Kihlattu ilmoitti uudenvuoden aattona että hänelle riitti. 3,5 vuoden yhteiselon jälkeen hän sitten muutti koirien kanssa uudenvuodenpäivänä pois. Pahinta oli huomata, ettei asia tuntunut häntä pahemmin hamittavan. No, eipä hänen täytynytkään jäädä yhteiseen kotiin yksin olemaan, se ilo suotiin minulle... Kolmatta osapuolta ei kuulemma ollut, mutta oli heti parin päivän päästä ollut yhteydessä vanhaan heilaan (jonka kanssa muka ei enää tulisi toimimaan, mutta epäilen...). Olihan meillä ollut vaikeita aikoja takan, mutta onhan joka suhteessa näitä. Ja mielestäni oltiin menossa parempaan suuntaa. Viimeinen "hyvä" päivä ja ilta oli ihanaa aikaa, olin pitkästä aikaa oikein onnellinen. Ja sitten kohtalo päättikin toisin..
Ekat päivät yksin olivat aivan kamalia, ruoka ei maistunut ja itku tuli tuon tuostakin. Ollaan tavattu silloin tällöin, viimeksi vajaa viikko sitten, ja vaikka kuin yritin pidätellä itkua hänen seurassaan niin sorruin... Muutama päivä sitten tuntui että ehkä pääsenkin ylös ja jatkamaan, mutta sitten tulikin perjantai-ilta... Yksin on hankala elää sellaisia hetkiä joita on vietetty yksin.
Olen lukenut vanhoja tekstareita hyviltä ajoilta, käynyt paikoissa joissa kävimme yhdessä, tehnyt asioita joita teimme yhdessä... Parempi kärsiä pois heti, vaikka tuntuukin ylivoimaisen pahalta... Olen yrittänyt kirjoittamalla päästä tästä yli,muttei sekään ole pahemmin auttanut.
Toivo kuolee viimeisenä, ja toivonkin että meillä vielä olisi tulevaisuus yhdessä, vaikka huonolta näyttääkin... Koko meidän tarinallamme oli niin sadunomainen alku, että tuntuu siltä, että kohtalo ivailee minulle... Toi minulle miehen eteen jännällä tavalla, ja yhtä nopeasti hänet otettiin sitten pois.
Aika varmaan parantaa haavat, joo, mutta ensin pitäisi uskaltaa myöntää itselleen, ettei hän enää rakasta eikä tule takaisin. Sekin vie oma aikansa. Katkeransuloiset muistot pyörii päässä, ei sen ollut tarkoitus mennä näin... Tiedän että minulla on kohtalontovereita, kertokaa miten teidän arkenne on jälleen lähtenyt rullaamaan?
Ekat päivät yksin olivat aivan kamalia, ruoka ei maistunut ja itku tuli tuon tuostakin. Ollaan tavattu silloin tällöin, viimeksi vajaa viikko sitten, ja vaikka kuin yritin pidätellä itkua hänen seurassaan niin sorruin... Muutama päivä sitten tuntui että ehkä pääsenkin ylös ja jatkamaan, mutta sitten tulikin perjantai-ilta... Yksin on hankala elää sellaisia hetkiä joita on vietetty yksin.
Olen lukenut vanhoja tekstareita hyviltä ajoilta, käynyt paikoissa joissa kävimme yhdessä, tehnyt asioita joita teimme yhdessä... Parempi kärsiä pois heti, vaikka tuntuukin ylivoimaisen pahalta... Olen yrittänyt kirjoittamalla päästä tästä yli,muttei sekään ole pahemmin auttanut.
Toivo kuolee viimeisenä, ja toivonkin että meillä vielä olisi tulevaisuus yhdessä, vaikka huonolta näyttääkin... Koko meidän tarinallamme oli niin sadunomainen alku, että tuntuu siltä, että kohtalo ivailee minulle... Toi minulle miehen eteen jännällä tavalla, ja yhtä nopeasti hänet otettiin sitten pois.
Aika varmaan parantaa haavat, joo, mutta ensin pitäisi uskaltaa myöntää itselleen, ettei hän enää rakasta eikä tule takaisin. Sekin vie oma aikansa. Katkeransuloiset muistot pyörii päässä, ei sen ollut tarkoitus mennä näin... Tiedän että minulla on kohtalontovereita, kertokaa miten teidän arkenne on jälleen lähtenyt rullaamaan?
Vastaukset 10
Vanhimmat
kohtalo ollut joka päätti vaan hän.
Eikä kohtalo ivaile sinulle.
Hän päätti lähteä ja ei ollut arvoisesi.
"Aika varmaan parantaa haavat, joo, mutta ensin pitäisi uskaltaa myöntää itselleen, ettei hän enää rakasta eikä tule takaisin. Sekin vie oma aikansa. Katkeransuloiset muistot pyörii päässä, ei sen ollut tarkoitus mennä näin... "
Minkään ei ole "tarkoitus mennä näin" kun tuntuu pahalta ja on vähän sekaisinkin vielä.
Olet kuitenkin rohkeasti jo kohdannut noita "menneisyyden haamuja" eli käynyt samoissa paikoissa kuin te kävitte yms.
Siinä vain kestää aikansa kun siitä selviää sillä tavoin että voi odottaa elämältään jotain muuta eikä ole kiinni vanhassa ja siinä "mitä oli ja mitä olisi voinut olla".
Kuulostaa tutulta tunteet. Meillä oli viiden vuoden yhdessä asumisen jälkeen ero (rankkaa riitelyä ym.). Tuli adonis kuvioihin mukaan eron tuoksinassa ja hän häippäsi pois kelkasta jonkin ajan kuluttua saatuaan tarpeeksi.:) Vaikeinta oli käsitellä rakkauden menetys ja yksinäisyys: on realistinen vaihtoehto viettää pettymysten jälkeen monta vuotta yksin kenties lopun elämäni. Meni kuukausia, kun söin aika huonosti. Tuli univaikeuksia. Kävin mm. lääkärissä ja sain mietoja lääkkeitä. Oli melkein joka ilta töiden jälkeen jotain menoa ja väsyneenä retkahdin iltaisin nukkumaan. Silloin tällöin tapasin exääni. Se oli tavallaan helpottavaa, toisaalta ahdistavaa.
Olen tyytyväinen siihen, että kotona vallitsee rauha. Täällä ei kukaan käyttäydy epäsoveliaasti, vaan saa rauhassa levätä ja kerätä voimia. Välillä tosin itkukin tulee. Tämä viikko on ollut vaikea viikko. Heikoilla jäillä tässä edelleenkin ollaan ja kävellään. Yritän suojella itseäni ja en missään tapauksessa päästä ketään lähelleni, koska en halua tulla loukatuksi.
Olen tällä hetkellä turtunut. Mikään ei tunnu miltään. En enää vihaa enkä surekaan. Asiat vain menevät omalla painollaan. Olen kaukana positiivisesta tyypistä, joka olen joskus ollut. Minusta on tullut aika vakava. Mikään ei ole ilmeisesti pysyvää.
Mutta sen asian olen huomannut, että itsetuntoni ei voi perustua kenenkään toisen harteille tai saavutuksille. Minun täytyy vain pärjätä itse ja se on aika kova juttu. En voi kehuskella tässä iässä vanhempieni tai isovanhempieni uroteoilla, koska ikää on jo sen verran, etten enää ole mikään pikkutyttö. En voi kehuskella lasteni saavutuksilla. Itse minun on pidettävä itsestäni huolta. Vastaan kaikesta yksin. Se on aika kova juttu.
Minun maailmani romahti joulukuun alussa...yli viisi vuotta yhdessä, yhteinen asunto, kihlaus, suunnitelmat naimisiin menosta ja lapsista...kaikki murskaantui yhtenä päivänä. Mies vaan ilmoitti ettei enää halua jatkaa, että suhde ei toimi. Olihan meilläkin ongelmamme, toiset hiukan isompia ja toiset pienempiä, mutta en olisi koskaan uskonut että näin käy...olin onnellisempi kuin koskaan ja olin sen vielä jokin aika ennen hänelle sanonut. En vieläkään voi ymmärtää miten tilanne meni niin kuin meni...miksi hän ei voinut puhua pahasta olostaan ja oltaisiin voitu korjata asioita. Ruoka ei maistu vieläkään ja itku tulee joka päivä. Tuntuu että ei millään enää jaksaisi...kaikki tuntuu niin vaikealta. Minä jäin yhteiseen kotiimme ja hän muutti pois. Kamalinta on että minä yritän selvitä päivän kerrallaan eteenpäin, mutta hän jo tapailee uutta...miten siihen voi kyetä niin pitkän suhteen jälkeen vaikka se olikin hän joka suhteen päätti. En vaan voi ymmärtää. Kaikki yrittää sanoa että kyllä se elämä vielä jatkuu, mutta minusta elämisen jatkaminen tuntuu niin vaikealta. Minä toivon joka päivä että hän tulisi takaisin ja me toteuttaisimme ne yhteiset unelmat joista haaveilimme...mutta ehkä sen jonain päivänä tajuaa että niin ei vaan käy enää. Olen samaa mieltä siitä että vkloput ovat pahimpia...silloin tehtiin aina yhdessä asioita ja yhtäkkiä onkin yksin eikä osaa tehdä mitään. Muistot pyörii koko ajan päässä ja vaikka kuinka yrittäisi, niin tuntuu että niistä ei pääse eroon...on vaan niin kova ikävä.
Voi, olen niin pahoillani sinun puolestasi, tiedän tasan minkä helvetin käyt läpi... Kuten arvasinkin herra on jo onnellisesti uudessa suhteessa, eipä siinä kovin monta päivää mennyt... Kyselinkin tänää kun tavattiin miten uuden rouvan kanssa sujui, ja hän häkeltyi täysin. Ei parka osannut avistaa että minä tiedän. Mutta kuulemma menee "ihan hyvin". Loistavaa.Minä en enää jaksa kuulla että elämä jatkuu tai että kaikki vielä jonain päivänä tuntuu hyvältä, tottakai se tulee olemaan niin (tuskinpa kukaan on ikävään kuollut vaikka se kylläkin tuntuu kovin mahdolliselta...), mutta tämä väliaika se onkin se vaikein... Kunpa voisi pikakelata eteen- tai taaksepäin, joko korjata mikä meni väärin tai sitten herätä aamuun jolloin tämä ei enää satu. Henkilökohtaisesti en voisi edes kuvitella mitään laastarisuhdetta vielä, en pitkään aikaan. Tuntuu että pitää saada surra ja olla murheellinen kunnolla yksin ensin.
Lohduttaa että en ole yksin tunteideni kanssa, vaan että on olemassa joku joka ymmärtää mistä on kyse. Kiitos sinulle vastauksestasi!
iloinen kun tekstisi täältä löysin...tajusin myös etten ole yksin tällaisessa tilanteessa...meitä on siis muitakin. Minäkin juttelin miehen kanssa jokin aika sitten kun sain tietää uudesta suhteesta...kysyin vaan että miten hän kykenee siihen, kuvittelin että näin pitkän suhteen jälkeen hän haluaisi vain elää villiä poikamieselämää...sekin olisi satuttanut vähemmän kuin uusi suhde. Vastauksena sain vain että ei hän sitä etsinyt...ÄÄÄK...itse yrittää vain selvitä päivän kerrallaan ja kaikki toitottaa sitä samaa että kyllä se elämä jatkuu...olen kanssasi samaa mieltä että kyllä se varmasti joskus jatkuu, mutta nyt se ei siltä tunnu. Vaikeimpia on monet aamut jolloin on nähnyt jotain ihanaa unta eletystä elämästä ja sitten herääkin siihen kammottavaan ja karuun todellisuuteen...yksinäisyyteen. Se olisikin ihanaa jos elämää vois kelata suuntaan tai toiseen...vaikka ikävä on hirveä, niin silti haluaisin kelata itseni eteenpäin, siihen päivään kun ei enää satu ja pystyy nauttimaan taas elämästä.
Kiitos sinulle kirjoituksestasi...se on tosiaan lohduttavaa tietää ettei ole tunteidensa kanssa yksin...ja on olemassa ihmisiä jotka kuuntelee aidosti. Kiitos siitä :)
Hui, melkein uskomatonta todeta että joku toinenkin tuntee ja ajattelee juuri niitä samoja asioita kun itse. Tosiaan, minäkin tuumasin että poikamieselämän vielä olisin kestänyt, mutta se että hemmo lentää suoraan seuraavaan syliin suorastaan oksettaa. Ja samalla olen niin mustasukkainen/kateellinen jne että joku toinen sai MINUN mieheni. Minun. Minä kuulun hänen viereen, ei kukaan muu... Ja saa minut tuntemaan itseäni täydeksi nollaksi. Miksi minä en riittänyt, miksi en enää kelpaa? Tulipa tässä mieleen tänään, että on se vanha suola tainnut janottaa jo vähän aikaan... Hän on koko syksyn ollut hieman etäinen, on varmaan suunnitellutkin tämän, ainakin henkisesti. Hänellä on jo yksi avioero takanaan ennen kuin tavattiin, ja vannoo tietävänsä kuinka pahalta tuntuu. Jaahas. Jos kerran tietää, miksi sitten menee tekemään tälläista? No, emme olleet (vielä) naimisissa, joten ehkä tämä kaikki ei hänen mielestään lasketa... Koko viikonlopun kidutin itseäni miettimällä kuinka romanttisia ja villejä aikoja mahtavat viettääkään yhdessä juuri silloin, ihan kuten me silloin joskus kauan sitten. Eihän se mihinkään johda, mutta kun ajatukset pyörivät ja pyörivät. Tänään oli onneksi työpäivä, joten hitusen helpompi olla. Toistaiseksi. Laitoin asunnon myyntiin, en pysty enää täällä asumaan. Toisaalta kaikki muistot on kiinni tässä, mutta toisaalta haluan nimenomaan niistä eroon. Jospa vaikka helpottaisi. Ristiriitaisia tunteita, mutta pakko tehdä jotain ettei sekoa...
Tää on oikeesti ihan omituista...että joku voi ollakkin niin samassa tilanteessa ja ajatella asioista samoin. Samaa sitä on tullu mietittyä, että miksi joku toinen saa nyt sen kaiken mikä piti kuulua minulle...minun piti päästä naimisiin ja lapsia...minun kanssa piti viettää ihanaa yhteistä elämää...ja sit vielä se että miksi en riittänyt, mitä tein väärin. Tiedän etten saisi ajatella vian olleen minussa...kyllä siihen aina tarvitaan kaksi. Silti kun miehen kanssa eron jälkeen puhuttiin ja häntä pyysin takaisin, niin huomasin, että aina sanoin vain asioita joissa minä voisin muuttua...miksi vain minä, miksi ei muka hänessä olisi vikaa. Inhottaa kun on ns. alentanut itsensä. Kamalaa on tosiaan se itsensä kiduttaminen...miettii että mitäköhän ne nyt tekee ja uskottelee itselleen että ne tekee kaikkia niitä ihania asioita mitä mekin teimme yhdessä...äääk...pitäisi pystyä pääsemään eroon niistä ajatuksista, mutta miksi se on niin vaikeaa. Meillä on vielä asuntoasiatkin epäselviä...ei tiedä myydäänkö vai ostanko minä sen...no, aika näyttää.
Pakko vaan meidän on yrittää jaksaa...ihanaa oikeasti tietää ettei ole yksin tässä tilanteessa...vaikka olemmekin täysin ventovieraita toisillemme, niin tuntuu kuin oltaisiin tunnettu jo kauan. Kiitos kaikesta :)
Tosiaan, ihan kuin lukisi omia kirjoituksiaan vaikka toisen "kynästä" tulevatkin. Onkohan se niin, että saman kaavan mukaan tämä aina menee, en kyllä usko. Mutta ihana löytää vertaistukea tän kaiken kaaoksen keskellä. Ystävät ja perhe yrittävät parhaansa mukaan auttaa, mutta koska niillä ei ole sama tilanne päällä tällä hetkellä, niin eivät kuitenkaan tasan tarkkaan ymmärrä millaisia monsteriajatuksia päässä liikkuu.
Minäkin olen hokenut että muutan sitä ja tätä itsessäni kunhan hän tulee takaisin (ja inhottaa kerjätä ja olla heikko, mutta minkäs teet...), mutta välillä pitäisi sanoa itselleen stop ja ajatella että hänenkin täytyisi muuttua. Mutta tässä mielentilassa on niin helppo luvata kuun taivaalta, tehdä kaikkena jotta toinen taas rakastaisi... Minä kuulemma en ole enää samanlainen kuin suhteen alussa. no en hitossa, on hänkin muuttunut vuosien varrella. Alkuaikoina kun yrittää parhaansa ollakseen ihana ja just täydellinen, mutta ajan kuluessa jokaisesta tulee esiin piirteitä joitaei ehkä alussa ollut. Nyt hän näkee tämän uuden vaaleanpunaisten silmälasien läpi, mutta tuskin hänkään on niin täydellinen aina ja ikuisesti...
Ihana jutella kanssasi, vaikka onkin näin "synkkä" palsta, mutta anyway... Tiedät että jossain ainakin joku tietää ja ymmärtää sekä tuskailee samojen asioiden parissa...
Se on totta että ystävät ja perhe yrittävät kyllä kaikkensa tukeakseen ja auttaakseen...mutta kuten sanoit, he eivät ole siinä tilanteessa, he eivät ymmärrä mitä tällä hetkellä koen ja mitä tosiaan ajattelen. Ihanaa kuitenkin että myös sinulla on ystäviä ja perhe tukemassa...kamalinta olisi olla täysin yksin. Ja ihanaa on myös, että oikeasti ollaan löydetty täältä toisillemme tukea...tällä on ollut jotenkin puhdistava vaikutus, kun on toinen joka on samassa tilanteessa ja ymmärtää sen tuskan. Välillä tuntuu jotenkin inhottavaltakin vuodattaa ystäville näitä asioita...tulee sellainen pelko että mitä jos ne kyllästyy tähän jonain päivänä...tosin silloin ne eivät ole olleet tosi ystäviä.
Se on tosiaan hirveää se kerjääminen...tulee sellainen olo, että on heikko ja avuton, eikä muka pärjää yksinäänkin...silti siihen alentuu vaikka se ajatuksenakin on kamalaa.
Tuota minäkään en ymmärrä kun sanotaan ettei ole enää samanlainen kuin ennen...eikö ihmisen ole tarkoituskin kasvaa ja kehittyä? Kamalaa se olisi jos aina pysyisi samanlaisena...silloinhan voitaisiin yhtä lailla käyttäytyä kuin lapset. Kyllä elämään kuuluu kasvu ja kehitys... ja yleensä parisuhteessa molempien kuuluu tehdä niin. Mutta ainakin omasta suhteestani olen ajatellut että minä kehityin ja kasvoin ja halusin elämältä jo jotain muutakin, kuten oman perheen. Mutta jos toinen ei kasva samalla tavoin niin näin siinä sitten käy.
Ei meillä taida olla vaihtoehtoja kuin yrittää olla vahvoja...ja joku päivä me vielä näytämme niille miehille että emme tarvitse niitä mihinkään. Pärjäämme paremmin omillamme ilman heitä. Ja vaikka se vielä kovin kaukaiselta ajatukselta tuntuukin, niin pakko yrittää tämän kaiken itkun, tuskan ja turhautuneisuuden keskellä uskoa siihen että jossain on vielä jotain paljon parempaa...jotain meille tarkoitettua. Vaikea vaan tällä hetkellä uskoa tai luottaa rakkauteen...luulin siihen voivani luottaa, mutta niin se kaikki silti vaan olikin valhetta.
Ehkäpä niitä "huonoja" aikoja oli miehen mielestä suhteen lopussa sitten ihan tarpeeksi liikaa. Eikä hän enää jaksanut riitelyä ja muuta kurjuutta. Miehet vetäytyy yleensä sinne "luolaansa" mietiskelemään asioita. Näyttävät ulospäin suht normaaleilta, kunnes sitten pistävät yllättäen homman kerrasta poikki. Tämä ei häntä vaikuttanut harmittavan, joten kaipa oli pähkäillyt asiaa sitten jo jonkin aikaa.