevassa "listassa" lukee :)
Eli ei näe niin paljon,
ei ole mustasukkainen,
ei katso suhdetta myöskään liian pitkälle tulevaisuuteen,
sekä viettää aikaa porukalla poikaystävän kavereiden kanssa, sekä tutustuu heihin. Koska kaverit on hyvin iso osa nuorten elämää.