Hei!
olemme n.35v. ja aviopari. Mies käy reissu töissä ja käy kotona joka toinen vkonloppu. Itse olen lasten kanssa kotona. Tunnen itseni niin yksinäiseksi... Rakastan miestäni ja kaiken pitäisi olla hyvin...mutta se yksinäisyys. Eräänä iltana käydessäni ulkona tapasin miehen joka asuu 400km päässä.. juttelimme ja vaihdoimme meili osotteita..(Mikä ei todellakaan ole tapaistani) Se tunne minkä olen saanut keskusteluistamme on huikea jopa sanoin kuvaamaton! Tuntuu kuin olisin saanut uuden sydämen! Emme ole tavanneet ko.herran kanssa sen jälkeen kertaakaan mutta kirjoittelemme ja soittelemme. Puhumme ihan kaikesta...yleensä kuitenkin suhteestani johon hän on antanut voimia ja neuvoja paljon.
Olen puhunut mieheni kanssa yksinäisyydestäni mutta sen eteen ei kuulemma voi tehdä mitään. Tunnen syyllisyyttä siitä että tunnen itseni onnelliseksi sen meili ystäväni kanssa mutten mieheni. Mieheni on myös huomannut että jotain on tapahtunut ja sen seurauksena on alkanut suunnittelemaan tulevaa joka ei aikaisemmin ole kiinnostanut...suunnittelee ostavansa talon yms..
Josta itse en ole kovin innoissani koska tunteeni on yhtä sekamelskaa. Olen koittanut järkeillä liitoamme olisiko parempi erota vai palaako tunteeni miestäni kohtaan vielä takaisin jos hän nyt vielä joskus jää likemmäksi töihin. Kaipaan sitä rakkauden tunnetta ja läheisyyttä suunnattomasti... niin miehenikin sanoo mutta selitys on joka kerta se että jonkunhan tässä on tienattava.
Onko muilla ollut koskaa vastaavan laista tilannetta? Miten olette selvinneet?
olemme n.35v. ja aviopari. Mies käy reissu töissä ja käy kotona joka toinen vkonloppu. Itse olen lasten kanssa kotona. Tunnen itseni niin yksinäiseksi... Rakastan miestäni ja kaiken pitäisi olla hyvin...mutta se yksinäisyys. Eräänä iltana käydessäni ulkona tapasin miehen joka asuu 400km päässä.. juttelimme ja vaihdoimme meili osotteita..(Mikä ei todellakaan ole tapaistani) Se tunne minkä olen saanut keskusteluistamme on huikea jopa sanoin kuvaamaton! Tuntuu kuin olisin saanut uuden sydämen! Emme ole tavanneet ko.herran kanssa sen jälkeen kertaakaan mutta kirjoittelemme ja soittelemme. Puhumme ihan kaikesta...yleensä kuitenkin suhteestani johon hän on antanut voimia ja neuvoja paljon.
Olen puhunut mieheni kanssa yksinäisyydestäni mutta sen eteen ei kuulemma voi tehdä mitään. Tunnen syyllisyyttä siitä että tunnen itseni onnelliseksi sen meili ystäväni kanssa mutten mieheni. Mieheni on myös huomannut että jotain on tapahtunut ja sen seurauksena on alkanut suunnittelemaan tulevaa joka ei aikaisemmin ole kiinnostanut...suunnittelee ostavansa talon yms..
Josta itse en ole kovin innoissani koska tunteeni on yhtä sekamelskaa. Olen koittanut järkeillä liitoamme olisiko parempi erota vai palaako tunteeni miestäni kohtaan vielä takaisin jos hän nyt vielä joskus jää likemmäksi töihin. Kaipaan sitä rakkauden tunnetta ja läheisyyttä suunnattomasti... niin miehenikin sanoo mutta selitys on joka kerta se että jonkunhan tässä on tienattava.
Onko muilla ollut koskaa vastaavan laista tilannetta? Miten olette selvinneet?
Vastaukset 17
Vanhimmat
Herätit miehelläsi halun ajatella yhteistä elämää. Monesti suhde rutinoituu vaikka asutaan saman katon alla ja siinä tulee omanlaisensa yksinäisyys vastaan.
Reissutyöt ovat varmasti inhottava asia, mutta tottahan se on että rahaa on aina jostain saatava. Minä itseasiassa voisin luovuttaa joka pennin pois jos saisin vaimoni takaisin.
Mutta asiaan, mielestäni sinun ei pitäisi luovuttaa vielä. Vaan nyt on aika etsiä keinot millä saada rakkautta liittoonne takaisin ja myös millä saada yhteistä aikaa enemmän. Jospa miehesi todellakin saisi lähempää töitä.
Toivon kaikkea hyvää teille sekä avioliitollenne ja perheellenne.
lähemmäksi töihin, koska silloin palkka tippuu.. mutta kuitenkin suunnittelee tälläisiä asioita. Meillä olikin iso riita siitä kun pyysin häntä tulemaan likemmäksi töihin, että minäkin voisin rueta käymään töissä... mikä ei nyt ole koulutuksellani mahdollista, koska olisin 3-vuoro töissä ja lapset olisivat silloin hoidossa liikaa ja sitä en voi suvaita...
Tämä on aika patti tilanne...
eroot niin joudut tekee 3-vuoro työtä ja olisit vain sinun palkkasi varassa.
No tietty elarit paikkais hiukan..
Koittakaa nyt sopia jollaan tapaa ja ole iloinen,kun miehesi hankkii talon teille.
eipä ne asiat paljon muuksi muuttuisi vaikka eroaisinkin... sitten oisin vielä enemmän yksin ne viikonloputkin...
Muistapas nyt se, että useinmiten miesten rakkaudenosoitukset ovat noita työnteolla osoitettuja. Mies on ostamassa sulle taloa! Hohoi! Eikö se kieli rakkautta. SInäkin rakastat miestäsi. Rakkaus ei ole pelkkää tunnetta vaan myös tekoja.
Suunnitelkaa yhdessä ja koittakaa jos vaikka töitä löytyisi likempääkin. Unohda se kirjekaveri, vaikka onkin ihan fiksu tyyppi. Heittäydy mukaan miehesi tulevaisuuden suunnitteluun ja ime siitä läheisyyden tunnetta. Varatkaa myös viikonlopuiksi kahdenkeskistä aikaa. Osoita miehellesi, että on olemassa konkreettisia asioita, joita yksinäisyyttäsi vastaan voi tehdä. Listaa ne asiat, halit, suukot, romanttiset eleet mahdollisimman konkreettisesti.
Tuo sanoinkuvaamaton fiilis, jonka kuvailet on nyt vaan uutuudenviehätystä, eikä mitenkään ihmeellistä. Vaikutat ihan liian yllättyneeltä. Useimmat naiset nyt vaan pääsevät seitsemänteen taivaaseen, kun saavat pälpättää sydämensä kyllyydestä vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa. Eikä siinä mitään pahaa sinänsä ole, mutta ei pidä antaa sen sekoittaa järkeä, kuin se olisi jotain tavattoman erikoista.
Tilanteenne on ongelmallinen, mutta ratkaisu on löydettävissä.
samasta tilanteesta hänen tutustaan. eli paljon töissä vaimo heivaamassa pihalle juuri varmaan tuon takia että ei yhteistä aikaa ja yksinäisyyttä paljon.
jopa mieheni oli tilanteesta sitä mieltä että vähemmän töitä enemmän perheen kanssa.
pystytkö sinä menemään töihin entä pienempi asunto jos jossain rahaa syöövässä lukaalissa asutte? oletko meili kaverista ja tunteistasi kertonut? kannattas ehkä jos se saa miehesi tajuamaan tilanteesi?
Sitten muka jotenkin vähemmän yksinäinen kun sillä ei ole miestä ollenkaan? Vai olisiko sittenkin niin, että vaimo on löytänyt itselleen uuden miehen ja vanhasta pitää päästä eroon; siihen kelpaa mikä tahansa syy, jos ei oikeaa viitsi kertoa.
tämäkin kelpaa selitykseksi...
Mutta jos mies ei ole valmis tekemään sen eteen mitään että olisi enemmän perheen parissa.. jopa lasten hoito on ylivoimaista..koska ei ole siihen tottunut. Pelkät lomatkin kotona jo tekevät tiukkaa pysyä aloillaan..useimmiten nekin menevät töitä tehdessä... Meili ystävä on vain ystävä joka kuuntelee minua ja jo pelkästään se on tuntunut upealta. Ja ystäväni kanssa olen tehnyt selväksi etten halua enkä edes pysty hänen kanssaan minkään laiseen muuhun suhteeseen kuin ystävyys on.
elikkä naisystävää, jonka kanssa voisit jutella ja jakaa ajatuksiasi? Miksi sen pitää olla mies?
Etkö voisi hakeutua jonnekin, missä voisit keskustella kaltaistesi yksinäisten äitien kanssa? Heitä kyllä on joka paikkakunnalla!
Vaikka sanot, että tuo mies on vain ystäväsi, tuommoinen ystävyys nakertaa suhdetta aviopuolisoitten välillä. Haluat olla hyvä äiti, niin ymmärsin, mutta tajuatko, että et sitä ole, jos ajatuksesi liitelevät ties missä etkä enää välitä lastesi isästä?
Tiedätkö, että kerron kokemuksesta - minulle kävi samoin eli ihastuin ja tunsin rakastuneeni toiseen mieheen. Ei se koskaan edennyt millekään muulle kuin ystävyystasolle, mutta olen jälkeenpäin ymmärtänyt, miten se vahingoitti perhettämme. Enkä voi siitä syyttää ketään muuta kuin itseäni! Arvostan tuota miestä vieläkin eikä hänessä mitään syytä ollutkaan - minä takerruin häneen, koska avioliittoni oli epätyydyttävä enkä osannut lähestyä miestäni enkä hakea apua mistään.
Nyt olen ymmärtänyt monia asioita jälkeenpäin. Lasteni takia olen pahoillani, koska se energia jonka tuhlasin tuota miestä mietiskellessäni olisi tarvittu oman perheemme hyvinvoinnin edistämiseen. Näen nyt kaiken toisin - rakastin siis vain itseäni enkä ollenkaan edes lapsiani!
Yritä hakea apua jostakin, seurakunnan perheneuvonnasta tai mistä tahansa, minkä voit hyväksyä. Haavoitat itseäsi ja revit vain tuommoisilla "ystävyyksillä", vaikka se nyt tuntuukin elintärkeältä!
Toivon kaikkea hyvää sinulle!
Lisään vielä, että meillä kaikki on nyt hyvin ja olen onnellinen siitä, että nuo haaveet jäivät haaveiksi vain. Mieheni on nykyisin paljon kanssani, lapset ovat maailmalla ja elelemme kahdestaan. Pitkässä avioliitossa ehtii tapahtua kaikenlaista! Minusta toveruus ja toisesta huolehtiminen on tärkeää, vaikkei ehkä kovin romanttiselta kuulostakaan.
Olisiko se kuitenkin rakkautta?
... ei sen tarvitsekaan olla mies mutta niin se nyt vaan on. Naisystävät eivät ole niin luotettavia että niille voisin kaikkea kertoa. En näe itseäni huonona äitinä! En missään nimessä jätä omia lapsia huomiotta en edes oman mieheni vuoksi! Mikään tai kukaan ei mene lasteni edun edelle.
Kuinka itse pääsit silloin jatkamaan perhe elämää? Mikä avasi sinun silmäsi? Ja kuinka sait rakkautesi takaisin mieheesi?
ihastumisesta puhunut. Jälkeenpäin olen kyllä ollut pahoillani ja kertonut mieltäni keventääkseni siitä...
En tiedä, oliko minullakaan siihen aikaan niin luotettavaa ystävää. Jotenkin tuntuu siltä, että silloin piti näyttää hirmu onnelliselta, vaikkei sellaiseksi itseään aina tuntenutkaan. Ei ollut halua paljastaa itseään. Ehkei se ole viisastakaan. Mutta kyllä keskusteluapua nykyään löytyy. Eihän sen tarvitse olla ystävä!
Kyllä meillä oli kylmää aikaa pitkälti ja kohmeista koko yhteiselo. Kun asiat tuntuvat menevän huonosti löytyy toisestakin vaikka mitä puutteita ja vikoja, joita ei edes halua nähdä oikeissa mittasuhteissa. Kaikki toisen tekemät virheet ja erheet moninkertaistuvat ja lisäävät tuulta myllyyn. Ja siten ne lisäävät oikeutta toimia kuten itsestä on hyvä...Ja miten se voikaan tuntua niin oikealta, että tekee väärin ja avioliittolupauksen vastaisesti - vaikkei käytännössä, niin ajatuksissa kuitenkin.
Minä löysin avun rukouksesta. En halunnut edes rukoilla mieheni puolesta, ajattelin, että tule toimeen miten tulet, miksi välittäisin, kun et sinäkään välitä! Sitten jotenkin tajusin, että kyllä minä olin väärässä. Aloin ajatella häntä aina ensin mielessäni - ja kummallista kyllä ajan myötä mieleni muuttui. Tuntui kuin kylmyys olisi hellittänyt ja jotenkin ymmärsin häntä. Enkä enää ajatellut, että potut pottuina - jos sinä olet tuollainen, olen minäkin tällainen.
Tutustuimme nuorina toisiimme ja välillämme on aina ollut ystävyys. Nyt tuntui, että se ystävyys ja lämpö heräsi henkiin. Yritän nähdä itseni sellaisena kuin olen, tarkoitan siis virheineni päivineni ja hyväksyä itseni ja myös hänet. Ehken ole helppo ihminen minäkään :)!
Kyllä minäkin olen lapsista aina huolen pitänyt. Minusta ei kuitenkaan ole lasten edun mukaista äidin mietiskellä suhteita vieraisiin miehiin. Ei tietysti isänkään vieraisiin naisiin! Kyllä minä tajusin asian niin omassa elämässäni, että kaikesta huolenpidostani huolimatta lapseni jäivät jotain vaille tuossa vaiheessa. Minä en ollut kokonainen ihminen vaan rikkinäinen ja ristiriitainen ja tuon vieraan miehen ajatteleminen tuli liian tärkeäksi asiaksi.
Tiedän nyt, millainen ero on siinä onko ihmisellä rauha mielessään ja omassatunnossaan vai ei.
Ehkä kaikki on helppoa nyt tässä ikääntyneessä vaiheessa, kun nuoruuden hurma ja sen kaipuu on haihtunut ja rauhallinen arki tuntuu hyvältä.
Kaikkea hyvää elämääsi!
kaikkea hyvää myös sinulle!
Kiitos viestistäsi! Sinulla on hyviä oivalluksia. Koitanpa ottaa noista opikseni, ettei itse tarvitse samoja virheitä tehdä.
Mutta mikään ei saisi tulla miehen ja vaimon välille. Ainakin näin meille kaikissa avioliitto-oppaissa toitotettiin, kun niitä ahkerasti luimme tehdessämme päätöstä avioliittoon menemisestä. Edes lapset eivät saisi mennä sen oman kumppanin edelle. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivät lapset olisi tärkeitä ja heille pitäisi antaa sitä huomiota ja rakkautta, jota he tarvitsevat.
No tietysti asiaa nyt hankaloittaa se, että jos mies ei elä näiden sääntöjen mukaan myös, on aika vaikeata vaimona elää niin. Mikäli kuvauksesi miehesi paikallaanolon vaikeudesta on totta, alkaa ongelmanne olla aika selvä. Olet yksi niistä tuhansista vaimoista tässä maassa, jotka ovat jääneet työleskiksi. Miehen työ vie ja mies vikisee. Liekö jopa niin, että suurin osa miehistä antaa työn viedä ja kokee sen helpoksi elämäksi. En tiedä, kun en itse siihen ryhmään kuulu.
En voi kertakaikkiaan käsittää, mikä niitä miehiä vaivaa, jotka painavat pää kolmantena jalkana poissa kotoa ja ahdistuvat, jos kotona pitää olla. Työnarkomanialla voi tietysti selittää osan tapauksista. Työnarkomania on alkoholismiin verrattavissa oleva sairaus.
Ei ole järkeä suinpäin ihastua uppooutoon mieheen ja ryhtyä rikkomaan avioliittoa ja lasten elämää. Hanki harrastuksia, hanki työpaikka- yksinäisyyden ruikutus ei vie elämää eteenpäin.
..eihän tuo mikään avioliitto oikeasti ole mies kotona joka toinen vkoloppu vain eikä se ole vain tilapäistä. Lapset näkisivät isäänsäyhtä paljon jos olisi ns vkoloppuisä ja sinulla olisi mahdollisuus elämään mies rinnallasi ei poissa 90% elämästänne. Joko miehen oikeasti hankittava töitä lähempää tai teidän muutettava lähemmäs töitä, ei voi noin toimia. Miehellähän voi olla vaikka toinen perhe jossain, jos kerran niin hermostuu kun pyytää muutosta.. Hämärää touhua kumminkin! Eikä raha tuollaisessa tilanteessa paljoa lämmitä..
lapsillahan ei elämä sinällään siitä muuttuisi vaan minulla...sekin on käynyt kyllä mielessä. Olenkin sanonut hänelle ettei tuo raha tuo meille rakkautta vaan läsnäolo. Epäilys toisesta on myös herännyt mielessäni ja siitä on otettava selvää... tarvitsen siitä todisteita ennen kuin voin syyttää ketään sellaisesta.