Muistan, kun vaikeina teinivuosina kuvittelin, että suunnilleen parikymppisenä, tai hiukan yli, olisin varmaan jo parisuhteessa. No, toisin kävi.
Mahdollisuudet normaaliin nuoruuteen ensirakkauksineen ja rakasteluineen on auttamattomasti ohi, eikä niitä aikoja voi enään saada takaisin. Realistisesti tosin myönnettäköön, että minulla ei olisi ollut mitään edellytyksiä lähestyä tyttöjä teini-ikäisenä ja aikuisiän kynnyksellä, koska itsetunto oli nolla, johtuen lähinnä silloisista ulkonäön puutteista (akne laihuus, tyypilliset nörtin ongelmat).
Iän myötä sitä on muuttunut huomattavan paljon niin fyysisesti kuin henkisestikin, mutta vanhat ongelmat on korvaantuneet uusilla ja eipä tuo itsetunto vieläkään hyvä ole. Lisäksi tuntuu siltä, että valtaosalla nykynaisista on moraali, elintavat ja myös seksielämä sellaisia, että ei niiden kanssa voisi edes kuvitella olevansa missään tekemisissä. Sopivalla tavalla fiksuja ja kilttejä naisia on hyvin vähän ja nekin harvat ominen havaintojen perusteella usein seurustelevat todella kovatasoisten (komea/varakas/iso kalu/pahis/eksoottinen) miesten kanssa. Lisäksi Suomessa pariutuminen tapahtuu tyypillisesti baarien ja alkoholin avustuksella, joten raitis ihminen elää tietyllä tavalla pariutumiskulttuurin ulkopuolella.
Mielestäni ikisinkkumiehen elämä on varsinkin täällä Suomessa hyvin kylmää ja pimeää, enkä tarkoita nyt säätä. Yritän kuitenkin suhtautua elämään positiivisesti ja etsiä niitä hyviä puolia asioista, koska muuten en jaksaisi yksin tarpoa eteenpäin tässä meidän suorituskeskeisessä yhteiskunnassa. Positiivinen suhtautuminen on kuitenkin erittäin vaikeaa, koska en muista olleeni ikinä onnellinen. Lohduttaudun säännöllisesti ajatuksella, että pääseehän täältä tarvittaessa pois, jos olo käy sietämättömäksi. Jos minulla ei olisi perheenjäseniä jotka jäisivät suremaan, niin tappaisin todennäköisesti itseni, pelkkä ajatuskin on niin rauhoittava. Tässä kohtaa on syytä huomauttaa, että en mielestäni ole koskaan ollut masentunut, vaan näen tuon vaihtoehdon loogisesti järkevimpänä.
Ihmettelen todella elämän tarkoitusta, onko se vain rahan tekeminen itselle ja yhteiskunnalle? Yksinelävän miehen elämässä kun ei ainakaan ole mitään muuta. Naisethan voivat kokea jonkinlaista läheisyyttä myös ystävien kautta, mutta miesten maailma on erilainen. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen halannut muistaakseni kerran toista ihmistä ja sekin tapahtui eräässä formaalissa tilanteessa.
Tätä kirjoittaessa todella havahduin siihen, kuinka uskomattoman nopeasti aika on kulunut. Muistan kuin eilisen päivän ajatukseni ja tuntemukseni ollessani ylä-asteella ja kuinka kaukaiselta silloin aikuiselämä tuntui. Nyt pikkuhiljaa kolmeakymppiä lähestyessäni tajuan, että miehen on todella helppoa joutua tilanteeseen, joka johtaa yksinäiseen elämään. Itseasiassa riittää, että ei tee yhtään mitään, koska lähtökohta on, että tulet elämään ja kuolemaan yksin.
Mahdollisuudet normaaliin nuoruuteen ensirakkauksineen ja rakasteluineen on auttamattomasti ohi, eikä niitä aikoja voi enään saada takaisin. Realistisesti tosin myönnettäköön, että minulla ei olisi ollut mitään edellytyksiä lähestyä tyttöjä teini-ikäisenä ja aikuisiän kynnyksellä, koska itsetunto oli nolla, johtuen lähinnä silloisista ulkonäön puutteista (akne laihuus, tyypilliset nörtin ongelmat).
Iän myötä sitä on muuttunut huomattavan paljon niin fyysisesti kuin henkisestikin, mutta vanhat ongelmat on korvaantuneet uusilla ja eipä tuo itsetunto vieläkään hyvä ole. Lisäksi tuntuu siltä, että valtaosalla nykynaisista on moraali, elintavat ja myös seksielämä sellaisia, että ei niiden kanssa voisi edes kuvitella olevansa missään tekemisissä. Sopivalla tavalla fiksuja ja kilttejä naisia on hyvin vähän ja nekin harvat ominen havaintojen perusteella usein seurustelevat todella kovatasoisten (komea/varakas/iso kalu/pahis/eksoottinen) miesten kanssa. Lisäksi Suomessa pariutuminen tapahtuu tyypillisesti baarien ja alkoholin avustuksella, joten raitis ihminen elää tietyllä tavalla pariutumiskulttuurin ulkopuolella.
Mielestäni ikisinkkumiehen elämä on varsinkin täällä Suomessa hyvin kylmää ja pimeää, enkä tarkoita nyt säätä. Yritän kuitenkin suhtautua elämään positiivisesti ja etsiä niitä hyviä puolia asioista, koska muuten en jaksaisi yksin tarpoa eteenpäin tässä meidän suorituskeskeisessä yhteiskunnassa. Positiivinen suhtautuminen on kuitenkin erittäin vaikeaa, koska en muista olleeni ikinä onnellinen. Lohduttaudun säännöllisesti ajatuksella, että pääseehän täältä tarvittaessa pois, jos olo käy sietämättömäksi. Jos minulla ei olisi perheenjäseniä jotka jäisivät suremaan, niin tappaisin todennäköisesti itseni, pelkkä ajatuskin on niin rauhoittava. Tässä kohtaa on syytä huomauttaa, että en mielestäni ole koskaan ollut masentunut, vaan näen tuon vaihtoehdon loogisesti järkevimpänä.
Ihmettelen todella elämän tarkoitusta, onko se vain rahan tekeminen itselle ja yhteiskunnalle? Yksinelävän miehen elämässä kun ei ainakaan ole mitään muuta. Naisethan voivat kokea jonkinlaista läheisyyttä myös ystävien kautta, mutta miesten maailma on erilainen. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen halannut muistaakseni kerran toista ihmistä ja sekin tapahtui eräässä formaalissa tilanteessa.
Tätä kirjoittaessa todella havahduin siihen, kuinka uskomattoman nopeasti aika on kulunut. Muistan kuin eilisen päivän ajatukseni ja tuntemukseni ollessani ylä-asteella ja kuinka kaukaiselta silloin aikuiselämä tuntui. Nyt pikkuhiljaa kolmeakymppiä lähestyessäni tajuan, että miehen on todella helppoa joutua tilanteeseen, joka johtaa yksinäiseen elämään. Itseasiassa riittää, että ei tee yhtään mitään, koska lähtökohta on, että tulet elämään ja kuolemaan yksin.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Olen sinua muutaman vuoden nuorempi, mutta muuten samankaltaisessa tilanteessa. Tällä hetkellä tuntuu pahalta, mutta tiedän että voin myös voittaa tämän orastavan masennuksen. Työnteko ja harrastukset auttavat ainakin jonkun verran...ajattelen myös niin että voin jäädä tähän toimettomana surkuttelemaan omaa surkeaa kohtaloani, passivoitua ja hiljalleen syrjäytyä tai sitten alkaa elää elämääni itselleni - tehdä asioita jotka minua oikeasti kiinnostavat. Toki yksinäisyys tulee olemaan varmasti aina jollain tasolla läsnä, mutta ehkä elämästä löytää lopulta myös onnellisuuden hyväksymällä itsensä sellaisena kuin on.
...paitsi, että olen nainen. Sen kanssa on vain elettävä, ei auta muu. :( Sinulla on kuitenkin sen verran toivoa, ettei naiset välitä mistään kokemattomuuksista ja muista, mutta minun ikäiselle naiselle se juna on mennyt jo vuosia sitten. Yritän lohduttautua sillä, että niitä minulle tärkeimpiä asioita, kuten läheisyys, kumppanuus ja hellyys ei muutkaan naiset saa(paitsi lesbot tietysti), mutta ei se kauheasti auta. Suurimmalle osalle ihmisistä parisuhde ja perhe ja lapset on täysin itsestäänselvyys, minä tiesin jo parikymppisenä, etten koskaan saisi ketään, enkä koskaan saisi lasta. Joskus olen ihan käsittämättömän kateellinen, toisinaan vain pohjattoman surullinen. Ja toisinaan taas ajattelen, että turha sellaista on surra, jolle ei voi mitään. Mutta päivä kerrallaan. :)
Yksinäinen täälläkin, mutta ei todellakaan ole mikään itsemurha käynyt mielessä.
Olin itse nuorempana paljon ulospäinsuuntautuneempi ja sosiaalisempi. Sitä myötä myös suosittu kavereiden ja tyttöjenkin keskuudessa jonkun aikaa, mutta pikkuhiljaa siinä yläasteen lopun ja lukion aikana sosiaalisuus pikkuhiljaa laski eikä lukiosta ym uusia ystäviä saati naisia löytynyt joiden kanssa olisi vapaa-aikaa viettänyt. Ei tähän mennessä ole ollut ainuttakaan kunnon suhdetta naisen kanssa. Suurimmat syyt sosiaaliseen epäonnistumiseen on varmasti baareissa ym viihtymättömyys ja tietokonepelit joihin oli koukussa aika kauan. Vaikka pääsi eroon pelaamisesta niin kyllähän se jättää jälkensä sosiaalisiin taitoihin ja lisää yksinäisyyttä entisestään. Itsestä on tullut vähitellen hiljainen ja sitä jotkut ovat ihan ääneenkin ihmetelleet, esim tupakaverit intissä. Hiljainen olen "uusien" ihmisten kanssa useimmiten siksi, että ei vaan keksi mitään sanottavaa :|
Tekstisi muistuttaa omaa tilannettani. En itsekään viihdy ollenkaan baarissa, ahdistaa, mitä nyt on tullut muutaman kerran käymisellä todettua. Enkä pidä juomiskulttuurista ylipäätänsä. Muutaman kerran on tullut mietittyä, tästä kun lähden muualle opiskelemaan, että kuinka pääsen tutustumaan toisiin ihmisiin.
Minuakin on hiljaiseksi ihmetelty, mutta sekin riippuu ihan seurasta. Näiden sosiaalisten baari-ihmisten mielestä olen varmasti tosi tylsä/hiljainen/ujo jne mutta hiljaisemmassa seurassa olen varmaan äänekkäin pölvästi :)
Ylä-asteella alkanut syrjäytyminen syynä perättäiset huonot kokemukset (vanhempien ero->äidille juoppo mies,isoäidin kuolema, siskon muutto, harrastusten loppuminen..) johtivat yksinäisyyteen ja tietokoneaddiktoitumiseen. Lukion aikana eräs poika tunnusti ihastumisensa mutta olin aivan liian ujo ja huonoitsetuntoinen edetäkseni juttelua, kävelylenkkejä ja halauksia pidemmälle.
Muuten olen ihan tavallinen tyttö, sellainen joukosta erottumaton kenen nimeä ei kukaan muista. Kukaan ei ikinä arvaa/ole arvannut että olen peli-/sarjakuvaharrastaja. Suurin ongelmani liittyy nimenomaan passivisuuteen ihmissuhteissa, pidän harvoin yhteyttä kavereihin muuten kuin lukiossa. Suhde on epämiellyttävän oloinen, murehdin kaikkea arkista liiaksi. En pidä suurista muutoksista arjessa, tai ainakaan niiden ajattelemisesta. Esimerkiksi missä välissä tapailisin häntä, miten vanhemmat suhtautuvat häneen, mitä mieltä hän olisi harrastuksistani ja kaikesta omistamistani asioista (olen koht. varakas), entä jos hän muuttaa opiskelemaan muualle jne. Tosi neuroottista ja typerää, kyllä. Ehkä joskus pääsen eroon ennakkoluuloisuudestani, olen vielä nuori :) Pääsinpähän mietiskelemään ja purkautumaan, nyt nukkumaan niinku olis jo.
(Paitsi en ole käynyt kertaakaan baarissa,kun ystävänikään eivät juo.)Muuten kyllä paria kohtaa muokkaamalla aika lailla kaikki jutut mätsäsivät.Minullakin kun tuo ujous(paitsi kaveriporukassa myös äänekäs remuaja:)vaivaa miesten suhteen murehdin samoja juttuja aivan liikaa kuten sinä,niin en tiedä saanko ikinä kokea rakkautta:/Lisäksi huoletuttaa myös tuo toisiin ihmiseen tutustuminen,kun ei ole sitä omaa sosiaalista tukiverkkoa enää mukana,kun kaikki lähtevät eri suuntiin:/
Kateellinen ja kyräilevä, irtosuhteita harrastava pellekansa nimeltä suomalaiset. Peräkylän juntteja. Ei tässä auta muu kuin elää elämänsä nettomaksajana kunnes kuolo korvaa.
Jotenkin veti teksti sanattomaksi, vaikka jotain tekisi silti mieli sanoa...
Mutta onhan tuo juu "mielenkiintoinen" tapa suomalaisilla, että baariin aina vaan. Itse kyllä baarissa käyn, mutta sekin on lähinnä sitä tanssilattialla "riehumalla" rentoutumista, eikä sitäkään kovin usein.
Jos tuntuu, että haluat juella, niin laita viestiä [email protected] (ei ole iskuyritys, ihan vain tarjoutuminen juttuseuraksi).
Kauko Röyhkä ja Riku Mattila ovat tehneet biisin, joka kertoo kaiken oleellisen suomalaisen miehen yksinäisyydestä:
http://www.youtube.com/watch?v=REBIFVQ-0zQ
"Naisethan voivat kokea jonkinlaista läheisyyttä myös ystävien kautta, mutta miesten maailma on erilainen"
Kuka käskee olla rajoittunut mies, joka ei voi olla läheisessä ystävyyssuhteessa toisen miehen kanssa ja joka ei voi olla tekemisessä naisen kanssa ilman pentraatiota. Ainakaan homofobian ei pidä antaa rajoittaa miesten välisiä ystävyyssuhteita.
Itselläni - yksin elävällä heteromiehellä- on kumpaakin sukupuolta olevia ystäviä, joiden tuki on auttanut elämän murheissa.
Mies joka ei panosta ystäviin on aika kusessa elämässä. Kannattaa syventää kaverisuhteita aidoksi ystävyydeksi niin että ympärillä on ihmisiä, jotka aidosti välittävät. Parisuhteenkin muodostaminen on helpompaa kun se ei ole miehen ainoa läheinen ihmissuhde.
nämä itseensä käpertyneet miehet on kaikista raivostuttavimpia lähestyttäviä suoraan sanottuna omassa itsekkyydessään. Eivät huomaa tai huomioi millään tavalla muiden elämää, kieriskelevät siinä itsesäälissään, eikä tule mieleenkään vaikka, et jos joskus juttelisi asiasta niin huomaisi, ettei se ole sen kummempaa kellään. Mut kun ei osata jakaa mitään asioita, ja luullaan, et ne omat ongelmat on maailman isoimpia. Paisutellaan ne kohta niin, ettei sinkkuudesta osata nauttia päivääkään.
Miten tuollaista ihmistä voi edes lähestyä, pitäiskö käydä oikeasti kiinni ja ravistella, että herää. On tässä muutakin ajateltavaa kuin sun itsesäälis. Alappas huvikseen huolehtimaan jonkun toisen huolia välillä, niin huomaat, että miten paljon maailmassa on muillakin ja muitakin asioita, mitkä on sen sata kertaa kiireempiä/huolestuttavimpia ja miten mukavaa ja helppoa oma elämä on. Mut ei.. Nää vaan rakastaa sitä omaa napaa.
Mikä hitsi siinä on, että se ainut keino selviytyä tosta on vaan kääntää se katse sieltä omasta rakkaasta navasta muihinkin ihmisiin. Huomaisit ehkä, ettei sun asiat ole todellakaan huonosti.
Lisäksi tuntuu, et sulla on automaattisesti joku ohjelma päässäsi, joka analysoi jokaisen naisen, pitää olla kiltti, moraali, elintavat ja seksielämä just tietyntyyppinen ja muut ja loput on yksinkertaisesti hylättäviä paskoja, niistä ei ole mihinkään, niiden kanssa ei voi ikinä kuvitellakkaan mitään. Ootsä koskaan miettinyt miten automaattisesti sullakin kuitenkin on se joku tietty mielikuva, mitä sen toisen pitäis olla jotta sä alentuisit rakastamaan ketään. Koska niin kauan kun sun päähäs on ohjelmoitu se pornotähtien käytös ja ulkonäkö madonnan moraalilla ja seksielämällä, voin luvata, että sä et ikinä tule löytämäänkään ketään.
Ja vaikka kuulostaa karulta, sulla on silti se rima niin korkeella, että se on siitä kiinni.
Jokainen saa ja löytää kuka haluaa, mutta kun ei haluta. Et tunnu riittävän itsellesi edes. Et luota itseesi kuitenkaan.
Itsehän sun pitäisi olla se herra täydellisyys, omilla sanoillasi se (komea/varakas/iso kalu/pahis/eksoottinen), ja kun asiat ei mene just niinkuin sä haluat, sä et kestä sitä ja alat parkua kuin teininä. Arvaa huvikses onko tässä muutkaan sinkut niin täydellisiä ja varsinkaan nekään jotka on pariutunut.
Mua raivostuttaa ihan suunnattomasti se itsekeskeisyys, mikä pikkuhiljaa kehittyy, alunperin ehkä epävarmuuden pohjalta, mutta ei sitä aikuisenakaan osata kyseenalaistaa, vaikkei enää olis kyse itsetunnosta. Se on vaan se opittu tapa, vain tietynnäköiset, tietynlaiset kelpaa, itsenäänkään ei kelpaa kun ei ole sellainen mikä "pitää". Siitä ei anneta periksi tuumaakaan, pidetään vaan kiinni tuosta itsesäälivästä asenteesta ja sen varjolla torjutaan jokainen joka ikinä kehtaa tai uskaltaa häiritä tuota itsesäälin ihanuutta. Eikä edes kiinnostuta itse kenestäkään. Ei sellainen ihminen joka tuijottaa omaan napaansa niin tiiviisti, ikinä tule edes ajatelleeksi, että tutustumpas uuteen ihmiseen ja kyselen ja otan selvää mikä se on. Ihan oman kantapään kautta oppineena sanon tylysti sulle ilman sääliä, että oma vika. Mut onneks sen voi korjata kuitenkin.
Kiitos ja anteeksi!
Hyvä kirjoitus sinulta.
Yksinäisen ihmisen maailma alkaa tosiaan helposti pyöriä pelkästään oman minän ympärillä.
Haaveillaan rakkaudesta, ja toisaalta pelätään helvetisti sitä, että joku tulee sotkemaan omat tutut kuviot.
Murjotetaan erakkona kotona, mutta ei nähdä syytä itsessä, vaan kehitetään joku typerä teoria siitä, miten "tämä on kova maailma, ja täällä saa rakkautta vain komeat ja rikkaat, ylemmän tason miehet jyrää meidät herkät hiljaiset alemman tason miehet".
Luulenpa että monen ongelma täällä on se että sosiaalisen vuorovaikutuksen puute ajaa ajattelemaan vain omia asioita (kun ei ole muita, kenen asioita ajatella) ja sitten kun niitä vatvoo päässään, niin ne muuttuvat vain isommiksi ja isommiksi ja lopulta täyttävät kaikki hetket vapaa-ajasta, ja ehkä työ7opiskeluajastakin.
Eikä tällaiseen ajatuskierteeseen joutunut yleensä varmaankaan pidä sitä itsekeskeisyytenä, koska yleisesti itsekeskeisyys nähdään piirteenä, josta itsekeskeinen nauttii. Miten voi olla itsekeskeinen, jos kärsii? No voihan sitä olla, mutta niin sitä ei tähän kierteeseen joutunut näe.
Sen sijaan itsesääliin vajonnut pitää itseään pelkkänä uhrina ja kärsijänä, jota muiden tulee sääliä ja auttaa. Hänen tilanteensa, omasta mielestään, on niin vakava että on perusteltua elää pelkästään sen ehdoilla, ja myös (jos ei konkreettisesti, niin henkisesti, itsensä sisällä) vaatia että toisetkin eläisivät sen ehdoilla.
Kyseessä on kuitenkin, kuten sanoit, yksi äärimmäisistä itsekeskeisyyden muodoista. Mutta sitä ei ymmärrä tämä itsekeskeinen itse, ja hän alkaa varamsti syyttämään toisia, jos tämän hänelle ilmoittaa.
Mutta kaikki alkaa sosiaalisen vuorovaikutuksen puutteesta, siitä että ei ole aikaa tai mahdollisuutta päästä eroon omasta sisäisestä maailmastaan. Toisten seura yleensä katkaisee pelkästä itsestä ajattelemisen, ei joka tapauksessa, mutta yleisimmin väittäisin.
tässä näimme jälleen naisten kannan: nainen saa olla epävarma ja itsesäälin uhri, mutta ei mies. Jos mies on epävarma ja vähänkin surkuttelee itseään hän on raivostuttava, samanaikaisesti sekä itserakas että liian vaatimaton jne...
Mutta viimeaikoina olen havahtunut ajattelemaan: Mitä sillä naisellakin loppujenlopuksi? Miksi pitäisi saada nainen? Olihan mullakin tuo "yhyhyy en saa naista"-kriisi, mutta se oli ja meni. Nyt olen kohtaloni hyväksynyt. Sanokaa miksikä kyyniseksi luuseriksi vaan haluatte.
Mulle riittää ihan mainiosti kun seuraa sivusta muiden pariskuntien jatkuvaa riitelyä ja masentelua, ei ole mitään tarvetta hommata itseäni väkisin siihen samaan asuntolaina-talo-volvo-vaimo-kakara-ryyppäämistä-tappelua-valittamista-kun-akka-on-semmonen-ja-tämmönen-tilanteeseen.
Ajattelen aina mielessäni kun joku kaveri taas marisee mesessä että mitäs vittua hommasi itsensä siihen tilanteeseen. Näin jo kauan sitten ettei niillä hyvin mene, mutta homma piti mennä lopulta finalisoimaan vielä sillä kakaran teolla. Siinäpä elävät puolet elämästään sitten kipristellen lapsen/lasten takia kunnes viimein uskaltavat raihnaisina keski-ikäisinä/vanhuksina erota kun on poikaset lähteneet pesästä.
Käykö kateeksi? Ei todellakaan. Ellen naisille kelpaa näistä ominaisuuksistani johtuen (hiljainen yms.) niin sitten ei. Parempi kai että ne luotaantyöntävät ominaisuudet ilmenee jo nyt tässä vaiheessa kuin jossain parisuhteessa myöhemmin.
Tutkimusten mukaan parisuhteessa elävät miehet ovat huomattavasti tyytyväisempiä elämäänsä kuin sinkkumiehet.
Ja toisaalta ne pahimmat luuserit ovat lähes poikkeuksetta yksinäisiä miehiä. Usein on myös niin, että miehen alamäki alkaa nimenomaan avioerosta.
Joten turha pettää itseään tuollaisilla "naisista on pelkkää riesaa" -jutuilla.
tai siltä ainakin tuntuu:
"Ajattelen aina mielessäni kun joku kaveri taas marisee mesessä että mitäs vittua hommasi itsensä siihen tilanteeseen. Näin jo kauan sitten ettei niillä hyvin mene, mutta homma piti mennä lopulta finalisoimaan vielä sillä kakaran teolla. Siinäpä elävät puolet elämästään sitten kipristellen lapsen/lasten takia kunnes viimein uskaltavat raihnaisina keski-ikäisinä/vanhuksina erota kun on poikaset lähteneet pesästä."
mutta niinhän se aina menee, aika harva suhde kai mitenkään erityisen onnellinen on, mutta nämä ihmiset ovat juuri niitä sosiaalisia ja aikaansaavia. Kai he sitten jotenkin nauttivat sellaisesta parisuhteesta jos kerran riitelystä huolimatta hankkivat lapsia/sitoutuvat jollain muulla tavalla toisiinsa. Mutta tässähän onkin se jota munlaiset ihmiset ei tajua: miten voi nauttia sellasesta elämästä? Valitetaan sitä ja tätä kun vaimo/tyttöystävä teki ja sanoi niin mutta silti vain jatketaan siinä tilanteessa. Kai munlaiset ihmiset on sitten liian täydellisyyttä hakevia kun ei kiinnosta kumppani jonka kanssa on sukset ristissä joka toisesta asiasta.
siihen että ei kai järkevä ihminen osta mätiä ulkomaisia tomaatteja kaupasta jos ne kerran on selvästi mätiä?
Jotkut ne sitten vaan väkisin menee ja ostaa niitä, koska ovat halvempia vaikka tuoreita kotimaisiakin - vaikkakin kalliimpia - olisi vieressä ja sitten itkee kotona kun piti ostaa mätiä tomaatteja.
Ulkomaiset mädät tomaatit ovat siis parisuhde ja kotimaiset sinkkuelämä, jos joku ei tajunnut.
"Tutkimusten mukaan parisuhteessa elävät miehet ovat huomattavasti tyytyväisempiä elämäänsä kuin sinkkumiehet.
Ja toisaalta ne pahimmat luuserit ovat lähes poikkeuksetta yksinäisiä miehiä. Usein on myös niin, että miehen alamäki alkaa nimenomaan avioerosta."
Ja mistähän tämä johtuu? Varmaankin siitä että huonoitsetuntoiset miehet eivät yksinkertaisesti osaa elää ilman sitä naista, koska nainen on miehelle vain jonkinlainen itsetunnon pönkityskeppi. Läheisriippuvaisuus, äidin korvike tai mikä helvetti tahansa. Ei ole mikään mies jos ei ole naista ja silleen. Yhtä hyvin se elämä lyhenee siinä paskassa parisuhteessa stressatessa kuin jos joku sinkku jostain syystä olisi samalla tavalla tyytymätön sinkkuuteensa.
Ainakaan mun lähipiirissä ei ole kuin niitä eronneita ja parisuhteessa kirjaimellisesti kituvia, joten musta ei ainakaan tunnu että nuo tilastot pitää paikkaansa.
"Joten turha pettää itseään tuollaisilla "naisista on pelkkää riesaa" -jutuilla."
Pettää ja pettää. Niistähän on vain riesaa, se on fakta. Se sama vuosia jatkunut akan mäkätys on ajanut aina miehen siihen perhelahtaustilanteeseen näissä Suomen perinteisissä tragedioissa.
En toki väitä etteikö jokseenkin onnellisiakin pareja olisi, minä nyt vaan enimmäkseen olen nähnyt näitä paskasuhteita ja siksi on melkoisen helppo elellä sinkkuna ilman minkäänlaista itsepetoksen tunnetta.
Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä merkityksettömämmältä elämä tuntuu. Siis ei elämässä tosiaan ole mitään järkeä. Ei löydy motiivia. Vaikka kuinka kävisi töissä ja lopun aikaa puuhastelisi niin keleesti harrastusten parissa niin entäs sitten. Jatkanko näin seuraavat 40-50 vuotta? Päämääränä haalia rahaa ja kuluttaa aikaa?
sisältöä kukaan tai mikään muu kuin toinen ihminen? Se on surullisempaa kuin sinkkuelämä.
elämään muullakin tavalla, muttei se ole mikään täysin korvaava systeemi. Ei harrastukset, työ jne voi korvata parisuhdetta. Monet ihmiset kyllä hukuttaa murheensa työhön tai muuhun jotta ei tarvitse myöntää itselleen että yksinäisyys vaivaa tai että nykyinen suhde ei tuo onnellisuutta ja pitäisi uskaltaa hakea uusi ihminen tilalle mutta silloin joutuisi laittamaan itsestään enemmän likoon. Siis itsellähän ei ole tästä omaa kokemusta mutta tuntuu että moni ihminen pariutuu ihmisen kanssa joka ei ole niin tärkeä, joka siis ei aiheuta sellaista.. sanotaan vaikka kuolemanpelon vertaista tunnetta. Siis ihmiset esim. tapaa nuorena ihmisen joka laittaa pasmat täysin sekasin mutta ei koskaan uskalla lähestyä toista.. ja sitten myöhemmin otetaan kumppani joka ei aiheuta samaa levottomuutta vaan aiheuttaa sellasen turvallisen, "ihan OK"-tunteen.
noinhan se on että ujous ja syrjäänvetäytyvä luonne tytöllä ja naisella ei ole mikään este pariutumiselle tai irtosuhteille. Naisen ei tarvitse avata itseään miehelle, hän voi vetää mystistä roolia aivan hyvin. Miehen taas täytyy jonkinverran laittaa itseään likoon jotta naiset huomaavat hänet edes parin sekunnin ajan.