Tutustuin eroni jälkeen tosi upeaan naiseen ja olemme nyt tunteneet 1,5 vuotta. Molemmilla on edellisistä liitoista lapsia. Suhteemme on kokenut pari tienristeystä siinä mielessä että jatko on puntaroitu ja on päätetty jatkaa. Kyse ei ole ollut tunteitten puuttumiesta vaan siitä, saammeko erilaiset elämämme sopimaan yhteen. Tämänkertainen "kriisi" vaikuttaisi naisen ikäkriisille, mutta tosiasiassa minulla ei ole hajuakaan onko tämä sitä vai onko hän alkanut epäröidä suhteessa seuraavan askeleen ottamista. Kumpikaan ei ole kiirehtinyt, eikä painostusta tunnu olevan ja nainen vakuuttaa tunteittensa olevan minua kohtaan aidot...silti hän epäröi ja tuntuu enemmän sille, että hän haluaisi tuumailla. Seksi on ollut upeaa, ja hänen kanssaan on ollut hyvä olla, ja sen tunteen olen kuvitellut olevan molemminpuolista. Tämä on toinen kerta kun hän ottaa askelia taaksepäin ja minusta kuvio oli edelliselläkin kerralla aivan sama. En vain tiedä pitäisikö minun hyväksyä tämä käytös, koska jotenkin tuntuu että hän hakee nyt ratkaisumallia ja saattaisi käyttäytyä samalla tavoin tulevaisuudessa tällaisissa tilanteissa. Hän on itse myöntänyt halunneensa juosta karkuun...ketään ei voi pakottaa jäämään jos toinen ei tahdo. En juo, en käy vieraissa...työtä kuitenkin on aivan liikaa. Jotenkin tuntuu että minua tarkkaillaan ja arvostellaan käytökseni perusteella juuri näissä kohti parisuhdetta. Ei tunnu kovin reilulle etenkään kun tunnen hyvin voimakkaasti tätä naista kohtaan.
Soutaa-huopaa
Ymmällä3
4804
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kuinka avoimesti olette puhuneet exsistänne ja siitä mitä asioita olette eroistanne oppineet?
Oletko hänen exänsä vastakohta vai löytyykö teistä paljon yhteistä?
Kuinka kauan elitte yksinänne eron jälkeen?
En osaa sanoa naisesi aivoituksista mutta omistani voin kertoa. Olen n. 40 vee ja elän nyt uusiosuhteessa ihanan miehen kanssa. Meillä on myös molemmilla lapsia. Minun nuorin ja hänen vanhin ovat jotakuinkin samanikäisiä.
Olemme olleet nyt yhdessä kolme vuotta. Eläneet molemmat "yksin" sitä ennen viisi vuotta. Ensimmäiset kuukaudet tapaamisestamme kuluivat puhuen kaikesta. Myös existä ja eroista. Selvitin itselleni ja myös hänelle niitä asioita jotka haluan itsessäni muuttaa. Joiden huomasin entisessä liitossa aiheuttavan niin itselleni kuin exälleni surua ja riitaa. Miesystäväni on voinut huomauttaa minulle aina kun otan askeleita taaksepäin ja sorrun samoihin epävarmuuksiin ja pelkoihin. Hän kannustaa minua aina kun toimin päinvastoin. Luottaminen on kovin vaikeata välillä ja pelko että joutuu uudestaan läpikäymään samat jutut valtaa helposti mielen.
Olen välillä kovin ailahtelevainen mutta joka kerta kun mies jaksaa tukea ja rakastaa minua siitäkin huolimatta niin uskallan enemmän ja enemmän luottaa. Itseeni ja häneen.
Toivottavasti minä voin tuoda hänelle samanlaista tunnetta edes joskus?
Miehet ovat paljon tasaisempia ja varmempia eivätkä mieti niin paljon valintojensa seurauksia
vaan nauttivat siitä mitä nyt on.
Kadehdin tuota hetkessä elämisen taitoa.
On totta että hormooniheittelyt vaikuttavat mieleeni mutta en voi olettaa miehen sitä aina tajuavan. Yritän tajuta sen edes itse.
(Voisinpa sulkea itseni kerran kuukaudessa komeroon etten aiheuttaisi muille niin paljon mielipahaa)
Ex mieheni oli paljon töissä ja kärsin silloin siitä, se vieraannuttaa. Tämä mies on miltei koko ajan kanssani ja se on ihanaa. Nyt kuitenkin olen oppinut kaipaamaan jopa omaa aikaa ja pyytämään sitä.
Emme asu yhdessä sillä emme koe järkeväksi yhdistää tätä pakkaa. Minulla on kaksi lasta vielä kotona ja miehellä on omansa joka toinen viikonloppu ja lomilla pitempään.
Silloin hän menee omaan kotiinsa olemaan lasten kanssa ja minä saan sitä omaa aikaa.
Jos haluan voin mennä hänen luokseen.
Hän on muuten aina minun ja lasteni luona.
Elämme yhteistä arkea näin.
Jossain välissä halusin että muuttaisimme yhteen mutta toisena hetkenä en halunnut. Hänelle näyttää käyvän kaikki=)
Välillä rasittaa se että minä tunnun olevan se joka ottaa vastuun siitä mihin tämä suhde etenee.
Olen ajatellut että jos hän haluaa muuttaa kanssani kosikoot ja kertokoot halunsa mutta hän ajattelee että tottakai minä päätän koska minulla on koko ajan lapset ja elämme enemmän minun ehdoillani. Hän myötäilee mukana.
Ei meillä ole kokemusta tälläisestä uusiojutusta.
Miten osaisimme toimia niin että kaikilla on hyvä?
Tässä sitä soudetaan ja huovataan jotta löytäisimme kokeilemalla sen oikean ratkaisun.
Luulen että pikkuhiljaa alan olemaan varma miehen
halusta olla kanssani loppuelämän vaikka emme muuttaisi nyt mitään. En tarvitse sormusta enkä yhteistä osoitetta. Sielunkumppanina, ystävänä ja rakastajana olemiseen ei tarvita enään mitään muuta kuin se oikea ihminen mutta eipä tämä helppoa ole edelleenkään =)
Ajatustenlukutaitoa en vieläkään ole oppinut
ja arki on ihan yhtä tylsää kuin aikaisemmassakin suhteessa mutta on hienoa kun sen jakaa joku aikuinen kanssani.
Älkää kiirehtikö yhteenmuuttamista vaan nauttikaa elämästänne ja toisistanne juuri noin, pitämällä omat osoitteen koska kummallakin teillä on lapsia edellisistä liitoistanne. Olen itse uusperheellinen ja aivan liian nopeasti muutimme yhteen. Vatii hirveästi sopeutumista hyväksyä toisen lapset jokapäiväisessä elämässään, varsinkin kun he asuvat koko ajan luonamme.
Kannattaa myöskin tutustua rauhassa toisiinne, muutama vuosi menee ennenkuin tunnette toisenne riittävästi vaikka olisitte minkä ikäisiä!
Itse olen välillä katunut elämääni, mietin miten mukavaa olisi asua erillään ja nauttia omasta elämästä ja omista lapsista silti toista silloin tällöin tapaillen säännöllisesti. Rakastan miestäni mutta silti mietin olisimmeko onnellisempia kun asuisimme erillämme silti seurustellen. Ja mietin miltä lapsistamme oikeasti tuntuu, eiväthän ne kehtaa kaikkea tunnustaa ääneen. Vaatii lapsiltakin todella paljon hyväksyä uudet ihmiset jokapäiväiseen elämään.
Kyllä kuulostaa kovin tutulle, asumme tosiaan erillään ja on hirveän vaikeaa sovittaa kahden ihmisen jo eletty elämä yhteen. Itse olen 38 ja naisystäväni on nyt 31. Takana minulla oli 13 vuotta kestänyt liitto ja kumppanilla vähän lyhyempi. Aikaisemmassa liitossa olin itsekin epävarma, varmastikin siksi koska asiat tulivat uusina eteeni, lapset, koti ja kaiken yhteensovittaminen. Nyt kun katselee asioita taaksepäin, onkin tilanteessa että voisi elää omaa elämäänsä toisen kanssa ja kun sitten kohtaa toiselta ihan niitä samoja epävarmuuksia ja ahdistuksia kuin mitä itsekin tuntee kokeneensa, tuntuu se hiukan ironiselta. Pelkästään hetkessä ei kuitenkaan voi elää, vaikka arki monesti sitä onkin. Tulevaisuuttakin on voitava suunnitella, etenkin lasten osalta. En tahtoisi tehdä samoja virheitä kuin mitä aiemmassa liitossa tein, eli en tahtoisi hautautua töihini, mutta ympäristön paine eron jälkeen tuntuu todella kovalta. On pidettävä huolta omista lapsista, veloista, uusperheen veloista, ussperheen arjesta...tuntuu sille että oravanpyörässä vauhti kiihtyy. Pois hyppääminen ei ole tällä hetkellä mahdollista. Vastuu perheestä on monelle miehelle se asia joka ajaa kiipeämään pylly edellä puuhun.Eiköhän tästä selvitä, mutta kaipaan silti tasaista ja turvallista yhdessäoloa, en nauti siitä että ympärillä kiehuu ja tuntee olonsa arvioiduksi.
Mitä tarvitset ja mitä luulet lastesi tarvitsevan?
Luulen että meillä kaikilla olisi aika paljon varaa luopua materiasta mitä ympärillämme on ja minkä luulemme tekevän meidät onnelliseksi.
Mitä menetät jos hidastat tahtia?
Paljon...jos et hidasta.
Elämäni paras päätös oli oravanpyörästä pois hyyppääminen. Nyt elän omilla ehdoillani enkä enään kenenkään muun. Teen pätkätöitä ja keikkatöitä kun haluan ja siltä tuntuu ja satun saamaan. Kaikista laskuistani olen selvinnyt.
Kaikki läheiseni voivat paremmin kun olen oma itseni ja paikalla silloin kun minua tarvitaan.
T:köyhä mutta onnellinen