Oli alkuvuosi 2002 kun ensimmäisen kerran oven tälle ihmiselle avasin..
Olin ex.miesystäväni kanssa vieraassa kaupungissa kylässä ja muut oli lähtenyt kaupungille kun en päässyt krapulaltani ylös ja olin siis vieraassa asunnossa ja ovikello soi ja Hän oli sen takana.
Sinä päivänä vaikka muut tuli varsin äkkiä myös paikalle en saanut silmiä irti hänestä eikä hän minusta..
Lähdettiin pois ex:n kanssa ja joku halu minussa oli syttynyt, ei pelkästään hän vaan se kaupunki veti puoleen, muutimme syksyllä sinne ja joskus muuton jälkeen ex:n kaveri puhui että vaikkapa nyt Jarkko pääsee linnasta.
Muistan sen illan kun tiesin taas tapaavani tämän ihmisen, sen miten kukaan vieläkään ei ole katsonut minua niin..
Siihen aikaan kaikkeen liittyi aineet, huumeet, lääkkeet ja viina. Me päädyttiin lopulta yhteen, lähdin hänen mukaan, päätimme yhdessä lopettaa, halusimme perheen ja kaiken mutta aineet oli välissä.
Hän lähti omaan hoitopaikkaan ja minä omaan koska niin oli kuulema viisainta muutaman kuukauden seurustelun jälkeen.
Olin itse 4kk vierotuksessa ja en enään luottanut, en luottanut siihen että voisimme elää yhdessä ilman kamaa, sillä oman päätökseni olin tehnyt ja nyt on menossa jo 6 vuosi ilman kamaa.. Poltin sillat ja muutin pois, toiseen kaupunkiin..
Nyt olen elänyt lähes neljä vuotta suhteessa jossa rakastan kyllä mutta en niin paljoa.. Onko se vain se kesken jäänyt huuma vai miksi kaipaan vieläkin niin etten pysty montaa kuukauutta olemaan ilman itkua ja kaipuuta vaikka itse kaiken katkasin. En enään löydä häntä, en halua edes miettiä onko häntä enään..
Olin ex.miesystäväni kanssa vieraassa kaupungissa kylässä ja muut oli lähtenyt kaupungille kun en päässyt krapulaltani ylös ja olin siis vieraassa asunnossa ja ovikello soi ja Hän oli sen takana.
Sinä päivänä vaikka muut tuli varsin äkkiä myös paikalle en saanut silmiä irti hänestä eikä hän minusta..
Lähdettiin pois ex:n kanssa ja joku halu minussa oli syttynyt, ei pelkästään hän vaan se kaupunki veti puoleen, muutimme syksyllä sinne ja joskus muuton jälkeen ex:n kaveri puhui että vaikkapa nyt Jarkko pääsee linnasta.
Muistan sen illan kun tiesin taas tapaavani tämän ihmisen, sen miten kukaan vieläkään ei ole katsonut minua niin..
Siihen aikaan kaikkeen liittyi aineet, huumeet, lääkkeet ja viina. Me päädyttiin lopulta yhteen, lähdin hänen mukaan, päätimme yhdessä lopettaa, halusimme perheen ja kaiken mutta aineet oli välissä.
Hän lähti omaan hoitopaikkaan ja minä omaan koska niin oli kuulema viisainta muutaman kuukauden seurustelun jälkeen.
Olin itse 4kk vierotuksessa ja en enään luottanut, en luottanut siihen että voisimme elää yhdessä ilman kamaa, sillä oman päätökseni olin tehnyt ja nyt on menossa jo 6 vuosi ilman kamaa.. Poltin sillat ja muutin pois, toiseen kaupunkiin..
Nyt olen elänyt lähes neljä vuotta suhteessa jossa rakastan kyllä mutta en niin paljoa.. Onko se vain se kesken jäänyt huuma vai miksi kaipaan vieläkin niin etten pysty montaa kuukauutta olemaan ilman itkua ja kaipuuta vaikka itse kaiken katkasin. En enään löydä häntä, en halua edes miettiä onko häntä enään..
Vastaukset 2
Vanhimmat
kaipuu vaikkapa lapsuuteen jossa äiti syleili. Hetket jotka eivät koskaan palaa.
Ne on aina noita loppuun viemättömiä tarinoita ja juttuja joita ei ole käsitelty jotka vaivaavat.
Ei se yksistään tapahdu vaan sille pitää itse tehdä.
Osa ei koskaan tee mitään että voisivat elää tässä hetkessä vaan aina jäävät kiinni asioihin ja kyselevät että "milloin se loppuu". Osa päättää että se loppuu tänään ja katselen elämää tästä eteenpäin toisin. Ne ovat menneisyyttä joihin ei pidä koukuttua. Hyvin mahdollista että nuo muistot korvaavat sinun aikaisemmat piikkisi nykyää.
Olet ihmisenä muuttunut ja "häntä" ei enää ole sillä tavoin olemassa.
Lakkaa romantisoimasta asiaa ja totea että se on ohi niin eiköhän se siitä...
..yksinkertaista meininkiä..
Jos oma elämä on noin "helppoa", estääkö se ymmärtämästä ihmisiä, joiden elämä on vaikeampaa. Eikö ole mahdollista, että toiset eivät vain yrityksistään huolimatta kykene siihen samaan, mikä itselle on hyvinkin helppoa?