Kertokaapahan milloin vanhemmat oikein ryhtyvät suhtautumaan lapsiinsa aikuisina?
Minulla on hyvin dominoiva äiti, johtuen ehkä siitä että hän kasvatti meidät yksin isän lähdettyä lätkimään. Vielä kotona asuessa tein yleensä äidin tahdon mukaan. Nyt aikuisena sitten tuntuu että tämä kostautuu pahemman kerran. Äiti ei mielestäni vieläkään suhtaudu minuun tai sisaruksiini kuin aikuisiin. Mitä ikinä päätänkin niin aina on jotain negatiivista sanottavaa ja "väärin se kuitenkin menee" asennetta. Olen tietysti hänen mielestään valinnut aviomieheni väärin (ei suostu anopin pillin mukaan tanssimaan), asumme ihan väärässä paikassa ja lasten kasavatus tulee menemään päin p:tä. Nyt kun on vielä tarkoituksena ostaa oma asunto, niin hän saattaa soittaa päivittäin ja urputtaa mitä milloinkin. Se mitä me etsimme on kuulemma typerää ja taas kerran emme ajattele asioita riitävän kattavasti jne.
Vituttaa se ainainen narina ja tyytymättömyys. Eikö joskus voisi sanoa jotain kannustavaa ja hyväksyä ne päätköset jotka me katsomme parhaaksi tehdä, olivat ne sitten hänen mielestään hyviä tai huonoja. En anna äidin mielipiteiden lannisttaa, mutta rasittavaa tuo piilovittuilu ja määräily. Ja sitten esittää martyyriä, kun häntä ei kunnioiteta ja arvosteta, omien sanojensa mukaan. Ja jos ei mitään isompaa valituksen aihetta löydy, niin sitten valittaa vaikka siitä, että tuolit eivät meillä viimeksi olleet kauniisti ja siitä hän päätteli ettei ollut tervetullut vieras (oikein päätteli!).
Kuinkakohan vanhaksi tässä pitää tulaa ennen kuin saa jotain tukea ja hyväksyntää omille ratkaisuilleen? Kuitenkin sitä kaipaisi järkevää neuvoa joihinkin päätöksiin, mutta ei tuollasta täysin tyrmäävää ja määräävää suhtautumista.
Minulla on hyvin dominoiva äiti, johtuen ehkä siitä että hän kasvatti meidät yksin isän lähdettyä lätkimään. Vielä kotona asuessa tein yleensä äidin tahdon mukaan. Nyt aikuisena sitten tuntuu että tämä kostautuu pahemman kerran. Äiti ei mielestäni vieläkään suhtaudu minuun tai sisaruksiini kuin aikuisiin. Mitä ikinä päätänkin niin aina on jotain negatiivista sanottavaa ja "väärin se kuitenkin menee" asennetta. Olen tietysti hänen mielestään valinnut aviomieheni väärin (ei suostu anopin pillin mukaan tanssimaan), asumme ihan väärässä paikassa ja lasten kasavatus tulee menemään päin p:tä. Nyt kun on vielä tarkoituksena ostaa oma asunto, niin hän saattaa soittaa päivittäin ja urputtaa mitä milloinkin. Se mitä me etsimme on kuulemma typerää ja taas kerran emme ajattele asioita riitävän kattavasti jne.
Vituttaa se ainainen narina ja tyytymättömyys. Eikö joskus voisi sanoa jotain kannustavaa ja hyväksyä ne päätköset jotka me katsomme parhaaksi tehdä, olivat ne sitten hänen mielestään hyviä tai huonoja. En anna äidin mielipiteiden lannisttaa, mutta rasittavaa tuo piilovittuilu ja määräily. Ja sitten esittää martyyriä, kun häntä ei kunnioiteta ja arvosteta, omien sanojensa mukaan. Ja jos ei mitään isompaa valituksen aihetta löydy, niin sitten valittaa vaikka siitä, että tuolit eivät meillä viimeksi olleet kauniisti ja siitä hän päätteli ettei ollut tervetullut vieras (oikein päätteli!).
Kuinkakohan vanhaksi tässä pitää tulaa ennen kuin saa jotain tukea ja hyväksyntää omille ratkaisuilleen? Kuitenkin sitä kaipaisi järkevää neuvoa joihinkin päätöksiin, mutta ei tuollasta täysin tyrmäävää ja määräävää suhtautumista.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Minä en ole elämässäni osannut vielä mitään paremmin tai tiennyt mitään enempää kuin äitini. Minulla on neljä lastea ja takana 25-vuotta avioliittoa, mutta kasvatuksesta en tiedä mitään (olenhan kaikki lapseni kasvattanut luonnollisesti päin...), enkä luonnollisesti avioliitostakaan (äitini erosi isästäni 14-vuoden avioliiton jälkeen).
Kyllä se niin on, että arvostusta tulet tuskin koskaan saamaan, ja ohjausta saat lopun elämäsi. Kurjaa on myös se, että äidin piirteet voimistuvat vuosien kuluessa. Minun ratkaisuni oli näyttää omassa kodissani hänelle "kaapin paikka". Nyt olen maailman kiittämättömin ja röyhkein tytär.
Älä anna äitisi vaikuttaa elämääsi. Toisaalta hän varmaan ajattelee myös teidän parasta, mutta tosiasia on, että jokaisen on elettävä oma elämä ja tehtävä omat valinnat, joskus jopa väärät.
Olen hoitanut oman elämäni ja parisuhteeni paljon paremmin kuin äitini, mutta silti hän vain marmattaa, arvostelee, moittii, halveksii, inhoaa miestäni... Ei mitään myönteistä kommenttia koskaan.
Olen menettänyt toivoni, että edes koskaan voisin keskustella mistään järkevästi äitini kanssa. On sitä tullut niin monta kertaa kylmä suihku, kun olen yrittänyt.
Jep, näin se on. Oma äitini on täysin kykenemätön itse tekemään enää mitään talouteen liittyviä töitä (siivous,ruoka,pyykkäys yms.) Mutta hänen lempipuuhansa on toimia *kerhoneuvojana* kiikkutuolista käsin.
Minä kolmen jo aikuisenlapsen äitinä. Olin hänen mielestään näiden neuvojen tarpeessa. Hän ikään kuin todisteli muille paikallaoleville, että taitoni eivät riitä, ilman hänen korvaamatonta tukeaan :)
Harmillista tuo äitisi käytös. Oma äitini on pitänyt minua aikuisena siitä lähtien, kun 18 täytin, mutta olen seurannut anopin ja mieheni suhdetta, joka on juuri tuollainen.
Sanoisin, että sinun kai kuuluu vain tarmokkaasti pitää puolesi omissa asioissa ja jättää äidin kommentit ja "neuvot" omaan arvoonsa jos ne eivät sinua miellytä. Eli toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja olkoon vaan marttyyri keskenään..
Minulla on samanlainen kokemus aloittajan kanssa, mutta kirjoitit kaiken puolestani. Erittäin hyvä neuvosi oli "antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos", sillä en ole enää välittänyt äitini neuvoista tippaakaan.
Viime keväänä tein sen päätöksen, enkä enää vastaa hänen puheluihinkaan. Samoin vältän katsekontaktia. Tarkoitukseni on jättää hänet oman onnensa nojaan, kunnes äiti tajuaa aiheuttamansa vahingot.
Äidilläni on aivan samaa vikaa puuttua tekemisiini ja kommentoida joka asiaa, mutta minulla auttoi rehellinen itsetutkiskelu ja kasvaminen isoksi tytöksi 45 v:n iässä.
Mielestäni vihaaminen, välien katkaisu yms eivät toimi ajan kanssa. Kokeilin niitäkin, mutta hankaliakin äitejä alkaa kaipaamaan.
Kun sisäistää ajatuksen itsestään aikuisena, omien lastensa kasvattajana ja etenkin oman elämänsä kokijana ymmärtää myös pikku hiljaa hoitaa sitä pientä lasta sisällään, joka vielä niin mielellään olisi äidin mieliksi ja tekisi kaiken äidin tahdon mukaisesti. Jos sen oivaltaa löytää myös taidon osata nyökytellä sujuvasti arvosteluille ja jopa poimia jyvät akanoista vanhan äiteen pöpötyksistä. Kyllä ne hankalatkin äidit joskus jotakin tietävät.
Mietippä itsekin mihin sinä äitisi hyväksyntää ja kannustusta enää tarvitset? Aikuusti oikeesti :)
Se, että osaa itse olla tyyni ja rauhallinen vaikuttaa kummasti muihin. Aina ei tarvita näyttävää draamaa ja verisiä riitoja, jos haluaa pitää puolensa. Hyvä itsetuntemus ja hyvä itseluottamus lähtevät siitä, että myöntää olevansa heikko hankalan ihmisen läsnäollessa. Siitä ei voi kuin nousta ylöspäin.
P.S. Ja kuka on maailmassa sanonut, että äidin kanssa olisikaan helppoa? Kyllä kivojakin äitejä on, mutta minun tuttavapiirissäni moni käy keski-iän kynnyksellä ja siitäkin vanhempana vielä melkoisia kasvamisen kriisejä läpi suhteessa äitiinsä.
Kiitos, vastauksestasi oli todella apua. Ehkä se on niin, että otan liian herkästi itseeni marmatuksen, koska en täysin luota omiin valintoihini.
Enpä olisi uskonut että itsenäistyminen voi olla niinkin hidas ja kivulias prosessi, varsinkin kun sitä mielellään olisi kaikille mieliksi. Mutta vanha sanonta pitää paikkansa: "ken yhdelle kumartaa, hän toiselle pyllistää".
Sen olen päättänyt, että mieheni rinnalla seison ja yhdessä teemme päätökset, sanoivat muut mitä tahansa. Voihan niistä sanomisita sitten tosiaan poimia vain ne kultajyvät.
Mieheni sanojen mukaan: miehen pahin kilpailija on naisen äiti. Ja pahimmillaan elämä voi olla symbioottista suhdetta äitiin ja näin pikku hiljaa oma avioliitto rikkoutuu.
Kiitos kuitenkin kaikkien neuvoista, opettelen sitä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos...
Ikäihmisenä olen huomannut niin itsestäni kuin nuoremmista naisista, että irtautuminen äidistä ja muista auktoriteeteista tapahtuu lähempänä 40:ää ikävuotta. Siihen asti on vaistomaisesti etsinyt hyväksyntää päätöksilleen joko kotoa tai muilta varttuneemmilta läheisiltä.
Nuorempaan ihmiseen on helppo vaikuttaa ja sanoa, että MINÄ tiedän tämän asian paremmin, älä mene tekemään tuota virhettä.
Usein käy niin, että neuvoja on antanut neuvonsa vain korostaakseen omaa ikäänsä ja viisauttaan ilman mitään varmuutta neuvonsa pätevyydestä.
Pääasiana on tuntunut olevan se, että saa nuoremman tuntemaan itsensä epävarmaksi.
Mutta kun ihminen on 40, on hänellä jo itselläänkin elämänkokemusta sen verran, että osaa punnita paremmin päätöksesnsä, eikä sitä paitsi enää edes kysy neuvoja tai uskoudu lähimmäiselleen. Omat päätökset on helpompi tehdä itse ja asiantuntijoiden avulla kuin joidenkin mu-tu-neuvojen perusteella.
Nyrkkisääntönä kannattaisi miettiä, mitkä ovat ne asiat, joista on syytä äidille kertoa. Ei ole tarpeellista selostaa kaikkea omaan elämään liittyvää, ja vaikka äiti suoraan kysyisi, on aina mahdollisuus vastata ympäripyöreästi.
Miten äiti tai kukaan muukaan voisi neuvoa asiassa, joka itselle on ongelma?
Moni asia pohjautuu edelliseen ja edelliseen ja edelliseen. Mistä äiti ne kaikki tietäisi!
Olen oman tyttäreni kohdalla yrittänyt pysytellä asialinjalla, ja kun jostakin tärkeästä asiasta on ollut puhe, olen korostanut, että pitää kysyä ammatti-ihmisten mielipidettä, jos ei ole varma.
Maailma muuttuukin niin vauhdilla, että se mitä me itse olemme kokeneet 30 v. sitten, ei enää tapahdu samalla tavalla. Lait ja asetuksetkin ovat muuttuneet, samoin työelämä, koulut, asenteet...
Luota itseesi.
Marttyyri, diktaattori, negatiivinen ja kateellinen.
Älä odota muutosta,sitä ei tule tapahtumaan koskaan.
Suhtaudu viileästi (ei oo helppoo) ja satsaa energiaas omaan tulevaisuuteen.
omat lapsesi suhtautuu samoin sinuun kuin nyt itse sinä äitiisi!
Tunttupas varmaan ja ihanalta sitten, mietippäs jo kertaa kaks sanomaasi muille kuin itsellesi!
Oletkos nyt ja tulevaisuudessa just samanlainen kuin äitis, ehkä olikin sulle, niin itse lapsillesi, kannatkos jatkumoa ja se jatkuu sitten lapsiltasikin eteenpäin!?
Hei haloo, mene itseesi...kiitos....
lapseeni halveksivasti,ilkeästi,arvostellen,en tarvitsisi siitä palkkioksi kiitoksia,rakastamista ja ihailua.En kehota ketään olemaan ilkeä äidilleen,mutta olen sitä mieltä,että ihmisellä ei ole oikeutta olla toiselle ilkeä ja aiheuttaa mielipahaa,siitäkin huolimatta että sattuu olemaan äiti.
Äidilläkin täytyy olla rajat. Joskus on pakko ottaa välimatkaa omaan äitiinkin. Näin minä tein ja sain tietty kaukana asuvien sisarten vihat päälleni.
Oletko itse sellainen ilkeä äiti, joka tekee pahaa lapsilleen mutta silti vaatii heiltä kunnioitusta ja jopa rakkautta hamaan kuolemaan asti?
En tajua, miksi roikut tällä palstalla ellet juuri puolustamassa omaa huonoa käytöstäsi.
Jos vanhemmat kohtelevat huonosti lapsiaan, jotka ovat heistä riippuvaisia, niin siinäpä sitten makaa niin kuin petaa. Turha kuvitella, että lapset aikuistuttuaan ja itsenäistyttyään rupeavat ilkeitä vanhempiaan paapomaan. Ainakaan sellaisilla vanhemmilla ei ole oikeutta vaatia yhtään mitään keneltäkään.
Sanomasi on totta. Ei niinpäin, että miten suhtaudut vanhempiisi, olivat he kuinka väärässä tahansa, sinun omat lapsesi suhtautuvat sinuun.
Vaan niinkuin sanot , miten kohtelet omia lapsiasi ja jne.
Olisiko vanhalla viisaudella vanhempien syntien vaikutuksesta kolmanteen ja neljänteen sukupolveen jotakin sanottavaa.
Eli katkaise se alistamisen ja nöyryyttämisen ketju. Juuri sinä vanhempana voit siihen vaikuttaa.
En halua, että kukaan ja koskaan uhkailisi, mitätöisi, syylistäisi lapsiamme, kuten oma äitini teki minulle. Isä pieksi, mutta äidin henkinen väkivalta oli pahempaa.
Seuraan jatkuvasti omaa käytöstäni lapsien ja lastenlasten suhteen.
Lakkaa uskomasta vanhempiisi, niin ymmärrät heidän motiivejaan paremmin. Vanhemmat kun osaavat katsoa myös oman etunsa perään. Jos sitä aikuiseksi hyväksymistä jäät odottamaan, niin siinä tapauksessa se aika koittaa vasta sitten kun vanhemmista aika jättää.