Kuinka moni meistä voi oikeasti sanoa olevansa tyytyväinen omaan parisuhteeseensa - miehensä tai naiseensa? Kuka voi sanoa löytäneensä elämänsä toisesta ihmisestä?
Elän hyvässä parisuhteessa, minulla on rauhallinen mies ja kohtelias poika.Elämme aika rauhallista elämää, suoraan sanottuna huomaamatonta elämää - ihan kun meitä ei olisikaan. Tämä ei ole paha asia vaan hyvä. Olen tyytyväinen tapaamme elää ja toimia maailmassamme.
Teemme paljon asioita yhdessä ja nautimme toistemme seurasta paljon, vaikka joskus mieheni ei ole ihan kaikissa aina mukana, vaikka läsnä onkin. (Eräänlainen mielenterveys ongelma varjostaan hänen mieltänsä, ja ymmärrän sen -on hankala olla siellä missä haluaa, kun aivot käskee muuta.)
Mieheni rakastaa minua ja toivoo aina vaan hyvää minulle ja pojallemme.Hän avittaa asioissa kuin asioissa ja suhtautuu rauhallisesti uusiin tilanteisiin vaikka ne olisikin haastavia ja vaikeita kannettavia. Hän on muuttunut mies, juuri sellainen mitä moni toivoisi itselleen.Nyt moni voi ymmärtää väärin ja ajatella että nainen tahtoo rentun -semmoisiin joista naiset tykkää.Elimme sen vaiheen mieheni kanssa itkusilmässä joka yö, melkeen.Hän oli läpeensä vihainen ja kyltymätön kiusamaan minua.Hän esitti kovaa ja teke elämästämme hankalaa pelkillä puheillaan ja joillakin teoillaan joita en jaksaisi enää edes muistella. Nyt hän on muuttunut, se vei aikansa ja voimansa mutta hän teki sen silti.
Olen siis tyytyväinen, mutten jotenkin vakaa asioille. Janoa enemmän lämpö, romantiikkaa ja hehkua. Etsimäni sana on kiihkoa, enkä puhu seksistä. Aivan kun tahtoisin kokea nuotion sisälläni, olla hahmottamatta todellisuuden ympärillän vain etsiessäni häntä katseellani. Ei mitään perhosia vatsassa alkurakkautta vaan jotain suurempaa, jotain jonka ikuisuus tuntuu hetkeltä ja samalta niin pitkältä ajalta elää. En tiedä voiko mieheni koskaan olla minulle tätä, jotain jota etsin pääni sisällä. Olen huollissani, koska tiedän että olisi typerää jäädä yksin ja kenteis kuolla vanhuuteen yksin koska sitä jotain vuosisadan rakkautta ei löytynyt.Toisaalta onko se typerää olla yksin ja elää elämänsä puolikuollen siihen asti kunnes löytää jonkun jolle sen elää?
Mikä minua on?Onko siellä ketään joka ymmärtää?Onko siellä ketään joka on tajunnut todellisen rakkauden tarkoituksen?
Elän hyvässä parisuhteessa, minulla on rauhallinen mies ja kohtelias poika.Elämme aika rauhallista elämää, suoraan sanottuna huomaamatonta elämää - ihan kun meitä ei olisikaan. Tämä ei ole paha asia vaan hyvä. Olen tyytyväinen tapaamme elää ja toimia maailmassamme.
Teemme paljon asioita yhdessä ja nautimme toistemme seurasta paljon, vaikka joskus mieheni ei ole ihan kaikissa aina mukana, vaikka läsnä onkin. (Eräänlainen mielenterveys ongelma varjostaan hänen mieltänsä, ja ymmärrän sen -on hankala olla siellä missä haluaa, kun aivot käskee muuta.)
Mieheni rakastaa minua ja toivoo aina vaan hyvää minulle ja pojallemme.Hän avittaa asioissa kuin asioissa ja suhtautuu rauhallisesti uusiin tilanteisiin vaikka ne olisikin haastavia ja vaikeita kannettavia. Hän on muuttunut mies, juuri sellainen mitä moni toivoisi itselleen.Nyt moni voi ymmärtää väärin ja ajatella että nainen tahtoo rentun -semmoisiin joista naiset tykkää.Elimme sen vaiheen mieheni kanssa itkusilmässä joka yö, melkeen.Hän oli läpeensä vihainen ja kyltymätön kiusamaan minua.Hän esitti kovaa ja teke elämästämme hankalaa pelkillä puheillaan ja joillakin teoillaan joita en jaksaisi enää edes muistella. Nyt hän on muuttunut, se vei aikansa ja voimansa mutta hän teki sen silti.
Olen siis tyytyväinen, mutten jotenkin vakaa asioille. Janoa enemmän lämpö, romantiikkaa ja hehkua. Etsimäni sana on kiihkoa, enkä puhu seksistä. Aivan kun tahtoisin kokea nuotion sisälläni, olla hahmottamatta todellisuuden ympärillän vain etsiessäni häntä katseellani. Ei mitään perhosia vatsassa alkurakkautta vaan jotain suurempaa, jotain jonka ikuisuus tuntuu hetkeltä ja samalta niin pitkältä ajalta elää. En tiedä voiko mieheni koskaan olla minulle tätä, jotain jota etsin pääni sisällä. Olen huollissani, koska tiedän että olisi typerää jäädä yksin ja kenteis kuolla vanhuuteen yksin koska sitä jotain vuosisadan rakkautta ei löytynyt.Toisaalta onko se typerää olla yksin ja elää elämänsä puolikuollen siihen asti kunnes löytää jonkun jolle sen elää?
Mikä minua on?Onko siellä ketään joka ymmärtää?Onko siellä ketään joka on tajunnut todellisen rakkauden tarkoituksen?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olen onnellisessa asemassa. Päivittäin saan kokea sellaista lämmintä hehkua jonka vain rakastuminen saa aikaan.
En voi sano löytäneeni elämääni toisesta ihmisestä, elämäni on omani. Mutta löysin kumppanin elämään, kumppanin joka sopii minulle täydellisesti, ja on kaikkea sitä mitä voin toivoa. Toivon vain tekeväni hänelle yhtä hyvää kuin hän tekee minulle. Hän saa minussa aikaan sen tunteen, ikuisuuden yhdessä hetkessä ja varmuuden siitä että se kestää.
On hassua olla kuin vastarakastunut kahdeksan yhteiden vuoden jälkeen, mutta ihanaa se on.
***
pakenen täältä nettihöpinöistä niin kauan kuin vielä pystyn erottamaan toden epätodesta...ja huomenna kuin sika kaukalolleen...toivottavasti ei...