Maailman rakkain ihminen kuoli syksyllä, omasta tahdostaan.
Aikaa kuluu, mutta koko ajan mielessä kiertävät hyvät onnelliset hetket, jotka saimme yhdessä elää.
Tuntuu että sekoan tähän tilanteeseen, itsesyytöksiä..
Mitä olisin voinut tehdä toisin? Miten olisin voinut tukea ja auttaa enemään?
Nukahdan, jos nukahdan, Hän meielessäni. Herätessä Hän on taas läsnä ajatuksissani.
Toimintakyky aivan kadonnut. Suuria ponnistuksia vaatii jaksaa edes keittää kahvit, siivota, pitää huoli omasta itsestään.
Tiedän, että pitäisi päästää Hänestä irti. Takaisin en Häntä saa. Ja on väärin riippua liikaa kiinni.
Tämä on nyt taas ihan uskonasia.
Mutta pelkään että liikaa suremalla ystävääni samalla estän Hänen sielunsa pääsemistä sinne minne pitää.
Onko muilla samanlaisia tuntemuksia rakkkaan menetyksen jälkeen?
Aikaa kuluu, mutta koko ajan mielessä kiertävät hyvät onnelliset hetket, jotka saimme yhdessä elää.
Tuntuu että sekoan tähän tilanteeseen, itsesyytöksiä..
Mitä olisin voinut tehdä toisin? Miten olisin voinut tukea ja auttaa enemään?
Nukahdan, jos nukahdan, Hän meielessäni. Herätessä Hän on taas läsnä ajatuksissani.
Toimintakyky aivan kadonnut. Suuria ponnistuksia vaatii jaksaa edes keittää kahvit, siivota, pitää huoli omasta itsestään.
Tiedän, että pitäisi päästää Hänestä irti. Takaisin en Häntä saa. Ja on väärin riippua liikaa kiinni.
Tämä on nyt taas ihan uskonasia.
Mutta pelkään että liikaa suremalla ystävääni samalla estän Hänen sielunsa pääsemistä sinne minne pitää.
Onko muilla samanlaisia tuntemuksia rakkkaan menetyksen jälkeen?
Vastaukset 18
Vanhimmat
Voimia sinulle. Rakkaan läheisesi lähdöstä on kulunut vasta vähän aikaa. Surutyön tekeminen vie aikaa ja se on raskasta, siksi sitä kutsutaan surutyön tekemiseksi. Kaikki tuo mitä kerrot kuuluu asiaan. Aina kun läheinen kuolee, millä tavalla tahansa, niin läheiset jäävät enemmän tai vähemmän syyttelemään itseään. Et olisi voinut mitenkään estää hänen kuolemaansa. Meillä jokaisella on aikamme ja kuolemantapamme on määrätty, niin ajattelen. Kirjoita vaikka rakkaallesi kirje, kerro siinä asiat mitkä sinusta jäivät kesken, ne asiat, jotka olisit halunnut tehdä toisin, pyydä anteeksi asiat, jotka mielestäsi teit väärin häntä kohtaan ja kerro myös antavasi anteeksi itse ne asiat, joita hän teki ja jotka kenties loukkasivat sinua. Lue kirje hänelle vaikka haudalla. Joskus, sitten kun sinun aikasi tulee, niin taas tapaatte. Et tule koskaan unohtamaan rakastasi, mutta opit elämään asian kanssa, muuta tietä ei ole. Elämä ei ole oikeudenmukaista.
elämä ei ole tosiaankaan oikeudenmukaista.
surutyön tekeminen on raskasta.
välillä tuntuu, että kaikki syyttävät minua. kukaan ei tosin suoraan, mutta arvaan rakkaani
lähiomaisten ajattelevan välillä aika synkästi minustakin.
tuntuu niin käsittämättömältä. meillä oli hieman ennen tapahtunutta toisi hyvä jakso ja silloin uskoin, että selviämme. ympäristön paineista huolimatta.
mutta pikkuisen psyyke ei kestänyt. yritin auttaa, mutta kun toista ei voi väkisin tekemään sitä, tai tätä. kai hän ei sitten enää jaksanut.
uskon myös, että tapaamme. hän ei ole kokonaan poissa vieläkään. ehkä hän nyt kun katselee minua jostain itkemässä, ymmärtää kuinka paljon rakastin. ja rakastan. eikä enää epäile aiheettomia.
Minun rakkaani lähti myös syksyllä, sairaus vei. Kaikki onnelliset vuodet, lasten syntymät, yhteiset juhlat, matkat, ja ihan tavallinen arki on mielessä koko ajan. Muistot sattuu niin paljon. Haudalla pitää käydä lähes päivittäin, lähes kaikki tavarat on vielä paikoillaan, en voi laittaa pois mitään, ne ikäänkuin odottavat häntä vielä kotiin, sillä jos laitan ne pois, niin silloin tavallaan jätän hänet, hylkään hänet, en voi sitä tehdä. Valtava tuska on sisällä, kai se on vielä kauan, en tiedä kuinka kauan, mutta kyllä sattui, kun eräs lähisukulainen sanoi, että et voi ajatella noin, et voi enää odottaa häntä kotiin, sinun pitää katsoa eteenpäin, joo, mutta kun siellä ei näy mitään, ei minkäänlaista mukavaa ilman rakasta, ei sellaista ikinä enää tulekaan, sellaista ihmistä ei ole, joka voisi kaiken ymmärtää, ja jolle voisi kaiken kertoa, jne. Eihän kukaan voi määrätä, kauanko saa surra ja odottaa rakastaan takaisin, en vaan voi luovuttaa, enkä päästää irti, niin vaikeaa, niin vaikeaa.
ymmärrän täysin.
minulla hieman eri tilanne. en ehtinyt tuntemaan rakastani kuin vajaan vuoden. mutta hänen vuokseen jätin taakseni kaiken entisen. pitkän parisuhteen, kun kuuntelin sydäntäni ja tein sen, mikä oli mielestäni oikein.
meidän piti elää loppuelämä yhdessä. olimme niin samanlaisia. elämässä turpaan saaneita kumpikin. toisistamme saimme turvaa ja voimaa. yhdessä olimme, me kaksi heikkoa, yksi vahva.
asiaa ei yhtään auttanut se, että oma sukuni ei hyväksynyt ratkaisuani, jättää taakse kaikki entinen. vieläkään en pysty puhumaan omien sukulaisteni kanssa. tai he eivät halua puhua tapahtuneesta. minä olen vain paha, ja olen jopa aistinut jonkinlaista vahingoniloa. "noinhan siinä pitikin käydä". kuinka ihmiset voivat olla noin tunteettomia?
rakkaallani oli tosi rankka historia ja yritin auttaa ja kannustaa häntä sanomalla, että kaikki järjestyy. hän ei sitten vai jaksanut. minäkin olken pitänyt huolen, että hänen haudallaan palaa talven pimeydessä kynttilä. eipä siellä juuri muita vierailijoita ole ollutkaan...
asuntoni on myös täynnä rakkaani tavaroita, kuvia... hänelle tärkeitä asioita. hänen sisätossunsa ovat sängyn alla, omieni vieressä.
tuntuu tosiaan myös, että edessä ei ole kuin mustaa. asiaa ei yhtään auta se, että rakkaani suvun taholta ollaa niin hiljaa. tulee mieleen, että pitävät minua syyllisenä kaikkeen.
vaikka ei kai se niin ollut. jätin rakkaani yksin vuorokaudeksi. ja silloin kaikki tapahtui.
joka päivä mielessä, jos olisin ollut hänen luonaan, hän eläisi yhä. mutta hän tavallaan ajoi minut pois. ehkä hän oli suunnitellut lähtevänsä täältä juuri tuolloin. vaikeaa on, kun tehtyä ei saa tekemättömäksi, eikä rakas enää vastaa...
voimia sinulle.
Oman mieheni kuolemasta on kulunut lähes kaksi vuotta. Tiedän miltä sinusta tuntuu. On merkillistä kuinka yksi ihminen voi täyttää koko maailman ja sitten lähdettyään tyhjentää sen. Tottakai elämä jotenkin helpottuu kun itse ajan myötä henkisesti vahvistuu ja jaksaa sen ikävän ja kaipuun kantaa paremmin, mutta olo on kuitenkin lohduton. Yritän itselleni muistuttaa kaikista niistä asioista, mistä saan olla kiitollinen, mutta katkeruus hiipii usein mieleen. Uskon kuitenkin, että Taivaan Isä ymmärtää tunteeni ja antaa anteeksi, vaikka en aína jaksakaan olla kiitollinen elämästäni.
Kiitos lohduttavista sanoista, ei kai tätä tuskaa voi kukaan ymmärtää kuin saman kokenut, itse en ainakaan olisi aiemmin voinut tajuta millaista tämä on, en olisi voinut koskaan kuvitella itse joutuvani tällaiseen tilanteeseen, vaikka monenlaisia kohtaloita kuulin. Enkä aina osaa edes pukea sanoiksi tätä olotilaa, en tiedä mitä sanoisin, ahdistaa niin.
sinulle suuressa surussasi.rakkaasi kuolemasta ei ole kovin kauan,kuuluu surutyöhön kertomasi asiat.minun rakkaani kuoli 2007 syksyllä ja vieläkin hän on joka päivä ajatuksissani.minä olin ihan sekaisin sen jälkeen.kukaan ei voi määritellä kuinka kauan surutyö kestää,itse vaan olen sitä mieltä että ne meille rakkaat ihmiset jotka ovat kuolleet pysyvät aina sydämmissämme.anna ajan kulua ja sure surusi loppuun,vaikka en tiedä loppuuko suru koskaan mutta ajan myötä oppii hyväksymään asian.minä suren vieläkin en joka hetki mutta tulee asioita joista muistan rakkaani ja yhteisen ajan.tiedän että rakkaani ei haluaisi minun surevan loppuelämään vaan elävän täyttä elämää.anna ajan kulua,minä olen selvinnyt tähän päivään asti ja varmasti selviät sinäkin,olkaamme onnellisia siitä että olemme saaneet tuntea rakkaamme ja kaikki onnelliset hetket.
olen lähelläsi,tunnen tuskasi.sanon omasta kokemuksesta.kuoleman jälkeen oli pakko päästä haudalle ja kynttilä oli palanut aina kuoria myöten loppuun.nyt jälkeenpäin tiedän että poikani rakasti minua niin paljon ,että hän toivoi kynttilän liekin kestävän mahd.pitkään.se auttaa myös sielun matkalla.ole onnellinen rakkaasi puolesta.hänellä on nyt hyvä olla,ei maailmassa ketään väkisellä pidetä jos ei jaksa ja siellä he meitä odottavat ja ovat vastassa kun meidät sinne kutsutaan.kulje rukoillen ja suru on surtava vaikka taakka on raskas kantaa.jaksamisia sinulle.olen lähelläsi rukoillen.
Tuli itku silmään koska oli aivan kuin itse olisin tämän kirjoittanut..
Itse menetin 2 vuotta sitten parhaani ystäväni ja samalla tyttöystäväni. Olimme olleet koko iän yhdessä, hiekkalaatikosta asti ja tuntui kun vain tämä ihminen merkitsi jotain. Hän muutti isän työn mukana Ruotsiin ja jouduimme eroon toisistamme. Soitelimme, lähetimme kirjeitä ja kävimme toisten luona silti. 2 kuukautta muuton jälkeen ystäväni isä löysi ystäväni omasta huoneestaan hirttäytyneenä. Ovi oli lukittu, samaten ikkuna ja esillä oli lääkkeitä ja viiltelytavaroita joten se oli selvä itsemurha. Hämmästelimme tätä paljon koska ystäväni oli täysin kunnossa ja elämänhaluinen.. Vai enkö vain huomannut että jokin oli pielessä? Kumminkin tuntuu että se oli vikani ja en tehnyt näköjään riittävästi että ystäväni olisi ollut onnellinen. Pystyispä tätä kipuu ees lieventämään..
Kuinka vanha sinä ja rakas ihmisesi olette?
Kannattaisi hakea apua jostain, itse olen vasta 17-vuotias ja olen yrittänyt soittaa nuorten puhelimeen mutta en ole vielä pystynyt. Tämä ajaa minut vielä hulluksi. Myös ystäväni olisi tänä päivänä samanikäinen kuin minä, oikeastaan tämä surmasi itsensä omana syntymäpäivänään.
Ihan ensiksi lämmin halaus kaikille tähän kirjoittaneille...
Kukaan ei voi olla vastuussa siitä, tekeekö joku itsemurhan vai ei. Vaikka miten vieressä vahtisi, niin jos toinen on sen päättänyt tehdä, hän pyrkii päämääräänsä kohti vääjäämättömästi. Heille se on ehkä se helpoin vaihtoehto, jos psyyke sanoo, ettei vain enää jaksa - siitä huolimatta, että rakastaisi jotakuta, joka haluaa elää.
On olemassa nettisivusto itsemurhan tehneiden läheisille, löytyisikö sieltä kohtalotovereita..en ole koskaan käynyt noilla sivuilla, mutta tiedän, että sellaiset on.
Ajattelen myös aina niin, että jo silloin kun synnymme, ja ennen sitäkin, on tuolla jossain tiedossa myös se päivä, kun elämä päättyy - tai sanotaanko, että tämä maanpäällinen elämä. Uskon vahvasti siihen, että tämä jatkuu erilaisessa olomuodossa vain. Mutta vaikka tehtäisiin mitä, tuota lähdön päivää ei voi muuttaa. Jotkut tuntuvat saavan jatkoaikaa esim. pelastuessaan täpärästi onnettomuudesta, mutta siitäkin huolimatta uskon, että se viimeinen päivä on tiedossa jo silloin.
Olen viimekesäisen isäni lähdön jälkeen lukenut monta Johanna Bromanin kirjaa. Ne tuovat paljon toivoa ainakin itselleni ja ovat lohdullinen ja selkeä kuvaus siitä, mitä tämän elämän jälkeen on - lukekaapa. Olen lukenut niitä vuosia sitten muuten vain, nyt taas palasin niiden pariin.
Itsekin uskon, että liialla surulla estää läheistään pääsemästä "eteenpäin" siellä toisella puolella. Siksi yritän olla surematta, mutta kaipaan kylläkin ja usein sanonkin isälle ääneen, että ethän pahastu, on vain niin ikävä. Uskon kyllä että isä voi kuulla minua, en tarvitse siihen haudalle menoa.
Opetelkaa tulkitsemaan niitä monia pieniä ja lohduttavia viestejä, joita läheisenne teille antavat olemassaolostaan. Se voi olla pieni lintu, joka pyrähtää lähellesi, tuulenpuuska, voimakas auringonpaiste juuri tietyllä hetkellä. Joskus vain aistin, että isä "kävi", kun olen huomannut jotain ympärilläni, ja ne tilanteet ovat lohduttaneet paljon. Eivät pelota, vaikka joskus vuosia aiemmin niin luulin.
Mutta kaikesta huolimatta tiedän myös tuon tunteen, kun ei haluaisi päästää irti: ei vain h a l u a i s i , että toinen on poissa - sitä vaihetta elän vielä itsekin.
Mutta miettikää tilanne toisinpäin: jos olisitte itse kuollut ja läheisenne vielä täällä maan päällä: miten toivoisitte hänen elämäänsä elävän? Surren eilistä ja menetettyä, vai eteenpäin pala palata katsoen, pienenpienistä asioista iloa rakentaen ja ollen onnellisia, että heillä oli juuri sinut sen tietyn elämän ajan, eikä kukaan muu?
Vastaus on yksinkertainen, eikö totta.
Voimia teille jokaiselle huomiseen!
tuosta vielä piti laittamani, kun jotkut sanoivat, että rakkaan läheiset tuntuvat syyllistävän.
Se on luonnollista. Olet ollut lähinnä sitä ihmistä, jonka he menettivät, ja koska ihminen pyrkii etsimään syyllisen kaikelle tapahtuneelle, siinä tilanteessa on lähiomaisille helpointa syyllistää juuri sinua. Kyse on psyyken jutusta, ei siitä, että he olisivat ajatelleet asiaa loppuun saakka - välttämättä eivät ajattele sitä loppuun saakka koskaan. Sinun syyllistämisesi vain on heille helpottavaa jotenkin, ja myös helpoin valinta tuollaisessa tilanteessa.
Kukin itsessään tietää, että tuollaisessa syyllistämisessä ei ole perää, joten sen puolesta voitte olla huoleti. Keskittykää vain siihen, miten tiedätte asioiden todellisuudessa olevan.
Kiitos Teepuu. lohdutit minuakin kovasti kirjoituksellasi. Oli niin surullinen mieli, että en voinut nukkua ja tulin tänne vielä lukemaan. Minäkin olen lukenut kaikki Johanna Bromanini kirjat ja saanut niistä paljon lohtua.
varmasti meidän jatkavan elämäämme. Menetin itse isäni vaikeaan sairauteen, hän oli vasta 61 v. Siitä on vielä niin vähän aikaa, että tiedän mitä on ikävä ja tuska. Ei ole päivääkään ettei isä ole mielessäni. Itku tulee hyvin herkästi ja missä vaan, kun jokin muisto tai asia sen laukaisee.
Olen kuitenkin kiitollinen että sain puhua isän kanssa kuolemasta etukäteen, se meillä oli tiedossa miten tulee käymään jos ei ihmettä tapahdu. Ei se puhuminen mitään helppoa ollut, kun itketti ja ahdisti, mutta isä painotti sitä kuinka tämä on hänen elämä ja meidän lasten elämä jatkuu ja hänen elämä meissä ja lastenlapsissa. Näin yritän ajatella ja vaalia mukavia muistoja ja saada niistä voimaa. Suru kestää aikansa, eikä se lähde kuin suremalla, mutta pikkuhiljaa se helpottaa.
Voimia teille kaikille surun keskellä.
Suosittelen luettavaksi Merete Mazzarellan kirjaa, Juhlista kotiin.
luulin, että tämä alkaisi jo jotenkin helpottaa, mutta pahempaan suuntaan tuntuu menevän.
kuoleman jälkeen tuli shokki, jonka aikana pakolliset asiat tuli hoidettua kuin jossakin sumussa.
en oikeastaan muista muutamasta menetyksen jälkeisestä viikosta mitään.
nyt kun alkaa ymmärrys jotenkin palata on tullut hirveä masennus.
asiaa ei yhtään auta, että oma suku, perhe (se perhe, johon)synnyin ei pidä mitään yhteyttä.
myös omiin lapsiin yhteydenpito on sen varassa otanko yhteyttä vai en.
en viitsisi heitä kuormittaa. eivät ilmeisesti käsitä miten hajalla olen.
menettämäni ihmisen suku on myös hiljaa, kai heillä on oma surutyönsä, mutta väkisin tulee mieleen, että he haluavat minut unohtaa. en tiedä.
omassa mielessäni syyllistän heitä, he varmaan samoin minua.
vaikeaa on.
oikeasti en tiedä, kuinka tässä surussa ja epäonnistumisen tunteessa selviää hengissä. olen menettänyt niin paljon.
yöt ovat parhaita, jos nimittäin saa nukuttua. saa hetken olla poissa tästä todellisuudesta.
tuisi kevät ja kesä nopeasti, tämä pimeyskin on hirveää. mutta kellokin tuntuu käyvän paljon hitaammin kuin ennen.
Niin totta on, että alku meni kuin sumussa, tuli vaan toimittua ja tehtyä, ja sitten kun luulee että voisi helpottaa, niin sehän vaan pahenee, oikein pelottaa ajatella, miten tästä talvesta selviää, kun suru tuntuu vaan painava mieltä entistä enemmän. Ei kai se koskaan helpota *huokaus*
Minäkin päätin vastata. Kerron hieman omasta tarinastani:
Minulla kuoli todella läheinen ystäväi muutama kuukausi sitten sydänkohtaukseen. Hän oli vasta 17 vuotias... Kuolema oli yllättävä, eikä kuolemaa osattu odottaa. Hänen sydänvikansa oli niin lievä. Jäi sanomattomia sanoja. Olisinpa saanut ne viimeiset hetket "takaisin"... Mutta asian kanssa pitää vain koittaa elää.. Näen rakkaani vielä, uskon niin.
Voimia sinulle syvässä surussasi. Raskasta se on, mutta jonain päivänä paistaa aurinko. Hymyä ei pidä pelätä ja rakkaasi toivoo sinun hymyilevän vielä. Elämä jatkuu meillä jälkeenjäävillä, vaikka se välillä tuntuukin niin oudolta. Mutta aika on tähän ainut lääke. Pakko vielä lisätä: Et voinut kuolemalle mitään. Olit varmasti tärkeä ihminen vainajalle ja teit paljon hänen vuokseen. Häntä rakastit ja olit hänen rinnallaan kun hän sinua tarvitsi.
Toivottavasti tästä oli jotain apua, voimia sinulle.
oli apua, kaikki empatia ja ystävälliset
viestit lämmittävät :)
Hei, tunnen ihan samoin, minun mieheni kuoli eilen ja tunnen syyllisyyttä etten pakottanut häntä lääkäriin. Nyt istun täällä ja itken, mitä olisi voinut tehdä toisin.Kaikki sanoo ettei syy ole minun mutta tunnen silti syyllisyyttä.Meillä kaikki oli yhteistä, harrastukset ja työ.Mietimme tulevaisuutta pitkälle mitä minä teen nyt?Suru on suunnaton.Tuskin jaksan kirjoittaa tätä.Pyysin häneltä kuolinvuoteella että hän tulisi kertomaan miksi näin kävi, ei tullut.ahdistaa mitä teen?