Meillä on erosta 2,5 vuotta. Jätin entisen vaimoni, koska jo 5 vuotta elimme omaa elämäämme. Hän kotona, minä töissä ja maailmalla. Hän ei vieläkään ole toipunut erostamme. Ei pysty edes puhumaan puhelimessa saati sitten tavata, vaikka on yhteinen lapsi, jonka takia olisi sillointällöin juteltavakin. Olen jo huolissani entisen vaimoni tilanteesta. Pelkään että hän on masentunut, eikä pääse erosta yli koskaan. Hänen ystäviltään olen kuullut hiukan saman suuntaista. Milloin erosta tulisi toipua, onko siihen joku aika, jonka jälkeen aletaan jo puhua mielenterveys-ongelmista, jossei pysty normaaliin kommunikaatioon.
huolissaani jo,
vaikkei mulle kuulu
141120
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Hei!
Tuttavallani on ollut samanlainen vaimo, tai suhde tai mitenvaan.. Eron jälkeen mies meni pian uusiin naimisiin (uusi nainen oli jo ennen eroa kuvioissa), Jätetty vaimo taas jäi rypemään itsessääliinsä useiksi vuosiksi. Oli tätä mykkäkoulua ensimmäine vuosi, jonka jälkee alkoi miehen ja uuden vaimon "kiusaaminen" ja asioista nipottaminen sekä syyttely. Edelleenkään, tietääkseni, ei tällä entisellä vaimolla ole uutta suhdetta, joten aika ja ajatukset menevät miehen elämän pohtimiseen ja piikittelyyn. Surullista. Toinenkin samankaltainen tapaus oli entisellä työkaverillani, jonka vaimo oli aika epäsosiaalista tyyppiä, joskin miestä kohtaa todella omistava ja mustasukkainen. Heillä oli useampi lapsi tuolloin vielä hoidettavanaan, eikä lasten asioista sopiminen meinannut onnistua millään. Myöhemmin tämä nainen kyllä hakeutui hoitoon, kun ei muuten päässyt asioista yli. Usein tällaiset vaimot tuntuvat olleen jo avioliiton aikana ripustautujia ja heidän elämä on perustunut paljolti miehn varaan, niin taloudellisesti kuin henkisestikin. Miehestä ei päästä irti henkisesti edes eron myötä vaan syyttely jatkuu ja henkinen riippuvuus, vaikka miehellä olisi jo uusi perhekin. Jos vaimosi oli jo avioliiton aikana kotona viihtyvää tyyppiä, jolla ei ollut omia harrastuksia tai ystäväpiiriä niin on suuri mahdollisuus että eron jälkeen hän ei edes "halua" päästä jaloilleen vaan pitää itseään marttyyrinä lopun elämää. Uutta suhdetta tällainen tuskin löytää. Surullista mutta niin totta!Ja sehän se usein on syy eroonkin, ripustautuminen....
Jos nainen on liian kiltti, läheisriippuvainen, ripustautuva, niin yleensä hänen puolisonsa tukee tätä käytösmallia.
Millainen mies haluaa vaimokseen tuollaisen naisen? Ehkä mies on pitänyt siitä, että häneen ripustaudutaan. Naisella ei ole muuta elämää kuin koti.
Mies saattaa jälkikäteen sanoa, että saihan se vaimo kulkea missä vaan, jos halusi, mutta ei koskaan itse edesauttanut sitä, että vaimo olisi päässyt pienten lasten luota vähän hengähtämään. Ehkäpä mies oli koko ajan jossain muualla menossa kodin ulkopuolella?
Yleensä vakka kantensa valitsee. Huonon itsetunnon omaava ottaa puolisokseen myös huonon itsetunnon omaavan.
Narsistien uhrit ovat usein liian kilttejä. En sano, että ap olisi ollankaan narsisti. Narsisti ei huolestu entisistä vaimoistaan.
Mutta noin kärjistettynä esimerkkinä tuon sanoin.
Entinen mieheni jätti minut 10 vuotta sitten toisen naisen takia. Vaikka löysin pian nykyisen mieheni ja perustimme perheen, niin erosta toipuminen vei 5 vuotta. Niin kauan kesti ennen kuin sain kaikki itkut itkettyä ja yksi kesä huomasin, että itku ei enää tullut sen asian muistelusta.
Kaikki on kuitenkin niin yksilöllistä. Ehkä jos putoaa ihan tyhjän päälle ja on ollut kuitenkin riippuvainen henkisestikkin toisesta, niin se on varmasti vaikeaa. Jos jää epäselvä asioita joihin ei saa vastauksia, kuten itselläni, niin vie aikaa kunnes on sinut sen asian kanssa, että kaikkeen ei koskaan saakkaa vastauksia.
Olen seurannut anoppini elämää, hänen erostaan on aikaa jo neljäkymmentä vuotta ja vieläkin hän on katkera ja masentunut. Eroa haki aikoinaan anoppini, pettämisen vuoksi.
Aina, kun jotain vastoinkäymisiä tapahtuu, silloin vaikuttaa kuin avioerosta ei olisi kulunut hetkeä kauemmin. Kertomusta avioliitosta ja erosta toistetaan loputtomasti ja haava vaikuttaa tuoreelta. Katkeroituneen äidin lapset saavat varsin huonon lähtökohdan elämälleen, ongelmia aikuisiässä riittää.
Ihmisistä on aina vastuussa, vastuu ei lopu eroon. On poikkeuksellisen lyhytnäköistä ajatella siten, että suhteet ovat kertakäyttötavaraa. Mikä siis on vastuusi, sen varmaan tiedät itse? Mikäli jaksat ajatella omaa napaasi pidemmälle. Vastuuta toisista ihmisistä kuitenkin tulee kantaa. Mielenterveys ongelmat ovat varsin hankalia asioita. Mikäli mukana on vielä lapsikin, hänen pärjäämisestä tulisi kantaa myös huolta.
Entisen vaimosi asiat siis kuuluvat myös sinulle ja niin kuuluu myös lapsesi ongelmat. Keskusteluyhteys tulisi saada aikaiseksi ensimmäiseksi.
jos on ollut esm.väkivaltaa,siitä on toipuminen aikaa vievää.
Ja usein haluaa vielä eron jälkeen purkaa asiaa väkivaltasen kanssa ja kysyä,miksi?
Mutta,tässä tapauksessa ei lienee,kerroin vaan esimerkin.
Jotkin luulee,kun vaihtaa puolison uuteen,ongelmat katoaa,mutta terve ihminen tuntee pahaa oloa,jos huomaa jättäneensä jälkeen selvittämättömän asian,josta toinen ihminen kärsii.
Ongelmat ei katoa pakenemalla vaan kohtaamalla.
Minun mielestäni jokainen aikuinen kantaa vastuun itsestään ja omista teoistaan. En todellakaan haluaisi, että ex rupeaisi kantamaan vastuuta minusta. Lasten asioissa vastuu on yhteinen ja jos on huolissaan lapsesta/lapsen elämästä lähivanhemman kanssa niin silloin asioihin on toki puututtava.
En minäkään haluaisi ex-miehen kanssa keskustella ja keskustelenkin vain sen verran mikä lasten asioissa on tarpeeksi. Se riittää minun mielestäni. Me elämme kumpikin omaa elämää ja se ei enää kuulu toisillemme. Ex:n mielestä minä en ole varmaan toipunut erosta koska uutta suhdetta minulla ei ole. Tuo uusi suhde ei ole mielestäni osoitus siitä, että on erosta selviytynyt. Suhteet tulee jos on tullakseen mutta ne eivät ole suinkaan pääasia. Voi olla ettei minulle ole tarkoitettukaan uutta suhdetta vaan on tyydyttävä näihin hetken iloihin.
Mihin perustat näkemyksesi, että ihmiset ovat aina vastuussa toisistaan?
Mielestäni se on niin, että jokainen aikuinen on - viimeistään loppupeleissä - vastuussa vain itsestään (ja lapsistaan, jos niitä on). Tietysti on toivottavaa, että ainakin puhevälit säilyvät, vaikkei eron jälkeen oltaisikaan niin kamalasti tekemisissä. Mutta jos toinen päättää ettei puhu eikä pukahda exkumppanille (eihän niin liiton aikanakaan välttämättä tehdä- miksi sitten liiton jälkeen?!), niin ei sille voi mitään. Vastuu toisesta päättyy silloin täysin.
Tosiaan lasten asioissa vastuu on yhteinen. Lapsia ei saa pitää pelinappuloina eikä unohtaa yleensäkään.
Ja exien kanssa ei tarvii olla tekemisissä kuin sen mikä on pakko, eli lasten asioissa, kaikki muu on turhaa. Eronneiden elämä jatkuu kummallakin tahoillaan, toisen asiat ei kuulu enää toiselle.
Uusi suhde tulee kun on tullakseen, toisilla voi hyvä suhde syntyä nopeastikin eron jälkeen, toisilla siihen voi mennä vuosi-kaksi, joillain ei tule koskaan uutta suhdetta.
Ja hakemalla uutta ei löydä, se voi putkahtaa missä ja milloin vain eteen. Sitä odotellessa on vaan tyydyttävä niihin hetken iloihin. :)
Toisesta ei vastuuta tarvitse, eikä voikaan kantaa, mikäli hän pärjää itse. Tilanne on luonnollisesti toinen, mikäli kyky kantaa vastuuta puuttuu mm. masennuksen vuoksi. Ihmiset pyrkivät tukemaan jopa vähemmänkin tuttuja ihmisiä, minä esimerkiksi naapuriani, vaikean avioeron jälkeen.
Avioero voi olla hyvinkin raastava kokemus, kerroinkin jo viestissäni anoppini tarinasta osan. Hänen kolme lastaan pärjäsivät huonosti masentuneen ja katkeran äidin hoivissa, tytär teki itsemurhan, yksi pojista alkoholisoitui, yhdellä on erittäin suuria vaikeuksia hahmottaa omia tunnetilojaan. Vaikeuksia ei pystytä avoimesti kohtamaan ja keskusteluyhteys ongelmatilanteissa on hankalaa. Anopin käytös vaikuttaa dementoineelta, vaikkei sitä olekaan. Hän on edelleen käpertynyt omaan surkeuteensa.
Keskusteliuteluyhteys ja koetun läpikäyminen olisi ehkä voinut aikoinaan auttaa, mutta siihen ei haluja ollut -ei varmaan kummallakaan.
Vaikeaa on etenkin perheillä, joiden kulttuuriin kuuluu se, että ulospäin on on julkisivun näytettävä hyvältä. Ongelmiin ei siis osata hakea apua ja epäonnistumisen kokemukset koetaan musertavina. Masennustaipumus on myös vahva silloin, kun lapsuudessa on hylkäämisen kokemuksia, silloin valmiuden tämän tyyppisten tunteiden käsittelyyn puuttuvat.
Mielestäni, sellainen maailmankuva on poikkeuksellisen julma, jossa ihmiset (jotka ovat aikoinaan olleet hyvinkin läheisiä) hylätään täysin, ikään kuin toisilla olisi ainoastaan käyttöarvonsa.
omasta erostani on kolme ja puoli vuotta enkä ole puhunut ex-mieheni kanssa kolmeen vuoteen - omasta päätöksestäni. Hän lakkasi olemasta minulle sinä päivänä, kun tajusin että hän oli pettänyt minua toisen naisen kanssa jo avioliittomme aikana. Olen mielestäni selvinnyt erosta enkä ole hänelle enää katkera.En vaan yksinkertaisesti arvosta häntä enää ihmisenä lainkaan ja siksi en tunne, että minulla olisi mitään tarvetta keskustella hänen kanssaan.
Olimme naimisissa 9 vuotta eikä meillä onneksi ole lapsia. Saattaapi olla, että minunkin ex-mieheni miettii enkö ole vielä selvinnyt erosta, kun en seurustele kenenkään kanssa. Onneksi itse tiedän voivani hyvin ja pärjääväni vallan mainiosti. Uusi suhde tulee vastaan kun on tullakseen ja mielummin olen itsekseni, kuin huonossa parisuhteessa.
Teillä on yhteinen lapsi, joten tilanne on luonnollisesti toinen. Kerro ex-vaimollesi, että kyse on lapsen hyvinvoinnista ja sen takia edes jonkinlainen keskusteluyhteys olis hyvä olla olemassa. Lapsen parastahan molemmat vanhemmat haluavat.
P.S. älä kuitenkaan kuvittele, että olet ollut niin ihmemies, ettei sinusta yli pääse... asioilla on aina kaksi puolta.
on riippuvainen?
minäkin huolissani exästä; hänen sairauksistaan (fyysisistä ja psyykkisistä). Puhuin yli viisi vuotta, että hakeutuisi hoitoon, koska ei pystynyt kommunikaatioon kenenkään kanssa. Tai tietysti pystyi puhumaan säästä ja maailman taloustilanteesta; mielestäni taas kenen kanssa tahansa niistä voi puhua - ei siihen parisuhdetta tarvita.
Joku toipuu erosta nopeasti, jotkut ei koskaan. Mitä hitaammin toipuu, sitä enemmän ao. henkilöllä on ongelmia itsensä kanssa. Apua tarvittaisiin, mutta sitä tajuta - ikävä kyllä -hakea. Joten ihan lapsenkin takia olisi todella hyvä, jos saisit exän menemään terapiaan. Minunkin ex meni - tosin vasta viiden vuoden suostuttelun jälkeen.
Kirjoit 'Mitä hitaammin toipuu, sitä enemmän ao. henkilöllä on ongelmia itsensä kanssa.' Olen täysin eri mieltä kanssasi. Ihmisellä, joka ei käsittele eroa lainkaan vaan säntää heti uuteen suhteeseen, on mielestäni enemmän ongelmia itsensä kanssa kuin sellaisella, joka yrittää oppia ja ottaa opikseen kolhuista. Mielestäni jokainen suuri elämänmuutos vaatii aikansa, jotta voi entistä ehompana jatkaa matkaa.
On ehkä hyvä muistaa, että ihmiset keskustelevat eri ihmisille erilaisista asioista. Välttämättä se ex-puoliso ei olekaan juuri se ihminen kenelle omaa pahaaoloa haluaisi purkaa ja välttämättä tämä ex-puoliso ei tiedä niitä muita ihmisiä, joiden kanssa on tilanteesta helpompi keskustella.
Tottakai ero pitää kohdata ja käsitellä. Kyllä sen ovat usein ne toiseen suhteeseen lähtijätkin käsitelleet: Heillä vain käsittely taitaa ajoittua paljon aikaisempaan vaiheeseen eli pidemmälle aikavälille, koska ovat mitä ilmeisemmin harkinneetkin eroa ensin. Ainakin siinä tapauksessa, että heillä on ollut jo menneen liiton aikana erinäköisiä suhteita. On myös hyvä muistaa, että ihmisillä on erilaisia tapoja päästä kriisien yli. Joku suree läheisen kuolemaakin vuositolkulla, joku selviää muutamalla kuukaudella. Jotkut eivät toivu koskaan.
Itselläni oli elämänmuutos pitkään tapetilla exliiton aikana. Siispä sitten kun sitä viimein hain, olin itse jo käsitellyt sen - ja syvennyin tukemaan ex-puolisoa erossa, koska hänellä ei ollut ketään muutakaan (ei tuttavia, ystävistä puhumattakaan).
Jokainen elämänmuutos vaatii toki aikansa, mutta jos jonkun ongelman käsittely pitkittyy pahasti, niin se mutkistuu myös: Ihmisellä on suuri riski tulla itsensä "vangiksi" - ja sellaisesta saattaa katkeroitua, pahasti. Aivan samoin kuin jotkut eivät toivu läheisen kuolemasta koskaan, jotkut eivät toivu erosta. On erittäin surullista, kun ihmiset eivät päästä irti menneestä.