Olen avioeroprosessin alkuvaiheessa ja lueskeltuani vain petetyt kertovat tunteistaan. Olemme olleet 16 vuotta yhdessä ja uudenvuoden aattona vietiin eron I-vaihe eteenpäin. Tunne-elämä on ollut koko joulunajan yhtä myllerrystä.
Eron syy on minussa: minulla oli puolen vuoden ajan suhde(ei pelkkä seksisuhde), elämä oli täysin mallillaan, ei mitään valittamista niin taloudellisen kuin muunkaan elämän suhteen. Silti menin rikkomaan täydellisen ja turvallisen elämäni. Ymmärrettävästi mieheni ei voinut tätä pakettia niellä ja aikamme asiaa vatvottuamme, tulimme eropäätökseen. Nyt kun kaikki arki ym. järjestelyt ovat viittä vaille valmiina, olen pudonnut totaalisesti tunnekuoppaan, en voi toimia mitenkään. Elämä on tosi raskasta!! Miten tästä voi selvitä? Meillä on pari lasta kymmenen vuoden paremmalla puolella ja olemme ihme kumma sovussa mieheni kanssa.
Mistä saan voimia, kun haluaisin vielä yrittää mieheni kanssa, mutta hän ei siihen voi enää koskaan ryhtyä?
Eron syy on minussa: minulla oli puolen vuoden ajan suhde(ei pelkkä seksisuhde), elämä oli täysin mallillaan, ei mitään valittamista niin taloudellisen kuin muunkaan elämän suhteen. Silti menin rikkomaan täydellisen ja turvallisen elämäni. Ymmärrettävästi mieheni ei voinut tätä pakettia niellä ja aikamme asiaa vatvottuamme, tulimme eropäätökseen. Nyt kun kaikki arki ym. järjestelyt ovat viittä vaille valmiina, olen pudonnut totaalisesti tunnekuoppaan, en voi toimia mitenkään. Elämä on tosi raskasta!! Miten tästä voi selvitä? Meillä on pari lasta kymmenen vuoden paremmalla puolella ja olemme ihme kumma sovussa mieheni kanssa.
Mistä saan voimia, kun haluaisin vielä yrittää mieheni kanssa, mutta hän ei siihen voi enää koskaan ryhtyä?
Vastaukset 56
Vanhimmat
sitä saa mitä tilaa.
Ikävä kyllä jokainen meistä on inhimillinen olento, joka tekee virheitä. Pettäminen on tietenkin vakava asia - en halua puolustella sitä - mutta me ihmiset olemme erehtyväisiä. Rakastuminen ja rakastaminen ovat kaksi täysin eri asiaa. Ap todennäköisesti ihastui tai rakastui tähän toiseen ihmiseen. Olen melko varma, että lähes jokainen meistä ihastuu toiseen ihmiseen pitkän parisuhteen aikana. Ero on vain siinä miten toimii tämän tunteen kanssa. Osaako vain itsekseen nauttia siitä vai lähteekö pettämään. Kukaan meistä ei tiedä miten toinen ihminen käyttäytyy - ei sitä tiedä edes itsestäänkään.
Ap:lle sanoisin, että jos kadut oikeasti, kerro se miehellesi. Pyydä aidosti anteeksi ja yritä kertoa hänelle mistä oli kyse. Anna aikaa itsellesi ja hänelle. Jos olet tosissasi, näytä ja kerro se hänelle. Aito rakkaus voi antaa anteeksi toisen ihmisen virheen.
Muista mitä se myös tekee se rakkaus, se ei unohda.
tuossa on edetä, että ap pyytää anteeksi ja sitten antaa ukon käydä paneskelemassa muita akkoja puoli vuotta, sitten voidaan aloittaa alusta, hei mikä sun nimes on tyyliin;) Kyl se siittä.
muuta sanottavaa kuin nämä "todella älykkäät" kommentit, olisitko hiljaa..?
Voi olla, että aito rakkaus antaa anteeksi virheet, mutta aito rakkaus ei petä. Juju onkin siinä, että petetty voisi antaa anteeksi pettämisen, mutta ei sitä, toinen lakkasi rakastamasta. Pettäminen ei oikein onnistu, jos rakastaa syvästi ja aidosti. Minä petin, koska ensin vihasin ja petin itseäni.
Vai miten tämän selität?
Hei vaan miestilittäjä,
kirjoitit, että aito rakkaus ei petä. Mutta entäpä sellainen tilanne, jossa mies/nainen rakastaa puolisoaan mutta silti rakastuu/ihastuu toiseen ihmiseen ja heikkouttaan sortuu tähän? Kyse ei aina ole siitä, että lakkaisi rakastamasta puolisoaan. Elämänpoluilla voi tulla vastaan ihastumisia siltikin ja kuten jo aiemmin totesin kyse on siitä miten tämä uuden tunteen (yleesä ns.huuman) kanssa elää. Osaako olla astumatta rajan yli vai ei. Jotkut osaavat, toiset eivät ja voivat aidosti jälkikäteen katua sitä.
Tässäkin kohtaa aika parantaa haavat, ennemmin tai
myöhemmin. Koeta nyt vaan löytää sopu itsesi kanssa
ihan ensiksi. Voimia ja jaksamista
Tottakai mies on käärmeissään, kun tuollaista menit tekemään.
"Ei pelkkä seksisuhde". Vähän ihmetyttää, että miten syvästi ehdit puolessa vuodessa rakastua? Ettei nyt vain sittenkin olisi kyse ihastumisesta?
Sinua tuntuvat tunteet vievän paljon enemmän kuin järki, joten pane jäitä hattuun.
Ette saa eroa ennen kuin puoli vuotta on kulunut ja jos pelaat korttisi oikein, niin miehesi suuttumus luullakseni on jo huomattavasti pienempi.
Anna miehen ymmärtää, että olet pahoillasi, yhä uudestaan ja uudestaan.
Älä kuitenkaan ääneen sitä jankkaa, vaan keksi muita tapoja.
Jos saisit miehesi suostumaan seksiin, niin olisit jo melkein voittanut pelin.
Siinä sinun on kyllä oltava todella ovela ja huomaavainen.
Tunnet varmaan miehesi sen verran hyvin, että uskon sinun kyllä saavan hänet vieteltyä.
Puutteessa on aika paha elää...
Olet myös läksysi oppinut, joten miehesi ei tarvitsisi pelätä uutta lankeamista, joten olet kaikesta huolimatta hänellekin se parempi vaihtoehto.
Tärkeintä on nyt pysyä saman katon alla, ettei tehtävä vaikeudu liikaa.
Älä muuta pois. Mies ei lähde kotoaan kovinkaan herkästi.
Kyllä se siitä suttaantuu ja vuosi menee äkkiä, enkä usko, että silloin enää jätätte kakkosvaihetta ja tilanne raukeaa.
Hyvää kuluvaa vuotta ja voimia jaksamiseen!
ihan kuin meillä. Paitsi että taidamme olla vähän vanhempia, koska lapsemme ovat jo murrosiässä, ja yksi sen jo ohittanutkin. Mutta yhdessä olimme noin 25 vuotta, josta aviossa yli 20 vuotta. Juuri kaikki alkoi olla "kunnossa". Talo maksettu, talous kunnossa, lapsetkin helpossa iässä. Kaikki alkoi olla turvallista ja tuttua. Asiat olivat järjestyksessä ja sujuivat.
Niin vai siinäkö se olikin. Oliko kaikki liiankin turvallista ja tuttua? Joka tapauksessa vaimolla paljastuin reilu vuosi sitten ulkopuolinen suhde, joka oli kestänyt ainakin yli 8kk. Tarkemmin en tiedä vieläkään. Samaan aikaan hän otti selvästi etäisyyttä minuun, ja sain jatkuvasti kaikenlaista lokaa ja syytöksiä niskaan. Olin silloin aika ihmeissäni, että mitä tämä on? Mutta en osannut epäillä pettämistä.
Pettämisen ilmitulo oli minulle todella suuri shokki. Olin pitkän aikaan täysin poissa tolaltani, että kuinka hän saattoikin tehdä minulle noin. Oma käytöksenikin meni täysin holtittomaksi ja moraalittomaksi. Säntäilin ja sekoilin vähän joka suuntaan.
Vaikka tuossa joku kirjoitti että jos saat vieteltyä miehesi harrastamaan seksiä kanssasi, niin se olisi puoli voittoa. En ole samaa mieltä. Meillä nimittäin seksi ei loppunut mihinkään, vaimon käryn jälkeen. Mutta ei se tuntunut enää samalta. Ja siitä tuli aika härskiäkin. Siitä oli lisäksi jotenkin myös tunteet kadonneet, koska aktin jälkeen tuli aina tosi oudot fiilikset, jotenkin tyhjä ja tunteeton olo.
Käsittelimme pettämisasiaa yli puoli vuotta. Ja sitten kesällä, kun hänelle sattui vielä lisäksi yksi lievempi tapaus, niin minulla tuli mitta täyteen. Huomasin, että kun minun luottamuksen on menettänyt, niin sen takaisin saaminen on liki mahdotonta. En halunnut jatkaa, vaan laitoin eroanomuksen vetämään.
Vieläkään en täysin ymmärrä sitä miksi vaimo ryhtyi tuollaiseen ulkopuoliseen suhteeseen vaarantaen kaiken yhteisen. Olen siitä hänelle vieläkin erittäin vihainen. Kaikki aiemmat yhteiset kokemukset tahrattiin ihan täysin.
Kaiken lisäksi hän ei nyt sitten ymmärrä että miksi jätin hänet, koska hänen suhde ei ollut kuulemma mitään vakavaa. Vaan hänen mielestä minun olisi pitänyt yrittää enemmän sen puolen vuoden aikana, kun asiaa käsittelimme?? Ja antaa hänelle vielä mahdollisuus??
Kysyinkin häneltä, että minkä mahdollsuuden hän silloin antoi minulle, kun aloitti pettämisen??
Valitettavan helposti ihmiset lähtevät tällaisiin ulkopuolisiin suhteisiin hakemaan jotain, yhtään miettimättä mihin ne voivat lopulta johtaa. Näistä kun kärsivät aina myös useat syyttömät ulkopuoliset, kuten lapset, isovanhemmat ja monet muut. Surullista.
Minulla vain päin vastoin. Mies petti. Koko juttu tuli yllätyksenä, vielä edellisenä iltana ilmoitti rakastavansa minua,kun seuraavana aamuna kertoi että hänellä on toinen ja ollut jo pitemmän aikaan. Oli kuin olisi nyrkillä rintaa löyty.
Yhdessä oltu melkein 26 vuotta, naimisissa 16. Lapset murrosiässä. Talo olisi ollut maksettu kahden vuoden päästä, saatu juuri remontti loppuun. Kaikki näytti hyvältä ja olin onnellinen. Onnellisen tietämätön?
Ei auttanut lasten suru ja kärsimyksen näkeminen. Olisin ollut valmis vaikka mihin, kävimme muutaman kerran pariterapiassa. Lopetin sen, koska hän kävi siellä selvitäkseen erosta ja minä saadaksemme suhteemme vielä toimimaan.
Lapset tänään isänsä luona viikonloppua viettämässä, olen yksin kotona ensimmäistä kertaa. Talo tuntuu niin tyhjältä ja kylmältä.
Sydän tuskaa täynnä.
Avioero on vireillä, harkinta aika menossa, omaisuus jaettu, pitäs selvitä vaan päivä kerrallaan ja toivoa, että joku päivä helpottaa...
Olen kokenut saman kuin sinä ja eikö olekin raivostuttavaa kun se pettäjän tie on niin helpon tuntuinen? On saanut täyden ylöspidon, kulissit ovat olleet kunnossa ulospäin, ikään kuin kaikki olisi hyvin.
Hymyssä suin rakkautta nykyiselleen hokien pettäjä sukeltaa ja viihtyy ja viipyy ja lopulta jää sinne uuteen ongelmattomaan syliin, ainakin edes eron ajaksi ja jatkaa elämää täysillä ja huolettomana, exästä viis. Vaikka on pitkä taival takana se tuntuu olevan äärimmäisen helppo unohtaa kun tarjolla on vierasta piparia jopa uusi kumppanuus loppuelämäksi.
Me petetyt me kamppailemme raadollisten hylkäämistunteittemme kanssa, yritämme olla urhoollisia, rakentaa pirstaleiksi hajonneista siruista edes jotakin mikä hetken pysyisi kasassa ja kantaisi päivään seuraavaan. Kusetettu mikä kusetettu ja vain tieto siitä, että joskus se helpottaaa, mutta milloin?
tää on. Tänään katsoin Loirin konserttia ja itkeä tihruutin kuunnellessani "Voi kuika me sinua kaivataan". Minä ja lapset.
Helposti se käy vaihtaminen uuteen, intohimoisempaa suhteeseen. Toivoa sopii, et arki se tulee sielläkin vastaan... ehkä sitten huomaa, mitä on menettänyt tai sitten ei. Hyppää vain seuraavaan suhteeseen sitten.
Hieman rinnassa helpottaa kun voi jollekin purkaa tuntojaan. Vaikka vaikeaa oli tätäkin kirjoittaa. Onneks on työ ja lapset, muuten tulisi varmaan hulluksi. On vain pakko jaksaa päivästä toiseen ja yöt unilääkkeillä. Niin, ne oli pakko hankkia. Kolme viikkoa yritin nukkua, ennenkuin luovutin. Aloin olla kuin zombi.
Olen yrittänyt lukea kirjoja, rakentaa omaa itsetuntoa uudelleen, vaikeeta on... Joku päivä menee hyvin ja seuraavan taas on ihan maassa..
ihmeellisen itsekeskeisiä sikoja. Suhteisiin hypätään hurmiossa yhtään ajattelematta toisten tunteita. Kunhan vaan itsellä on hyvä olla.
Näiden kokemusten jälkeen ainakin minä päätin, että en ikinä tule pettämään ketään. Jos homma alkaa tökkiä jostain syystä, niin aion kysyä ihan suoraan, että: mikä on? Jos sitten näyttää tilanne huonolta, niin katsotaan mitä voidaan tehdä. Ja jos ei voida tehdä mitään, sitten teiden on parempi erota. Vaikka kirpaisikin.
Mutta kaikenlainen seläntakana touhuilu, kaikkine kieroiluineen ja valehteluineen ei vaan kertakaikkiaan käy! Luottamus toiseen pitää olla!
kun meitä petettyjä on niin paljon. Me jotka ollaan siellä syvällä käyty tiedetään, että ne putoamiset, rämähtämiset ja vaikeat päivät, ne kuuluu tohon juttuun. Oishan se aikamoista jos oltaisiin vuosia oltu, rakastettu ja välitetty ettei se unelman pirstaloituminen missään tuntuisi. Eläköön tunteet. Se paha olokin, sekin pitää vaan antaa tulla ulos.
Jonain päivänä, jonain kauniina tai sateisena huomaa että kaikki ystävien ja läheisten tuki, kirjat, kasetit, ohjelmat, kurssit, puhumiset, kirjoittamiset ja kaikki se oma henkilökohtainen selviämisohjelma, ne ihanat asiat mistä suinkin vain voi nauttia ja mitkä on kuin oljenkorsia joihin tarttua, ne vaan kantaa ja huomaa pikku hiljaa hengittävänsä ja selviävänsä, ja tiedätkö mitä, entistä vahvempana.
Ajatellaan niin, että me ei tosiaan oltu sen pettäjän arvoisia, me ansaitaan parempaa, hyvä me, meillä on arvot kohdallaan. Ehkä jonain päivänä, ehkä tosiaan löytyy sellainen ihminen vierelle, jolla on nämä samat kokemukset takana ja jonka kanssa arvot, haaveet ja toiveet kohtaa.
Ehkä... TSEMPPIÄ SULLE ja myös tuolle alempana kirjoittajalle, on se muuten niinkin että mihin tahansa p... kaan tämän jälkeen ei muuten sotkeennu!
tukea todella tarvitaan. Uskomaton on niiden kyynelien määrä,mistä niitä riittääkään?
Kaiken muun voisin vielä antaa anteeksi mutten sitä ettei minulle kerrottu, että jotain on vialla vaan annettiin luulla että kaikki on hyvin. En voinut mitään tehdä parantaakseni meidän avioliittoa. Hän vain hyppäsi uuteen suhteeseen kun ei kokenut saavansa tarpeeksi suhteelta kanssani.
Minä toivon myös että jonain päivänä ilo tulee takaisin elämääni ja tuska hellittää. Ehkä myös jossain on ihminen, jolle olen se tärkein ihminen...
Jossain on ihmissuhde sinullekin,hakemalla se ei löydy.se vaan tulee.olemme "keskustelleet" muussa yhteydessä eikä minulla ole henk koht kokemusta uudesta suhteesta vielä mutta lähipiiristä olen nähnyt että pystyyn vaan ja itsetunto kasvaa pikkuhiljaa.Jos arvostat itseäsi se näkyy sinusta kauas ja kyllä sinut huomataan.(en kyllä ole ehkä paras neuvoja näin se on)
Suhteenne ei ollut rakkauden tasolla kunnossa. Jossittelu on yksi vaihe avioeron jälkeen.
Kun suhde on hyvä, ei edes tee mieli katsella muita!
oikeuta pettämiseen,jos suhde ei oo kunnossa,sillon hoidetaan se suhde kuntoon tai erotaan ja sitte vasta se uusi kumppani.
Mikään ei ole niin epäreilua,kun petos toista kohtaan,joka kuiteski on ollut se rakas jonka kaa on avioon menty, ja lastesi toinen vanhempi...
kuin kirjoitat. Vaikka suhde ei olisikaan kunnossa, niin ei se oikeuta pettämiseen.
Ja ainakin jos siten haetaan suhteeseen korjausta, niin se hyvin helposti romuttaa kaiken sen mitään oltiin mukamas korjaamassa.
Nämä suhteen korjaamiset ovat huonoja tekosyitä pettämiseen.
Olet viisas mies ja olen puolestasi pahoillani. Uskottomuus ei koskaan korjaa suhdetta, siinä käy aina päinvastoin.
viisastelemassa
Ex vaimoni petti. Perusteluja löyti suhteesta ja minusta. Syytöslista oli pitkä kuin nälkävuosi. Itsesään ei ollut mitään vikaa. Keskustelu ei johtanut mihinkään tulokseen, koska oli "lukossa". Kun sain selville pettämisen, ei jäänyt mitään korjattavaa. Ei edes halua korjata. Ainakaan minulla. Nyt olen tekemisissä aínoastaan pakollisissa asioissa siis lasten asioissa. Maksan kiltisti elarit yms. jutut. Ax tapailee taas avioliitossa elävää miestä. Hyvä roolimalli lapsille.
Toivottavasti lapset eivät opi äitinsä tapaa hoitaa suhteitaan.
sitä, koita hyväksyä se.
Teidän suhde oli kuin vanha arvokas maljakko, joka meni rikki. Ja nyt siinä ei voi enää kukkasia pitää. Koska se vuotaa ja kukkaset kuivuu siinä.
Sä sen rikoit, joten joudut siitä maksaamaan
jatkat vaan valitsemallasi tiellä,kyllä maailmassa munaa riittää........
sinut tuomitsemaan toiset?
Oletko itse täysin virheetön? Etkö koskaan ole tehnyt mitään väärin ja katunut sitä? Saatko omalle katkeruudellesi tyydytystä ala-arvoisilla kirjoituksillasi?
Jokainen meistä tietää mikä on oikein ja väärin ja silti meistä jokainen joskus hairahtuu. Ei suhteessa tarvitse olla mitään edes pahasti pielessä, vaikka toinen joskus erehtyykin. En puolustele pettämistä mutta kannustaisin ihmisiä yrittämään enemmän parisuhteen puolesta. Miksi pitää heti luovuttaa? Mihin katoaa se kirkossa lupaamamme 'niin vasta- kuin myötämäessä' - lupaus? Jos aidosti katuu, voi myös saada anteeksi - mutta lujaa tahtoa, sitä tarvitaan molemmilta.
takana ole mikään hairahdus,se on tietoinen valinta,ja kun luottamus menee niin sitä on vaikea korjata.
Jos suhteessa menee huonosti niin se ei oikeuta pettämään,sittenhän vasta kaikki menee perseelleen,
suhteen solmut pitää korjata ja jos se ei onnistu niin sitte ero,ja sen jälkeen vasta uusi kumppani.
Näin se on reilua ja toisen kunnioittamista.
hakkaan vaimon, mikäli paljastuu pettäjäksi?
Mikä sinä olet tuomitsemaan väkivaltaista purkausta? Etkö ole koskaan itse tehnyt mitään väärää? Miksi pitää heti luovuttaa väkivaltaisen ihmisen kanssa?
Pää pystyyn! Sinulle on tiedossa jotain uutta elämässäsi, koska miehesi ei osaa tai pysty antamaan anteeksi. Jokainen täällä teemme virheitä. Älä välitä niistä jotka sinua arvostelevat. He eivät ole vielä nähneet elämän tuomia suruja. Kyllä sinä selviät ajallaan. Jaksamisia!
Olemme mieheni kanssa käymässä läpi samantyyppistä tilannetta. Miehellä oli viime talvena jonkun kuukauden mittaien suhde. Yritimme käydä asiaa läpi siinä onnistumatta. Teidän tapaanne ajauduimme avioeroa hakemaan, mies muutti pois. Aloittipa vielä suhteen nettituttavuuden kanssa. Olemme olleet nyt joitakin kuukausia erossa ja olemme nyt päätymässä kuitenkin yrittämään yhdessä. Ulkopuolista apua tarvitsemme ja paljon on asioita joista emme vieläkään puhu. Elämme raskasta aikaa, mutta jostakin syystä olen tullut siihen tulokseen että kaikki tekevät virheitä ja ehkä minäkin annan miehelleni anteeksi. Eihän hän ole yksin tähän tilanteeseen ajautunut.
Älä painosta miestäsi mihinkään. Anna hänelle tilaa hengittää ja miettä kokemaansa. Muuttakaa erillenne, jätä muut suhteet. Sure suhteitasi ja katso mihin tilanne kehittyy. Ehkä miehesi huomaa, että on kuitenkin mahdollista yrittää antaa anteeksi ja saatte uuden mahdollisuuden. Ole ystävällinen ja kipeinäkin aikoina osoita teoillasi että välität, se on ainoa keino päästä eteenpäin.
pettäjä mies,niin vastaukset olisivat olleet säälillisiä ja empaattisia ja "pyrkikää sopimaan"-tyylisiä, "kaikki tekevät virheitä" juttuja. Nyt kun kysymyksessä on nainen, niin vastaukset on tätä,miksiköhän? Pettäjä mies saa sympatiat...
kanssasi. Kyse on kirjoituksen sisällöstä ja katumisesta - ei siitä onko kirjoittaja mies vai nainen.
Tein samat reilu vuosi sitten ja nyt olen vieläkin päivittäin riutunut katumuksessa. Vaikka paljon on mietitty ja puhuttu, en ymmärrä miten saatoin tehdä jotain tuollaista. Vaimo ei voi antaa anteeksi ja hyvin sen ymmärrän.
Virheitä tekee jokainen, mutta tässä on minusta kyse vielä enemmän "pahuudesta", koska pettäjä valitsee tiensä ja moneen kertaan voisi kääntyä takaisin. On se vaan niin rumaa ja vaikeasti ymmärrettävää.
Petetyn on vaikea uskoa/hyväksyä katumusta ja sitä, että pettäjä on täysin muuttunut...mistäs sitä tietään, koska kerran pettänyt muuttuu taas.
Elämä oli hankalaa (mikä ei vähennä syyllisyyttä), mutta nyt on todella raskasta. Toivon sinulle ja itselleni, että tuloksena ei olisi avioero vaan syvempi toisten ihmisten kunnioitus ja arvostus.
Ei kannata heittäytyä epätoivoon, koska elämä löytää kuitenkin uomansa. Joskus voi erehtyä, olla pahakin, mutta jos tämä johtaa muutokseen ja syvempään ihmisyyteen, on vielä toivoa. Hyvää jatkoa!
Kuulostaa tutulta. Meillä on käytännössä sama tilanne. Mikäli vaimoni olisi heti pannu poikki kolmannen pyörän kanssa, olisin etsinyt keinoja ml pariterapia saada suhdettamme uudestaan kuntoon. Hänkin oli aluksi samaa mieltä ja päätimme jättää kuitenkin eropaperit ja katsoa josko saisimme suhdettamme kuntoon. Sitten hän ilmoitti käyvänsä tämän toisen luona, vaikka olin pyytänyt häntä katkaisemaan suhteensa toiseen. Siihen asti olen olisin ollut valmis yrittämään, nyt en enää todennäköisesti pysty siihen. Sen verran on viimepäivinä loukannut.
Jos vaimoni olisi tehnyt seuraavasti, eli kuten häneltä pyysin, olisin edelleen halunnut yrittää.
- Jätä tämä toinen mies, kokonaan, ei edes tekstareita. kerro se miehellesi ja pidä siitä kiinni
- pyri saamaan miehesi keskustelemaan aiheesta, miksi petit häntä, mikä suhteessanne tarvitsisi parannusta, jotta se voisi tulevaisuudessa toimia
- anna pölyn laskeutua, anna hänelle omaa aikaa miettiä asioita ja vastaa totuudenmukaisesti hänen kysymyksiinsä
- miettikää mitä haluatte elämältä viikon kuluttua, kuukauden kuluttua, ½-vuoden kuluttua jne... ja sanokaa se toisillenne
- mikäli pääsette tähän asti, niin menkää parisuhdeterapiaan. Se ei ole mikään takuuvarma keino hoitaa asiaa kuntoon, mutta keskenänne ette kykene pääsemään asiasta yli
Näin ei meillä valitettavasti käynyt. Toivottavasti teille käy paremmin
Melkein kuin vaimoni tekstiä, pl että hän ei näköjään kadu vaan lähti tapaamaan toista miestä. Tosin en tiedä menikö lopettamaan suhteen vai selvittämään onko heillä tulevaisuuta, ei enää kiinnosta. Minä olisin ehkä antanut anteeksi ja yrittänyt, mutta en enää nyt. Liiaksi loukattu. Voi kumpa vaimoni ajattelisi kuten sinä. Voimia sinulle jotta jaksat selvitä hankalasta tilanteesta.
Mutta se ei liene kuitenkaan mahdotonta, jos oikeasti katuu tekoaan ja on oikeasti lopettanut suhteensa. Ei siis enää ole missään tekemisissä tämän suhteen kanssa. Aikaa ja työtä se kuitenkin vaatii.
Omalla kohdallani mies ilmoitti 20 v:n avioliiton jälkeen haluavansa erota. Ei, ei hänellä ole toista naista. Tai on ehkä joskus ollut yhden illan suhde. Tai ehkä parin kuukauden juttu, mutta se on jo loppu. Mutta ei missään nimessä sillä hetkellä ole mitään suhdetta. Hän vain haluaa erota. Tässä nyt vain kävi näin. Muuta selitystä en silloin saanut, enkö ole saanut vieläkään.
Ja näillä tiedoilla yritettiin puoli vuotta, onnistuisiko avioliiiton jatkaminen. Hänkin kun omien sanojensa mukaan yritti kovasti. Käytiin jopa parisuhdeterapiassa. Josta oli kyllä se hyöty, että terapeutti sai hänet tunnustamaan, että on hänellä sittenkin suhde. Jonka jälkeen totesin, että peli on sitten pelattu.
Vuosien kuluessa minulle on selvinnyt, että suhde oli alkanut jo kaksi vuotta aikaisemmin ja jatkui koko eroprosessimme ajan ja jatkuu edelleenkin. Eli ei hän silloin oikeasti katunut tekoaan eikä yrittänyt pelastaa avioliittoamme. Hänen energiansa kohdistui suhteen ylläpitoon (ja salailuun). Minä ja lapset olimme siinä tilanteessa merkityksettömiä. Ja niin kuin hän silloin sanoikin, että ei edes lapset ole syy, jonka takia hän voisi edes harkita liittomme jatkamista.
Nyt kun erosta on kulunut jo yhdeksän vuotta, ihmettelen enää, miten hänellä oli pokkaa tehdä tuollaista.
Turha enää "yrittää". Satuttaa vain viatonta osapuolta lisää. Pettäjä jatkaa kuitenkin pettämistään, koska kontakti on jo olemassa. "Tuli vain niin ikävä", että oli pakko mennä rakastelemaan sitä vierasta.
Harkitsin eroa exästä nelisen vuotta vakavasti. Siinä matkan varrella tapasin toisen miehen, jonka kanssa rinnakkaissuhdetta ehti kestää pitkästi yli vuoden. Eron jälkeen rinnakkaissuhteesta tuli vakisuhde.
Silti; kaksi viimeistä vuotta puhuimme viikottain erosta. Se oli raskasta. Kun ex sai tietää toisesta suhteestani - hän ikävä kyllä reagoi kuten arvelinkin - ei sittenkään halunnut erota. Se oli jotenkin todella surkeaa ja jämähtänyttä. Ajattelin silloin kuten nytkin; vaikka suhteeni nykyiseen mieheeni ei jatkuisi, haluan todentotta eroa - kuten viime vuodet olen ajatellut.
Minulle ei ollut pettäjän tie yhtään tuskainen vaan eroamisen tie.
ennen kuin olit varmistanut, että sinulla on uusi suhde, etkä jää yksin.
Vaikka pettäminen ei itsellesi aiheuttanutkaan mitään tunnontuskia, et tullut ajatelleeksi, kuinka paljon satutit, nöyryytit ja ajoit toisen osapuolen itsetunnon (ainakin hetkellisesti) alas. Kuten tässä ketjussa jo joku aikaisemminkin sanoi, jos ei enää syystä tai toisesta voi jatkaa avioliittoa, erotaan ensin ja hankitaan vasta sitten se uusi suhde.
Sulle joku tuossa jo alhaalla vastasi sitä samaa mitä täällä saa kuulla aivan jatkuvasti, eli että ensin pitäis erota ja vasta sitten uusi suhde, läpätipäpäti..
Miksi välttämättä? Miksi pitää moralisoida? Heittää se kivi?
Ketä siinä satutetaan, jos ei ole mitään suhdetta siihen varsinaiseen aviopuolisoon? Ollut pitkiin aikoihin, josko oikein koskaankaan.
Ei ketään.
Mulla on itselläni likimain samanlainen tilanne kuin sulla.
Varmaan yhtä kauan prosessoin eroa. Tein asiat tiettäväksi miehelle. Yritin miestä terapiaan mutta ei ollut mitään vaikutusta.
Yhden ainokaisen kerran käytiin yhdessä, ja hän oli sielläkin vain ja ainoastaan itse äänessä koko ajan, ei suunvuoroa minulle saati niille ammattilaisille. Eli turha reissu.
Mies ei näe itsessään mitään vikaa. Ongelmia kuulema vain muilla, ja lähinnä mulla. Hoki aina, kuinka sen jolla on ongelmia pitää niille jotain tehdäkin.
Suorastaan usutti lähtemään, jos en "viihdy." Ei katsonut aiheelliseksi tehdä jotain viihtyvyydelle.
Kun mielestään itse viihtyi, niin se riitti tietenkin hälle.
Yhdessä emme tehneet mitään, hänellä oli tv tietokone ja yöelämä sen myötä. Elimme aivan eri tahtiin.
Sokeakin näki, että liittomme ei ollut mikään muu kuin kämppissuhde, ja vieläpä todella huono sellainen.
Naimisiinkin oltiin menty jostain käsittämättömästä syystä ylipäätään. Ei rahasta, ei raskauden tähden eikä rakkaudesta. Eikä ihastuksestakaan. Kaipa siis läheisriippuvuudesta?
Avioa kun jo edelsi henkinen ja fyysinenkin väkivalta, avaimen poisottoja, alistamista, vähättelyä, kotoa pois käskemistä (kun "HÄNEN" asuntonsa), nöyryytystä, rankkaakin nimittelyä, .. kaikenlaista p..aa!
Nyt kun olen kaivellut vanhoja papereita, löysin avioerohakemuksen jo naimisiinmenoa seuraavalta vuodelta! Eli eipä ihme..
Se hakemus tuli vedettyä silloin pois. Ei olis pitänyt.
Eli siis, monta vuotta oli liitto yhtä lähestulkoon sietämistä, ja kunnioitus, arvostus, läheisyys, seksi, rakkaudesta puhumattakaan - siitä puuttuivat.
Mikä ihme se on, jos kuolleessa suhteessa tulee tutustuneeksi muihin ihmisiin, myös vastakkaiseen sukupuoleen jos niikseen, ystävystyy, ja hyvinkin sitten sattuu syntymään enemmänkin.
Ei asiat ole niin mustavalkoisia kuin täällä aina toitotetaan. Taitavat sellaiset toitottaa joilla ei kokemusta huonosta parisuhteesta. Todella huonosta.
Ihmiset tosiaan on vaan ihmisiä, ja tekevät syistä tai syittäkin vääriä valintoja, minäkin valitsin mennä naimisiin ja myönnän tehneeni ison virheen, ja sitten täytyy vaan tehdä toisenlaisia valintoja, jos ei halua katkeroitua tämän yhden ainoan elämänsä kanssa.
Mulle kans ei ole ollut yhtään tuskainen tie, vaan vihdoinkin on oikea suunta elämässä kaikin puolin, ja jotain muutakin kuin ajelehtimista ihmisen kanssa, jolla ei ole mitään pyrkimyksiä eikä päämääriä.
Itselläni myös, jos tämä suhde nykyiseen loppuisi - jota en kuunaan usko koska paranee kaiken aikaa - niin silti ei avioliitto olisi jatkunut. Ei mistään syystä.
Voisitko sitten kertoa minulle tyhmälle, miksi sellaisesta avioliitosta ei lähdetä, joka on niin pystyyn kuollut kuten edellä kerroit? Tai lähdetään vasta sitten, kun on se uusi löytynyt.
Elämä ei toisaankaan ole mustavalkoista ja kaikille sattuu virheitä. Mutta jos ihminen itse ei miellä tehneensä väärin ja katuvan tekoaan, se kuulostaa oikeasti aika surulliselta. Enkä ole sitä mieltä, että erota ei saa. Kyseenalaistan vain tapaa, jolla se tehdään.
Ja voin kertoa, että kyllä se oikeasti satuttaa ja nöyryyttää, kun yksi kaunis päivä päin naamaa läiskäistään lause "haluan erota" ja sitten vähitellen ilmenee, että toisella on ollut jo pari vuotta suhde. Kun siihen asti ollaan eletty ihan tavallista ja rauhallista perhe-elämää. Eikä koskaan ole puolella sanalla viitattu siihen, että olisi jotenkin tyytymätön olo.
Ei ole asiani väittää tuntemattomia tyhmäksi. ps. Exällä oli tuollainen tapa.
Mutta tietämättömäksi kenties. Tai omakohtaista kokemusta vailla olevaksi kukaties myös.
Syitä on sen satakin, niin monta kuin on tapaustakin.
Samaten se lähdön "aikataulu" on tapauskohtainen, prosessoinnissa menee se täsmälleen oma aikansa itse kullakin, eikä sitä juurikaan voi nopeuttaa.
Miettii sitä kuitenkin itsekin tahollaan, miksi kävi niinkuin kävi. Miksi alun alkaen teki niin tai näin, tai kuka teki mitäkin. Jopa sitä, miten ihmeessä päädyin tämän ihmisen kanssa naimisiin saakka..
Ei tuollaisiin ole yhtä vastausta.
Meidän tapauksessa toinen osapuoli ei näe itsessään virheitä. Ja lisäksi on ns aina oikeassa.
Muista en tiedä, mutta itse en läiskässyt "yks kaunis päivä" asiaa, vaan se oli ilmassa vuosikaudet, ja sokeakin näki tilanteen.
Ja sanoin, otin esille, luoja ties kuinka moneen otteeseen. Ei vaan mennyt perille.
Ja ihan koko sanalla, ei puolella, on tehtynä selväksi että paha on olo.
Mutta kuten sanoin, hällä ei ollut mitään muutettavaa tai korjattavaa.
Ja edelleen, jos siihen eroonkaan asti ei olla tosiaankaan eletty sitä "tavallista ja rauhallista perhe-elämää." (mitä se sitten kenellekin tarkoittaa) Vaan lähinnä enempi kuin miinakentällä olisi astellut, omassa kodissa!
Suhteen julkitulo riippuu kyllä pitkälti itsestä. Ei tarvitse toista silti loukata, vaikka olisi itse tullut loukatuksi.
Ensinnäkin minä itse sanoin itseäni tyhmäksi, et sinä.
Ja myönnän, että meidän avioliittomme ovat ennen eroa olleet aivan erilaisia. Siinä kokemuksemme yhtenevät, että minunkin ex-puolisoni oli aina oikeassa.
Mutta kyseenalaistan edelleen sen, pystyykö eroprosessissa käsittelemään asioita objektiivisesti, jos samanaikaisesti on jo toinen suhde. Voiko silloin toisen (tai omia) tekemisiä ja tekemättä jättämisiä analysoida puolueettomasti, kun veri vetää jo toisen syliin. Eikö silloin olisi järkevää säästää energiansa aivan itselleen ja keskittyä eroprosessin loppuun saattamiseen, eikä hajottaa sitä monelle suunnalle.
Tähän tulokseen olen tullut oman kokemukseni kautta. Eroprosessin alkaessa ex-puolisollani oli koko ajan suhde (jota hän ei vielä silloin paljastanut). Minusta tuntui aivan käsittämättömältä, ettei ennen niin kunnollisen ja järkevän miehen päähän mennyt enää yhtään järjellistä ajatusta. Hän hoki vain, ettei syy ollut minussa ja että hän haluaa selvittää omaa elämäänsä ja löytää naisen, jonka kanssa hän voi sitten elää onnellisena elämänsä loppuun asti. Epäilin jo hänen mielenterveyttään ja luulin hänen saaneen burn outin. Mutta eihän syy ollut sen kummallisempi kuin että hän oli jo löytänyt sen "elämänsä naisen". Myöhemmin hänen päänsä kyllä vähän selveni ja hän olisi tullut takaisin, jos olisin pyytänyt. Mutta silloin oli jo liian myöhäistä. Eroprosessin aikana olin kyllä ollut valmis antamaan anteeksi kaiken, mitä hän vain olisi ymmärtänyt pyytää.
En minä siis aivan tietämätön ole. Olen myös käynyt eroseminaarin, yksilöterapiassa sekä lukenut aika paljon eroon ja siitä selviämiseen liittyviä kirjoja.
lähtemistä yhtään itseni kantilta. Ellei lapsia olisi ollut, sekä exälläni niin paljon ongelmia omasta takaa, olisin lähtenyt paljon aiemmin.
Liittohan on kahden kauppa. Olin monesti puhunut (ja puhunut ja puhunut) erosta eikä ex halunnut eroa vielä silloinkaan, kun kuuli toisesta. Eli todellakaan minä yksin en ollut vastuussa MEIDÄN liitosta (vaikka toki niin kuvittelin viimeiset 10 vuotta; MINUN pitää tehdä sitä ja tätä, taipua, joustaa - ja antaa exän tehdä mitä itse lystää). Vaan myös ex, joka sitä halusi jatkaa. Minähän sitä en piruuttani jatkanut enkä yhtään pelännyt olla ilman parisuhdetta.
Sitäpaitsi juuri exän takia sekä myös hänen kantiltaan oli mitä suuressa määrin hyväksi, että liittoa jatkettiin. Muuten hän olisi vieläkin enemmän pihalla. Suostuttelin häntä myös terapiaan yli neljä vuotta. Nyt hän sen viimein aloitti - ja olen siitä onnellinen. Kaikista eniten minua erossa askarrutti exän epäsosiaalisuus, se, että hän jää yksin. Minulla on muutama todella hyvä ystävä, sisar, sukulaisia, lukuisia tuttavia. Exällä ei ketään.
Exälläni alkoi ilmentyä jo enemmän kuin 4 vuotta sitten (kun aloin todella eroa harkita) viitteitä mielenterveysongelmista (kaksisuuntainen mielialahäiriö). Hän kielsi jyrkästi asian.
Hänelle kehittyi myös diabetes, josta myös varoittelin muutaman vuoden. Kuten niin monesta muustakin asiasta- mm.- opintojen keskenjäämisestä, velanotosta yritykseensä, josta seurasi konkurssi (jonka minä ja sukulaiseni maksoivat, lapset kärsivät, mihinkään ei ollut varaa)
Lopulta hän tehnyt juuri muuta kuin lojui sohvalla "töissä" lehtiä lukien - teki kuulemma ajatustyötä. Siinä sivussa ahmi rasvaisia, sokerisia ruokia, herkkupaloja, alkoholi myös maistui. Diabetes kun parani lääkkeitä napsimalla. Kaikki muut näkivät, ettei hänellä todellakaan mene hyvin paitsi hän itse. Häntä ei vaivaa mikään. Vain minulla oli kasoittain ongelmia. Niin kuin tosin olikin, ja suurin osa niistä johtui hänestä. Sitä hän ei kyennyt näkemään.
"ensin pitäis erota ja vasta sitten uusi suhde", on teoriaa. Elämä harvoin kulkee suunnitelmien mukaan. Jos esim, olisin tavannut exäni vasta muutama vuosi sitten, en olisi kiinnostunut hänestä sentin vertaa. Ratkaisut tehdään senhetkisten aatosten ja tuntemusten pohjalta. Aika kuluu, ihmiset muuttuvat. Yksikään ihmissuhde ei ole saavutettu etu ja/tai itsestäänselvyys.
Jonkin asteinen eron prosessointi alkoi jo ihan liiton alkumetreiltä. Sehän se surullista onkin, meni aikaa hukkaan niinkin kauan. Ei kolmatta pyörää minkäänlaista vielä silloin, mutta huorittelusta rinnuksiin käymiseen ja kaikkea mahdollista, joita jo tuli mainituksi aiemmin.
Vasta sitten vuosien kuluttua ilmaantui uusi ystävä hiljalleen. Ja nyt näkee selvääkin selvemmin kaiken. Riidatonta ei ole meilläkään, mutta silti kaikki vain paranee, syvenee. Plus että nyt riitelevät vain asiat, ei mennä henkilöön. Eikä jätetä ongelmia läpikäymättä.
Myönnän tekeväni virheitä, enkä ole maailman helpoin ihminen.
Kaikenlaisia ihmissuhde-eepoksia on tullut luettua. Hassua että niitä oli paljolti oikein itselleen ostanut nimenomaan mies!
Hän niitä kuitenkaan ei katsonut tarpeelliseksi lukea, ei toki. "Akkojen juttuja, heillä niitä ongelmia piisaa."
Eli omalla kohdallani olen suunnattoman kiitollinen ihmeellisestä ystävästäni, josta tuli enemmänkin, ja tulee kaiken aikaa lisää.
Hänen ansiostaan olen nyt ehjä.
Ex ihmetettelee yhä missä meni vikaan =?!
Ja on kai ainoa tietämätön.
muuten; koko eroprosessini oli todellinen löytöretki etupäässä omaan itseensä. Mietin mikä oli se juttu tai hetki, josta alkoi suhteemme alamäki. Löysin sen jo suhteemme esihistorialliselta ajalta. Olen aina ollut herkkä itkemään ja nauramaan. Ex oli tottunut olemaan viileä ja peittämään tunteensa. Melko harvoin ennen exää kaipasin tukea ja lohdutusta. Olin oppinut selviytymään omin avuin. Mutta sitten kerran, kun olisin tarvinnut, ex mitätöi tunteeni, teki niistä pilkkaa, vähätteli. Suorastaan käänsi veistä haavassani. Itkua ei myöskään kestänyt, ei iloisena eikä surullisena. Hänen mottonsa oli "naiset ovat lohduttamista varten, ei miehet".
Ei liene sattumaa, että nykyinen mieheni osaa myös itkeä.Lohduttaa, jos minä itken. Hassua oli, että itkin hänelle kahvilassa, kun olimme tunteneet vain kuukauden. Ihmettelen vieläkin miksi; olin melko sekaisin elämäntilanteestani, mutta vaikeampiakin aikoja oli ollut, rutosti. Kaipa se oli testi, jonka alitajuisesti tein ja hän suoriutui siitä loistavasti :).
Eron jälkeen myös mietitään usein päät puhki, mikä meni vikaan ja mitä olisi voinut tehdä toisin. Mielestäni on hyvä käydä asioita läpi jos se molemmista tuntuu luontevalta. Mutta jossitteluksi kaikki syyt jää. Vaikka ed suhteessani exältä olisi löytynyt enemmän empatiaa eikä hän olisi tehnyt vääriä ratkaisuja opintojensa/työnsä/yrittämisen/rahoittamisen suhteen, niin ei se olisi ollut mikään varma eronestämiskaava. Hänellä olisi ollut mm. paremmat mahdollisuudet rakastua toiseen naiseen, muuttaa töihin ulkomaille tms. jolloin ero olisi kuitenkin ollut edessä.
tulla toisen kautta,vaan itse on tervehdyttävä ja sitten uusi suhdekin alkaa terveeltä pohjalta.
samanlaiset ansaitsette oikeen urhoollisuus mitallin,kun olette noin kauan olleet noikin vittumaisessa liitossa,mikä ihme siinä on,kun ollaan noikin pitkään yhdessä eikä erota,mutta auta armias kun löytyy joku ,joka kiinnostaa niin sitte petetään ja pidetään suhdetta montakin vuotta toisen, vaikkakin vittumaisen puolison selän takana,eikä vieläkään erota,narahtaa pitää ensin????
Onko se niinkö kostoa sille vittumaiselle puolisolle ,kun ei ole uskallettu eroa hakea,tai sitte siinä liitossa on kuitenkin jotenkin turvallista ,ja pidetään sitä puolisoa varalla,jollei se uusi huolikkaan.
kyllä on velliperseitä ihmisiä,kun kiusaavat itteään tuollalailla.
Itsepä hyvinkin, mutta tukijoukkoja oli muutamia - ellei se ole dopingia? - tämä mies mukaanluettuna. Siis sellaisia persuksille potkijoita ja kannustajia oli lähipiirissä, ja on yhäkin. Nyt on tasapainoinen onnellinen suhde, on työ, on terveyskin suorastaan loistava nyt, kun ei ainainen stressi, joka voi aiheuttaa, ja aiheuttikin, jos mitä. Eli onnellinen olen muutamasta hyvästä ystävästäni, joksi myös lasken tämän mieheni. Siis, myös ystäväksi.
Oikeastaan ei tarvisisi/ansaitse vastausta, koska kirjoitus johon vastasit oli ihan kattava (eikä muutenkaan). Ja lisäaspektejakin siihen on vielä toisissa vastauksissa.
Että ei hirveästi lisättävää, ettei mene tautologian puolelle. Ei voi mitään jos ei mennyt perille.
Mutta sanottakoon nyt jotta:
Mitaleille ei käyttöä. Narahdettu ei. Kostostakaan ei kyse. Eikä varallakaan ollut. Plus ei mitään epäselvää "uuden" "huolimisista."
Ja turvallistahan se elo oli joo..;) kantsisko oikeasti lukea mihin vastaa?
Juu, tuli kiusattua itseä, myönnetään.
Mutta parempi myöhään, ja kaikella kai on tarkoituksensa, niinhän ne jotkut viisaat sanovat.
hampaat kurkussa.
Kyllä jämpti on niin, että jos tätä miestä vielä petetään, kaikki asianosaiset saavat katua loppuikänsä! Sen verran pahaa jälkeä tulee olemaan.
Ei pidä kuitenkaan maalailla piruja seinille...
ratkaisee... Hoh hoijaa..
Mikään ei oikeasti tunnu sillä hetkellä paremmalta kuin lyödä ihmistä joka ansaitsee sen! Tilanne oikein humahtaa ja adrenaliinit myös ja jälkikäteen tuntuu vieläkin paremmalta. Kaikkein paras on jos pääsee heti purkamaan tilannetta tuopin ääreen kavereiden kanssa.
En tiedä sitten miltä oman vaimon lyöminen tuntuisi. Varmaan ihan yhtä hyvältä jos se jäisi kiinni pettämisestä.
Nimim. "kokemusta on"
Ja sinähän olet oikea ihminen määrittelemään sen, mitä itse kukin täällä "ansaitsee."
Muistutat suunnattomasti erästä - valitettavasti hyvin- tuntemaani ihmistä. Mutta joka ei enää luojan lykky kuulu elämääni:)))))
Ps. hänellä ei ole ystäviä eikä oikein kavereitakaan. Mutta itselläni on.
kitistä,paskat on jo housuissa...kantsis vähän käyttää myös tuota yläpäätä,alapään sijaan,niin ei syntyis tällasta jälkeä.