Ensimmäisen kerran olen huomannut pystyväni elämään ilman ex-miestäni.Päätös erosta oli minun ja tein sitä kaksi vuotta. Syyt eroon olivat hyvin painavat. Silti pitkän liiton jälkeen kaipasin häntä kovasti. Nyt huomaan pystyväni jo hengittämään ja tunnen selviäväni hengissä. En ole sortunut uusiin laastarisuhteisiin ja voin koko ajan paremmin. O.K. Ero sotki talouteni todella pahasti, enkä tiedä, miten tästä selvitään kuiville. Mutta henkinen tasapaino tuntuu hyvältä. Kenenkään ei pitäisi alistua. Elämme vain kerran. Nauttikaamme siis elämästä.
Jo helpottaa..
yksin70
91159
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Lohduttavaa kuulla, että erosta voi selvitä. Tässä vaiheessa, kun itselläni on takana vasta kaksi kuukautta itkua ja surua, kaksi vuotta tuntuu pitkältä ajalta. Pian se kuitenkin menee ja ajan myötä voi sopeutua kaikkeen. Olen iloinen puolestasi, että olet saavuttanut henkisen tasapainosi, perässä tullaan. Talousasiatkin järjestyvät, ne minulla onneksi on kunnossa vaikka tiukilla olenkin. Pane sinäkin ne asiat kuntoon:)
Kaikkea hyvää sinulle!
Minulla kaksi pientä lasta ja olen halunnut säilyttää heillä mahdollisimman normaalin elämän harrastuksineen ym. He eivät saa joutua kärsimään aikuisten tekemistä virheistä. Puoli vuotta tiukkaa, ehkä sitten helpottaa. Täytyy vain toivoa, ettei luottotiedot menisi. En kuitenkaan luopuisi enää vapaudestani. On helpottavaa, kun ei tarvitse enää pelätä.
Tuossa alla joku kirjoitti (taas), että on katunut avioitumistaan jo esikoista odottaessaan.
Mikäpä siinä on erotessa, jos tunteet ovat tuollaisia?
Olemmeko me miehet teille vain siitossonneja ja pankkiautomaatteja?
Pärjäilkää miten parhaiten osaatte.
Minulta se ei ole pois.
Miettikää kuitenkin seuraavaa siirtoanne, sillä mies saattaisi haluta vähän kestävämmän liiton, kuin muutaman kuukauden, että raskaus saadaan alulle.
Minä olin kyllä ihan onnellinen koko yhteisen ajan ex-miehen kanssa, melkein 27 vuotta. Toki viimeiset vuodet oli mitä oli mutta ajattelin, että kunhan lapset kasvaa niin elämä helpottuu ja jää aikaa myös meille kahdelle. Parisuhteen hoitaminen tosiaan jäi, kun mies oli aina töissä ja minä kiinni kolmessa lapsessa, joista kaksi nuorinta oli erityislapsia ja elämä täyttyi heidän terapioistaan. Minä olisin jaksannut odottaa niitä helpompia aikoja mutta mies ei. Hän halusi elämältä muuta kuin tylsää arkea tylsän vaimon ja kitisevien kakaroiden kanssa.
Tässä iässä raskaudesta ei enää edes haaveile mutta kestävästä suhteesta kuitenkin. Mutta saahan sitä haaveilla, se ei kuitenkaan koskaan toteudu. Kuka haluaa vaihtaa vapaa elämänsä korvatulehduskierteiseen, päivähoito-ongelmiin ja murkkuiän tuomiin taisteluihin uusperheessä. Ei kukaan!
tapauksen uudestaan?
Ymmärsitkö lukemasi.. Jos 20 v. on näyttänyt ettei onnistu ja kun lähtökohta on tuo.
En sanonut t. kirjoittanut katuvani avioitumistani vaan vihdoin tajunneeni etten minä sairasta voi parantaa..
Tuo siitossonnijuttu on sitten omasi.. Sun käsitys petetyistä naisista!
Pärjäillään Me! Meidät on valettu kestämään:)
Tuo loppu olikin sitten jollekulle toiselle..
Kiitos kannustavasta asenteesta. Itse olen käynyt saman polun. Talous romahti täälläkin, vuokra yksiössä asun. Mutta henkisesti voin hyvin, raskaan alun jälkeen.
Käsittänyt vielä kunnolla koko ero ajatusta ja itkenyt olen joka päivä. Pillereiden voimalla jaksan aina yhden päivän, välillä vain hetken, eteenpäin. Syy oli minussa, joten joudun yksin lähtemään ja jättämään rakkaani ja kotini. Mitään en pysty mukaani ottamaan, edes poikani kuvaa, sillä silloin itkisin vielä enemmän rakkaiden esineiden keskellä. Nehän muistuttaisivat vaan kodistani. Kertokaa mistä saan voimaa. En pysty minnekään lähtemään, en mitään tekemään, koska fyysisetkin voimat on menneet, eikä iloa mistään. Olisi edes mustaa huumoria, mutta kun kaikki ystävätkin ovat kaikonneet, eikä jaksa jauhaa enää tätä masennusta muille.
Ymmärrän tunteesi. Vaikka minä päätin erosta, se teki kipeää ja kauan. Exäni kohteli minua kaltoin ja silti viimeiseen asti rakastin häntä ja toivoin muutosta. Kotoa lähtiessä otin mukaan vain kissani, henkilökohtaiset tavarani ja lasten tavarat. Siitä olen pikku hiljaa rakentanu elämää ja yrittänyt taistella talouden kanssa. Alussa pelotti ja itketti koko ajan. Oli suunnaton häpeä jäädä yksin. Meillä oli kulissit pystyssä viimeiseen asti. Exäni on hyvin suosittu seuramies. Eroamme ei ymmärrätty. Mutta en jaksanut enää. Kun luottamus menee, kaikki menee. Eikä väkivaltaa ja pettämistä tarvitse loputtomiin sietää. Tuska laimenee vähitellen ajan kanssa. Yksinäisyyden kanssa oppii elämään. Katkeroitumista minä eniten pelkään. Päivä kerrallaan. Voimia kohtalotovereille. Elämme vain kerran. Siivet kyllä kantavat vielä joskus. Uskon niin.
Minulla on toinen ero vireillä. Ehkä olen vanhentunut tai elämä tasottanut mutta nyt vain tunnen lievää haikeutta ja kumma tunne, että näinhän elämässä aina käy: loppupeleissä olet yksin eikä toiseen voi luottaa. Tunne ei ole alistunut vaan jotenkin fatalistista kohtaloon tyytymistä. Epäilen, että olen löytämässä sen sisäisen rauhan tai tajuan ajatuksen, että aikansa kutakin - ja ihminen itse on se, jonka kanssa se loppuelämä on vietettävä.
Draama on tästä kaukana.