...että ympäristönne suorastaan painostaa teitä pariutumaan? Että olette säälittäviä, koska ette ole löytäneet kumppania rinnallenne? Alatteko pikku hiljaa itse uskoa siihen, että olette "säälittäviä"?
Itse olen ystäväpiiristäni ainoa sinkku, en ole koskaan seurustellut vakituisesti. Väkisinkin sitä alkaa miettimään, että missä vika? Vaikka sitä haluaa uskoa, ettei mitään vikaa ole, sitä "oikeaa" ei vain ole sattunut kohdalle. Se, että jotain vikaa on, tulee kuitenkin ajatuksiin väkisinkin. Sitten sitä yrittää miettiä, mikä vika se voisi olla. Ja kun vertaa itseään seurusteleviin ystäviinsä, huomaa, että heissä on samoja vikoja. Jotenkin vain tuntuu, että olen se ainoa, joka saa ihmissuhteissaan lokaa niskaan, ennen kuin ne kunnolla ehtivät alkaakkaan. Aina ei mene nallekarkit tasan, siinä se selitys taitaa olla? Jotkut saavat paremmat kortit elämässään, kuin toiset.
Kaverit tuntuvat löytävän seurustelukumppanin hyvinkin helposti. Ja kun eroa pukkaa, vietetään se "normaali toipumisaika", jonka jälkeen ei taaskaan ole mitään vaikeuksia löytää rakkautta.
Kun tulee puhetta kavereiden kanssa sinkkuudestani, yleiset fraasit ovat "Kyllä sinäkin vielä jonain päivänä löydät rakkauden!", "Kyllä sä kerkeet vielä, sä oot niin nuori!" (juu, nuori kyllä, parikymppinen, mutta...)
Vaivaannuttavia hetkiä syntyy etenkin silloin, kun huomaa olevansa esim. kahden pariskunnan kanssa viettämässä iltaa. AINOANA SINKKUNA. Yleiset läpät mitä siviilisäädystäni heitetään, on jotain tyyliin: "Etitään nyt tollekkin mies, ettei sillä olis niin tylsää." "Mä oon yrittäny ehdottaa sille vaikka ketä, mut kukaan ei kelpaa!". Heitän itsekkin asiasta vitsiä, että elelen tulevaisuudessa yksin vanhana piikana kissojeni kanssa. Ilmeisesti se on hauskaa, kun se aina jaksaa naurattaa.
Olen saanut myös kuulla, että olen tunnevammainen, koska en ihastu oikein koskaan kenenkään. "Sun pitäis alkaa opettelemaan sitäkin."
Sepä se onkin mielenkiintoista, tunnevammainen.
Omakohtaisia kokemuksia aiheesta, mielipiteitä yleensä?
Itse olen ystäväpiiristäni ainoa sinkku, en ole koskaan seurustellut vakituisesti. Väkisinkin sitä alkaa miettimään, että missä vika? Vaikka sitä haluaa uskoa, ettei mitään vikaa ole, sitä "oikeaa" ei vain ole sattunut kohdalle. Se, että jotain vikaa on, tulee kuitenkin ajatuksiin väkisinkin. Sitten sitä yrittää miettiä, mikä vika se voisi olla. Ja kun vertaa itseään seurusteleviin ystäviinsä, huomaa, että heissä on samoja vikoja. Jotenkin vain tuntuu, että olen se ainoa, joka saa ihmissuhteissaan lokaa niskaan, ennen kuin ne kunnolla ehtivät alkaakkaan. Aina ei mene nallekarkit tasan, siinä se selitys taitaa olla? Jotkut saavat paremmat kortit elämässään, kuin toiset.
Kaverit tuntuvat löytävän seurustelukumppanin hyvinkin helposti. Ja kun eroa pukkaa, vietetään se "normaali toipumisaika", jonka jälkeen ei taaskaan ole mitään vaikeuksia löytää rakkautta.
Kun tulee puhetta kavereiden kanssa sinkkuudestani, yleiset fraasit ovat "Kyllä sinäkin vielä jonain päivänä löydät rakkauden!", "Kyllä sä kerkeet vielä, sä oot niin nuori!" (juu, nuori kyllä, parikymppinen, mutta...)
Vaivaannuttavia hetkiä syntyy etenkin silloin, kun huomaa olevansa esim. kahden pariskunnan kanssa viettämässä iltaa. AINOANA SINKKUNA. Yleiset läpät mitä siviilisäädystäni heitetään, on jotain tyyliin: "Etitään nyt tollekkin mies, ettei sillä olis niin tylsää." "Mä oon yrittäny ehdottaa sille vaikka ketä, mut kukaan ei kelpaa!". Heitän itsekkin asiasta vitsiä, että elelen tulevaisuudessa yksin vanhana piikana kissojeni kanssa. Ilmeisesti se on hauskaa, kun se aina jaksaa naurattaa.
Olen saanut myös kuulla, että olen tunnevammainen, koska en ihastu oikein koskaan kenenkään. "Sun pitäis alkaa opettelemaan sitäkin."
Sepä se onkin mielenkiintoista, tunnevammainen.
Omakohtaisia kokemuksia aiheesta, mielipiteitä yleensä?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Vaikutat tasapainoisemmalta kuin kaverisi.
Olen mies, joka kulkee omia polkujaan. Vain Gamel Bootsit puuttuu .
tunnevammainen on aina yhtä mielenkiintoinen. Veikkaisin että juuri nämä sun naiskaverit käyttivät tuota sanaa? Naisilta nimittäin tota sanaa kuulee todella paljon, yleensä se vain on niin että miehenä jos et syty sen naisen kohdalla tai et haluakkaan perustaa perhettä niin olet tunnevammainen. :)
Eli siis tolla sanalla tarkoitetaan jotain normista poikkeavaa mitä ihmiset eivät ahtaissa mielissään pysty käsittelemään.
Mutta ihan sulle viestinä niin en ole tosiaan varma millainen olet luonteeltasi, mutta itselläni on sellainen "ongelma" (normeja) että tutustun todella hitaasti ja tässä kiireisessä yhteiskunnassa pitää kaikki tapahtua sormia napsauttamalla jolloin hitaammat jäävät nuolemaan näppejään. Toisekseen olen myös vaativa, en ulkonäöllisesti niin kuin varmasti joku kerkesi jo kuvitella, vaan henkiseltä puolelta. Joten vaikeuksia löytää samanlaista ihmistä on vielä normaalia enemmän.
Mutta jatka sä omaa elämääs sillä tavalla miten sä haluat koska se kuitenkin on sun elämäs eikä niiden kavereiden. Anna niiden tehdä omat valinnat ja sä teet omas. :)
En ole oikeastaan koskaan kokenut, että ympäristö painostaisi pariutumaan. Miehenä on ehkä helpompaa elellä poikamiehenä, kun taas naisten odotetaan ilmaisevan vimmaista perheenperustamisviettiä. (Miehiltä odotetaan kuitenkin vilkasta sukupuolielämää, eli joko pariutumista tai yhtymistä - jos kumpikin puuttuu, aletaan ihmettelemään. Tosin tästäkään harvoin kuulee päin kasvoja).
En sitten tiedä, pitäisikö tässä pitää itseään säälittävänä. En tiedä, kuinka vanha itse olet, mutta omassa iässäni (toinen jalka käytännössä haudassa) ei enää edes ole vapaalla jalalla olevia naisia ja jos onkin, niin joko he eivät halua mitään ja ainakaan minun kanssani, ja loppuihin on mahdoton tutustua, koska sinkkunaiset eivät koskaan tunnu liikkuvan yksin missään. Ja jos sitten löytyy yksi vapaa nainen, joka ilmaisee jotain kiinnostusta, niin sitten pitäisi vielä itse kiinnostua.
Muutaman todennäköisyysteoreettisen laskelman jälkeen vaikuttaa siis siltä, että ainakin vanhan on vaikea löytää suhdetta, koska ei ole ketään, jonka kanssa pariutua. Onko tämä silloin omaa säälittävyyttä? Ehkä ainoastaan siltä osin, ettei osannut olla nuorempana aktiivinen. Nuorempanahan sitä uskoi erinäisiin fraaseihin sen erityisen ihmisen löytymisen varmuudesta ja siihen, että sitten ainakin löytyy kun ei etsi. Se oli kuitenkin ehkä enemmän nuoruuden naiiviutta kuin säälittävyyttä.
...sinä oikein olet? 85?
Muistaakseni olen saanut sellaisen käsityksen, että et olisi kuin about kolmikymppinen, eli molemmat jalat kaukana haudasta. Deittipalstoillakin on tosi paljon yli nelikymppisiä ja tuskin heidänkään on mahdotonta löytää toisiaan. Kolmekymppisinähän sinkkunaisille tulee se tarve löytää vakituinen parisuhde että ehtisi tehdä lapsia.
"Kolmekymppisinähän sinkkunaisille tulee se tarve löytää vakituinen parisuhde että ehtisi tehdä lapsia."
Kyllä. Mutta tuo onkin kirjaimellisesti juuri noin. Nainen kelpuuttaa lähes kenet tahansa, koska hän tarvitsee tuossa vaiheessa miehen vain lapsen alullepanijaksi ja perheen elättäjäksi. Se on ainoa rooli mikä miehelle on luvassa.
Et kai ole oikeasti tuota mieltä!? - Ainakin minä teen lapsen yksinkin ennemmin kuin sellaisen miehen kanssa, josta en aidosti välitä (jos nyt lapsia ylipäänsä teen). Ei nyt sentään eletä mitään 1950-lukua enää, onneksi.
En ihan 85 ole vielä, mutta aika lähellä. Tässä iässä oikeastaan kaikki naiset ovat varattuina pitkäaikaisissa suhteissa. Sen tiedän kyllä, että joskus kolmenkympin jälkeen, ehkä neljäkymppisenä, osalla nämä ensisuhteet kariutuvat, ja alkaa toinen kierros. Ongelma on tietenkin siinä, että uusi parisuhde kuitenkin löytyy nopeaa, joten jos en tunne uusioneitiä valmiiksi, en todennäköisesti ehdi tutustumaankaan ennen kuin uusi suhde on jo löytynyt. Toisaalta jos tunnen eronneen entuudestaan, en voi häikäilemättömästi hyväksikäyttää toisen elämänkriisiä ja toivoa, että nyt vuosien jälkeen kaveri kolahtaisi. Eli ei ole enää vanhalla toivoa. Ja vaikka olisikin, niin 26-vuotias lähes täysin kokematon mies on vielä jotenkuten huomioonotettava tapaus, mutta yli 30-vuotiaana siitä tulee vain suurempi painolasti etenkin, kun on niin tottunut elämään yksin. Se kun tuntuu haittaavan jo nyt.
En minäkään - sinkkunaisena, jalka myös kohta siellä haudassa, no, ei ihan, mutta en todellakaan mikään parikymppinen - ole koskaan kokenut, että ympäristö pakottaa pariutumaan. Ei sen tarvitse. Se normipaine tulee ihan esim. lehtiä lukemalla. Joka aviisissa on nykyään esillä vauvojen kuvia ja perhe-elämää.
Tapasin tosi pienen ja suloisen vauvan taannoin. Yksi ympärillä olijoista siinä sitten, että tee sinäkin tuollainen. Miten älytöntä. Ihan kuin niitä alettaisiin niiltä jaloilta tekemään. Tuollaiset ihmiset suhtautuvat lasten tekemiseen älyttömän käytännönläheisesti: siitä vaan ulos ja lenkille ja kyllä se mies sieltä löytyy ja siitä sitten se vauva tekemään siinä lenkkipolulla. Siitä se perhe-elämä ja muu elämä sitten alkaa niin.
Niin totta on sekin, mitä sanot: korkeammassa iässä pitää liian monen palikan osua kohdalleen.
Ja se, joka hokee nuorelle, että kyllä säkin vielä joskus löydät, pitäisi kyllä...Mitään ei tuolla tavalla itsestään tapahdu. Kyllä se vaatii yrittämistä, osaamista, aktiivisuutta jne. ihan kuin mikä tahansa asia elämässä.
Ei ole olemassa mitään kohtaloa, että jokaiselle on jossain joku.
Kiinnitin huomiota tuohon, kun sanoit "ei ennätä tutustua uusioneitiin". Se menee juuri noin myös miesten kanssa. Huomaa jonkun kiinnostavan tyypin, ehkä kiinnostutte toisistanne, mutta mies ei tee aloitetta, ja hups, yhtäkkiä kuulet jostain tai näet kadulla tai lehdessä, että ukko onkin löytänyt itelleen akan. Siis jotenkin ei vain ennätä, se on niin totta ja niin konkreettista.
Paitsi että minusta yli 30-vuotias sinkkumies ei ole kenellekään mikään painolasti. Se on, että niitä ei hirveästi ole olemassa. Ellet sitten tarkoittanut omaa sinkkuuttasi painolastina itsellesi. Mieshän voi vaikka lisääntyä vaikka kuinka vanhana, päinvastoin kuin nainen. Jos se nyt mikään ASIA on.
Tarkoitin painolastilla sitä, että jos ensimmäinen oikea ja vakavastiotettava suhde on kolmekymppisenä, voi olla vähän vaikeaa kummankaan suhtautua tilanteeseen. Myöskin seksuaalista kokemattomuus voi käydä tukalaksi molempien kannalta, vaikken sinänsä ole varma, pitääkö uuden kumppanin kanssa olla heti kaikki tekniikat hallussa - välillä saan sellaisen käsityksen, että kaikki pitää kuitenkin opetella aina uusiksi.
Jos minulla olisi yli 30-vuotias kumppani, jonka ensimmäinen suhde olen, en ehkä pitäisi tätä asiaa painolastina. Riippuen tietysti siitä, kuinka ihastunut olisin. Jos hyvin ihastunut, olisin tilanteeseen hyvin ihastunut.
Tietysti voisin aluksi miettiä, miksi näin on. Mutta kyllähän sitä kokeneempienkin kumppaneiden kanssa miettii, että millainen tuon tausta on ja miksi se on sellainen kuin on.
Enkä tarkastelisi seksuaalisuuttakaan välttämättä tekniikkalajina.