When love is gone..

Minä olen omanlaiseni, enkä muuksi muutu. Joko minut hyväksytään tällaisenaan tai sitten minun täytyy etsiä joku, joka hyväksyy. Ihan turhaa jossitella, että voisi tehdä jotain toisin. Aina voisi olla täydellisempi, mutta mielestäni se ei ole jutun juju.

Jaa että kauanko kesti toipua? Kaikkea 8 kuukauden ja 8 minuutin väliltä on tullut koettua. Ja mikäkö helpotti surua? No känni ja lohtupoka tietysti. Jos ne ei helpota, niin suru on kuolemaksi.

Yritähän pärjätä, kyllä se siitä taas.

Joo... kyllähän sitä tuli piiskattuu itteesä ihan olan takaa.

Surusta toipumiseen menee oma aikasa, toisilla se vaatii vähän enemmän toisella vähän vähemmän. Ekalla kerralla se tais olla 1,5 vuotta, mut minnuu ei aluks surettanu, otti vaan otsalohkoon ja ihan oikeesti. Surutyö varmaan kesti sellasen puolisen vuotta, kuhan ajatukset oli tasaantunu ja niitä pysty työstämään jollain tapaa...

Alkuun ehkä kaiken vapaa-ajan käyttäminen johonki toimintaan on hyvästä. Kun ei jää aikaa ajatella, ja surra liikaa alkaa olo kohentua. Yksinolon opettelu kuitenki on se suurin askel. On vähän vaikee saada omaa elämääsä raiteilleen ellei osaa olla yksin. Sen hyväksyminen on ehkä eräs tärkeimmistä askeleista suhteesta toipumisessa.

Naispuoleisilla paras keino taitaa olla jutella ystävilleen asioista, miten ne on menny ja mitä vois tehdä. Miehet käsittelee sitä mieluummin omissa oloissa, noin niinku ylipäätään.

Ja itte pelastin itteni urheilemalla, muutaman kuukauden urheilin niin paljon että illalla olin liian väsyny murehtiakseni omaa kurjuutta. Sit alotin toisenki harrastuksen ja kulutin kaiken energiani niihin.