Perässä tilitykseni noin 3kk sitten. Nyt ollaan jo ihan kohtuullisessa kuosissa, jätettynä mutta valoa kai tunnelin päässä.
Ajatelkaa hyvät ihmiset mitä teette. Elätte parisuhteessa, ottakaa itseänne niskasta kiinni ja yrittäkää tosissanne. Puhukaa suunne puhtaaksi, ihan kaikesta. Meillä kävi näin, mutta mielestäni ihan turhaan. Olen kuulemma ihana mies, mutta toinen osapuoli ei tunne olevansa oikeassa paikassa... Rakastan vieläkin häntä. Ihan valtavasti. Mutta pään seinään lyömisellä on rajansa (saakelin tunteeton akka ;-)).
Niin paljon sanottu ja tehty tässä viimeisen 3 kk aikana (eroprosessia?), että voi helvetti. Tapeltu, huudettu, räyhätty ja oltu kaikin puolin asiattomia. Kun lopputulos oli minulle selvä, niin kaikki lähti luisumaan alamäkeen ja päin helvetillistä olotilaa, anteeksipyyntöni tässä kohtaa exälle. Tätä ennen yritin vielä pitkään kääntää toisen mieltä ja saada hänet muuttamaan mieltään ja vielä yrittämään. Mutta ei.
Jos jotakin huonoa, niin kait jotain hyvääkin. Paino putosi ruokahalun häivyttyä ihan kivasti ja nyt peilistä katsoo ihan uusi mies. Muutenkin jaksaa taas panostaa (on aikaa) itseensä. Naispuolisia tarjokkaita on maailma täynnä, ja ihan kiva flirttailla yms., vapaana kun on. Itsevarmuutta tuli kyllä vuosien varrella sen verran lisää, että tästäkin touhusta jo nauttii!
Joten... Summa summarum, Puhukaa toisillenne, ei ole kiva huomata 7 vuoden jälkeen, että kaikki tärkeä on jäänyt toisen kohdalla sanomatta. Sitten kun mitta on täynnä, niin kylmästi paperit vetämään. Eikä anneta toiselle edes tilausuutta-vittu.
Tässä tämä tarinani muutaman kuukauden takaa:
"Eilen putosi pommi, vaimo ilmoitti, ettei näe suhteellemme enää jatkon mahdollisuutta. Yhdessä on oltu lähes 7 vuotta, josta naimisissa n. 3v. Viimeksi kuluneen vuoden aikana saatiin talo valmiiksi ja molemmilla työasiat ovat viimein kunnossa.
Suhteemme kärsi kovasti rakennusaikana, jotenkin luonnollinen kanssakäyminen häiriintyi. Yhteinen aika jäi vähiin, ja toisen kuunteleminen myös. Hän on minulle suuri rakkauteni, se täydellinen nainen. Hän on valitellut ahdistuneisuutta ja sitä, että mikään ei tunnu miltään. En kuitenkaan uskonut, että suht terveellä pohjalla ollut suhde voisi karahtaa näin äkisti...Mistään tällaisesta ei ikinä ollut puheissa viitteitä. Itse tunnen palavani sisällä yhä hyvin rakastuneena, tämä tunne ei ole kadonnut hetkeksikään vaikeinakaan aikoina.
Moni asia on auennut vasta liian myöhään, nyt tajuan tekemiäni virheitä ja sen, että itsekin olen ollut jonkinlaisessa masennustilassa rakennusvaiheen viedessä kaikki voimat.
Nyt tilalla on vain shokki, tunnen menettäväni kaiken mitä oikeasti rakastan ja mistä välitän. Lisäksi talo menee myyntiin, kummallakaan ei ole varaa yksin huolehtia asumiskuluista.
Vaimollani on lapsi edellisestä suhteesta, pelotta hänenkin puolestaan mitä vielä joutuu kärsimään.
Miten ihmeessä tällaisesta selviää, nyt en edes pysty keskustelemaan kenenkään tutun kanssa itkemättä."
Ajatelkaa hyvät ihmiset mitä teette. Elätte parisuhteessa, ottakaa itseänne niskasta kiinni ja yrittäkää tosissanne. Puhukaa suunne puhtaaksi, ihan kaikesta. Meillä kävi näin, mutta mielestäni ihan turhaan. Olen kuulemma ihana mies, mutta toinen osapuoli ei tunne olevansa oikeassa paikassa... Rakastan vieläkin häntä. Ihan valtavasti. Mutta pään seinään lyömisellä on rajansa (saakelin tunteeton akka ;-)).
Niin paljon sanottu ja tehty tässä viimeisen 3 kk aikana (eroprosessia?), että voi helvetti. Tapeltu, huudettu, räyhätty ja oltu kaikin puolin asiattomia. Kun lopputulos oli minulle selvä, niin kaikki lähti luisumaan alamäkeen ja päin helvetillistä olotilaa, anteeksipyyntöni tässä kohtaa exälle. Tätä ennen yritin vielä pitkään kääntää toisen mieltä ja saada hänet muuttamaan mieltään ja vielä yrittämään. Mutta ei.
Jos jotakin huonoa, niin kait jotain hyvääkin. Paino putosi ruokahalun häivyttyä ihan kivasti ja nyt peilistä katsoo ihan uusi mies. Muutenkin jaksaa taas panostaa (on aikaa) itseensä. Naispuolisia tarjokkaita on maailma täynnä, ja ihan kiva flirttailla yms., vapaana kun on. Itsevarmuutta tuli kyllä vuosien varrella sen verran lisää, että tästäkin touhusta jo nauttii!
Joten... Summa summarum, Puhukaa toisillenne, ei ole kiva huomata 7 vuoden jälkeen, että kaikki tärkeä on jäänyt toisen kohdalla sanomatta. Sitten kun mitta on täynnä, niin kylmästi paperit vetämään. Eikä anneta toiselle edes tilausuutta-vittu.
Tässä tämä tarinani muutaman kuukauden takaa:
"Eilen putosi pommi, vaimo ilmoitti, ettei näe suhteellemme enää jatkon mahdollisuutta. Yhdessä on oltu lähes 7 vuotta, josta naimisissa n. 3v. Viimeksi kuluneen vuoden aikana saatiin talo valmiiksi ja molemmilla työasiat ovat viimein kunnossa.
Suhteemme kärsi kovasti rakennusaikana, jotenkin luonnollinen kanssakäyminen häiriintyi. Yhteinen aika jäi vähiin, ja toisen kuunteleminen myös. Hän on minulle suuri rakkauteni, se täydellinen nainen. Hän on valitellut ahdistuneisuutta ja sitä, että mikään ei tunnu miltään. En kuitenkaan uskonut, että suht terveellä pohjalla ollut suhde voisi karahtaa näin äkisti...Mistään tällaisesta ei ikinä ollut puheissa viitteitä. Itse tunnen palavani sisällä yhä hyvin rakastuneena, tämä tunne ei ole kadonnut hetkeksikään vaikeinakaan aikoina.
Moni asia on auennut vasta liian myöhään, nyt tajuan tekemiäni virheitä ja sen, että itsekin olen ollut jonkinlaisessa masennustilassa rakennusvaiheen viedessä kaikki voimat.
Nyt tilalla on vain shokki, tunnen menettäväni kaiken mitä oikeasti rakastan ja mistä välitän. Lisäksi talo menee myyntiin, kummallakaan ei ole varaa yksin huolehtia asumiskuluista.
Vaimollani on lapsi edellisestä suhteesta, pelotta hänenkin puolestaan mitä vielä joutuu kärsimään.
Miten ihmeessä tällaisesta selviää, nyt en edes pysty keskustelemaan kenenkään tutun kanssa itkemättä."
Vastaukset 10
Vanhimmat
Voi veljet mikä tarina, surullinen ja niin tuttu. Ette ole ainoa pari, joka on eronnut rakennusaikana. Oman kodin rakentaminen on kriisi monille pareille. Niin meilläkin silloin joskus, 23 vuotta sitten. Itse kävin synnyttämässä toisen lapsemme, sillä aikaa oli talon seinät nousseet pystyyn. Mieheni rakensi melkein yksin koko talon. Muistan kuinka hurjan vaikea se kesä oli, asustimme vanhempieni yläkerrassa, näin miestäni vain yöaikaan. Jaksoin kerran päivässä vaunuilla vauvan kanssa rakennukselle.Tuntui että minulle ja vauvallle ei huomiota herunut. Anoppikin asusteli vanhemmillani sen kesän, hän likotti meidän 1,5 vuotiasta esikoistamme. Olimme todella väsyneitä koko sama seurue. Vasta kun pääsimme uuteen kotiin seuraavana keväänä, helpotti. Mutta muista se: Mies osoittaa rakkautensa useimmiten teoilla, ei niinkään sanoilla. Ja yksi niistä teoistahan on se oman kodin rakentaminen.Voimia sinulle, ehkä joskus ex-vaimosi ymmärtää miksi silloin ei tuntunut miltään.
ETEENPÄIN on elävän mieli!
No samoihin aikoihin tuli meille saman tyyppinen ongelma... ollaan oltu 19-vuotta yhdessä ja siitä 15-vuotta avioliitossa.No ihan pari päivää sitten tavattiin 3kk:een JA musta tuntui ihan oudolle nähdä häntä minun miehenihän se siinä...meillei oo mitään asumus eroja ainakaan vielä vetämässa ...eli olemme avioliitossa ja asumme eriosoitteissa.NIIN aika näyttää miten sitten jatkossa käy ...ME EI OIKEESTAAN HALUTA EROTA...meillä ei vaan asiat mene yksiin ...haluan jatkaa vielä liitossani ja minulla on vielä rakkauden tunteita miestäni kohtaan... olen kysynyt mieheltäni koskas hän laittaa asumuseron ja hän sanoi ettei laita...että kun nyt laitetaan AIKAA näkee sen sitten.. muuta ei tässä nyt voi.
Minä epäilen että sun puolisosi muuttaa vielä mielensä...ja HUOMAA TEIDÄN ERON TURHAKSI ... niinhäm siinä monesti käy. Koska se elämä ei ole sen kummosempaa kun eroaa..Ja kaikkihan me virheitä tehdään, toistakin kohtaan sehän on ihan luonnollista...mutta kun saisi mahdollisuuden muuttaa asioita siltä kohdin.. niin se on hyvä huomata virheitänsä (tervettäkin) ja kun saa jossain tilaisuuden pyytää anteeksi ja muuttaa ne paremmiksi niin KYLLÄ se siitä. Toivottavasti saat vielä mahdollisuuden...ettei kaikki menis koska tunnut tyypiltä joka HALUAA YRITTÄÄ. Vihkikaavassa luvataan myötä ja vastamäessä ja sitä kumpaakin riittää elämässä.. ei pitäisi joka vastoinkäymiseen heti ensiksi olla eroamassa.
Tsemppiä sulle ..
Sitä mieltä minäkin vahvasti, että vielä huomaa ettei asiat muutu pitkällä tähtäimellä sen kummallisemmaksi... Voi olla että aikaa kuluu vaikka seuraavat 7 vuotta, mutta jossakin vaiheessa kyllä. Harmittaa vaan tää elämä, ikää on 32 ja TIESIN että hän on kaikin puolin mulle se oikea. Elämä valuu hukkaan, todella vaikeaa löytää uutta vakavasti otettavaa kumppania, kun "rima on korkealla" - en tarkoita että olisin mikään mr suomi tai helvetin ihana mutta ainakin tiedän mitä haluan. Itseäni pidän arvossa kuitenkin sen verran että voin sanoa olevani hyvä mies henkisesti ja fyysisesti. Harmitus on valtavaa, täydellinen kumppani meni menojaan.
Flirtti yms. on ihan kivaa, mutta sen oikean etsiminen saattaa olla sitten pitkä prosessi. Ei tätä jaksaisi montaa kertaa elämässään.
Tuttuakin tutumpi tarina.
Talon rakentaminen on toki raskas rupeama, mutta jos se vie toisen henkiset pääomat, niin kovin heikko puoliso on tullut valittua.
Tuossa iässä sinulla on aikaa etsiä itsellesi "eläkepuoliso", jonka kanssa aika kyllä kuluu rattoisasti.
Nythän sinulla ei ole kiire mihinkään.
Jos kaikille on se "yksi oikea", niin yli kuusi miljardia on vääriä, joten tarkkuutta valintaan.
No kukaan toinen ei korvaa IKINÄ sitä jota eniten rakastat ja HUOMIOIPPA SE aika tärkeä ja turvallinenkin sanonta että ULKONÄKÖ se voi pettää se ihminen voi takuulla olla ihan muuta mitä odotat jos uutta etsit....no jospa se selviää vielä...monet erot ovat täysin turhia...sen on moni eronnukkin sanonut kun asiaan saa etäisyyttä...aika ...se voi tuoda ihmeitä teillekkin!
7 vuoden jälkeen se kriisi tulee :(:(:(
tuo sanomasi
"Puhukaa toisillenne, ei ole kiva huomata 7 vuoden jälkeen, että kaikki tärkeä on jäänyt toisen kohdalla sanomatta. Sitten kun mitta on täynnä, niin kylmästi paperit vetämään. Eikä anneta toiselle edes tilausuutta-vittu."
Yritin vuosikaupalla puhua exälle eri asioista, mitkä mättää. Ei ottanut kuuleviin korviinsa, hänen ongelmansa olivat aina paljon hienompia ja vaikeampia. Olin tehnyt eropäätöksen kauan ennen eroa: 10 vuotta odotin, puhuin hyvällä ja pahalla ilman tulosta. Neljä vuotta ennen eroa mitta tuli täyteen. En todellakaan enää "antanut tilaisuutta" exälle. Kyllä se on niin, että ne tilaisuudet oli ja meni.
positiivista, että olette puhuneet asioista. Meillä toinen ei saanut juuri suutaan auki...
Miten tuttua. Itsellä lähtijä oli mies, mutta yhtä kaikki, sanaakaan ei tahdo suustaan saada. Mitä sitä kuulemma puhumaan kun ( hän itse) tietää jo ettei ole intohimoa enää jäljellä?
Meillä voimia suhteen hoidosta ei vienyt talon rakennus, vaan perheen, jota ei saatu. Kaikkien hoitojen ym. 4 vuoden yrittämisen jälkeen diagnoosina selittämätön lapsettomuus, eikä toisella halua keskustelemaan asiasta ammattiauttajalle, eikä kummallakaan työkaluja asian kunnolliseen käsittelemiseen yhdessä.
Joskus aikanaan hieman naureskelinkin kun jotkut varoittelivat seitsemän vuoden suhteen jälkeen koittavasta kriisistä joka kestää jopa 1,5 vuotta. Pidin sitä silloin tavallaan hömppänä, mutta kyllä se nyt on käynyt mielessä muutamaan kertaan, kun huomasin miehen käytöksessä muutoksia juuri 7. rajapyykin kohdilla. Puolisen vuotta siitä, hän ilmoitti muuttavansa pois.
Ihmetyttää usein että miten ihmeessä olinkaan voinut tulkita jotakuta niin väärin että astelen alttarille ihmisen kanssa, joka ei eron uhatessa/tullessa edes vaivaudu keskustelemaan? Sen kun tajuaa niin ehkä sitten on tästä suhteestä läksynsä oppinut.
Ja samalla tavalla minäkin olisin silti valmis taistelemaan liiton eteen vielä. Eihän ne tunteet napista painamalla katoa. Toki juuri tämä keskustelutta lähteminen varmasti tulisi olemaan vaikeasti yli rämmittävä suo ennen kun voitaisiin alkaa suhdetta uudelleenrakentamaan. Lapsettomuusongelma osittain kyllä katoaa kun ei ole sitä kumppaniakaan. Jotenkin tuo ei nyt vaan lohduta.