Mieheni ei tunnu tietävän mitä tahtoo. On aina halunnut oman perheen kuulemma ja nyt on sen sitten saanut. Meillä on vauva ja olemme naimisissa. Yleensä olemme olleet onnellisia tai ainakin olen kuvitellu niin ja perhe on minulle tärkein asia maailmassa. Myös miestäni rakastan yli kaiken ja haluan rakastaa, antaa anteeksi ja yrittää huonoinakin hetkinä. Rakastaminen perustuu pitkälti siihen että haluaa sitä eikä heti luovuta silloin kun kaikki ei olekaan hauskaa tai mene suunnitelmien mukaan. En ole ketään kohtaan koskaan tuntenut samoin. Arvostan ja kunnioitan häntä syvästi.
Ongelmani on se, että aika ajoittain mieheni haluaa lopettaa suhteen ja tarve saada olla rauhassa voittaa kaiken. Väliajoilla hän sanoo rakastavansa minua ja lasta yli kaiken ja silloin rakennamme yhteistä elämäämme perheenä. Hän on myös kiltti ja ihana ja minulla on hyvä olla hänen kanssaan ja mikään ei paljasta että hän tuntisi toisin. Yritän ottaa miestäni huomioon parhaani mukaan.
Yhtäkkiä kaikki sitten romahtaa. Hän ei tiedä rakastaako enää. Kaikkinielevä ahdistuksen aalto hukuttaa hänet. Sanoo että ei voi asua kanssani kun minä ahdistan häntä ja alkaa suunnittelemaan omaa asuntoa ja avioeroa. Kaikki mitä teen tai sanon on väärin ja henkilökohtaista vittuilua häntä kohtaan. Esim jos olen suunnitellut jotain ja kysyn sopiiko se, hän vastaa että sopii. Sitten myöhemmin paljastuu, että ei hän olisikaan halunnut tehdä niin ja minä olen itsekäs ihminen kun kaikki pitää tehdä minun suunnitelmieni mukaan. Vaikka en ole voinut tietää mitä hän haluaa, koska hän ei kerro sitä minulle. Hän suuttuu kun minä en tiedä mitä hän haluaa. Hän ei kerro minulle mitä hän haluaa, vaikka mielellään suunnittelisin hänen kanssaan yhdessä ja oletan että toinenkin sanoo mitä haluaa, jonka pohjalta sitten asioista yhdessä päätetään. Hän ymmärtää minut totaalisen väärin monessa asiassa. Esim. jos kuvittelen että hyvässä hengessä huumorilla kommentoimme toistemme pikku omituisuuksia, paljastuukin myöhemmin, että minä olen hänen mielestään haukkunut, vittuillut ja aliarvioinut häntä. Jos kaapissa on puhdas paita nurinpäin, se on henkilökohtaista vittuilua häntä kohtaan, kun hän on joskus pyytänyt, että kääntäisin paidat oikeinpäin. Parhaani teen pyykin kanssa, ja vauvan kanssa voi joskus vahingossa jäädä paitakin väärin päin kun ei ole aikaa kaikkeen. Nämä siis pieniä esimerkkejä siitä miten kaikki tekemiseni/sanomiseni ymmärretään väärin. Enkä edes usko, että hän tekisi sen tahallaan, vaan hän aidosti uskoo minun vihaavan häntä. Hän ei usko minun rakastavan, vaikka niin minä joka päivä kaikesta huolimatta teen. :(
Kaikkein pahinta on kuitenkin se miten hän kohtelee vauvaa. Saattaa huutaa täysiä vauva sylissä ja "eihän se haittaa kun hän ei huuda vauvalle vaan minulle". Muutenkin on kovin välinpitämätön vauvaa kohtaan, hoitaa kyllä pyydettäessä mutta ei muuten. Riitatilanteissa hän yleensä pakenee paikalta ja saattaa olla monia päiviäkin poissa. Ei halua keskustella asioista. Sanat "selvittää asiat" tai "sopia" saavat hänet raivoihinsa. En saa kysellä yhtään mitään. Olenkin alkanut pelkäämään ihan tavallisistakin asioista puhumista hänen kanssaan, koska ei voi tietää mistä hän raivostuu.
Mahdollista eroa hän ei osaa kuvitella lapsen näkökulmasta. Hänen mielestään lapsi ei kärsi jos eroamme, mutta hän itse kärsii jos hän jää kotiin. "Pidä koko perkeleen penska" hän sanoi viime yönä. En voi sille mitään, että lapsiperheessä on tiettyjä rutiineja ja elämä on paljolti arkea, jota on pakko suunnitella. Mielestäni se arki olisi sitä parasta aikaa kuitenkin. Hänen mielestään olen laiska, vaikka hoidan kotityöt ja vauvan sekä koiran. Ei minullakaan ole sitä "omaa aikaa" paljoa. Sattuu se miten hän taas haukkuu ja loukkaa minua. Sitten mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, kohta hän taas rakastaa perhettään yli kaiken eikä halua menettää meitä.
En jaksa. Mitä tehdä? En voi pakottaa häntä rakastamaan enkä voi pakottaa itseäni olemaan rakastamtta.
Ongelmani on se, että aika ajoittain mieheni haluaa lopettaa suhteen ja tarve saada olla rauhassa voittaa kaiken. Väliajoilla hän sanoo rakastavansa minua ja lasta yli kaiken ja silloin rakennamme yhteistä elämäämme perheenä. Hän on myös kiltti ja ihana ja minulla on hyvä olla hänen kanssaan ja mikään ei paljasta että hän tuntisi toisin. Yritän ottaa miestäni huomioon parhaani mukaan.
Yhtäkkiä kaikki sitten romahtaa. Hän ei tiedä rakastaako enää. Kaikkinielevä ahdistuksen aalto hukuttaa hänet. Sanoo että ei voi asua kanssani kun minä ahdistan häntä ja alkaa suunnittelemaan omaa asuntoa ja avioeroa. Kaikki mitä teen tai sanon on väärin ja henkilökohtaista vittuilua häntä kohtaan. Esim jos olen suunnitellut jotain ja kysyn sopiiko se, hän vastaa että sopii. Sitten myöhemmin paljastuu, että ei hän olisikaan halunnut tehdä niin ja minä olen itsekäs ihminen kun kaikki pitää tehdä minun suunnitelmieni mukaan. Vaikka en ole voinut tietää mitä hän haluaa, koska hän ei kerro sitä minulle. Hän suuttuu kun minä en tiedä mitä hän haluaa. Hän ei kerro minulle mitä hän haluaa, vaikka mielellään suunnittelisin hänen kanssaan yhdessä ja oletan että toinenkin sanoo mitä haluaa, jonka pohjalta sitten asioista yhdessä päätetään. Hän ymmärtää minut totaalisen väärin monessa asiassa. Esim. jos kuvittelen että hyvässä hengessä huumorilla kommentoimme toistemme pikku omituisuuksia, paljastuukin myöhemmin, että minä olen hänen mielestään haukkunut, vittuillut ja aliarvioinut häntä. Jos kaapissa on puhdas paita nurinpäin, se on henkilökohtaista vittuilua häntä kohtaan, kun hän on joskus pyytänyt, että kääntäisin paidat oikeinpäin. Parhaani teen pyykin kanssa, ja vauvan kanssa voi joskus vahingossa jäädä paitakin väärin päin kun ei ole aikaa kaikkeen. Nämä siis pieniä esimerkkejä siitä miten kaikki tekemiseni/sanomiseni ymmärretään väärin. Enkä edes usko, että hän tekisi sen tahallaan, vaan hän aidosti uskoo minun vihaavan häntä. Hän ei usko minun rakastavan, vaikka niin minä joka päivä kaikesta huolimatta teen. :(
Kaikkein pahinta on kuitenkin se miten hän kohtelee vauvaa. Saattaa huutaa täysiä vauva sylissä ja "eihän se haittaa kun hän ei huuda vauvalle vaan minulle". Muutenkin on kovin välinpitämätön vauvaa kohtaan, hoitaa kyllä pyydettäessä mutta ei muuten. Riitatilanteissa hän yleensä pakenee paikalta ja saattaa olla monia päiviäkin poissa. Ei halua keskustella asioista. Sanat "selvittää asiat" tai "sopia" saavat hänet raivoihinsa. En saa kysellä yhtään mitään. Olenkin alkanut pelkäämään ihan tavallisistakin asioista puhumista hänen kanssaan, koska ei voi tietää mistä hän raivostuu.
Mahdollista eroa hän ei osaa kuvitella lapsen näkökulmasta. Hänen mielestään lapsi ei kärsi jos eroamme, mutta hän itse kärsii jos hän jää kotiin. "Pidä koko perkeleen penska" hän sanoi viime yönä. En voi sille mitään, että lapsiperheessä on tiettyjä rutiineja ja elämä on paljolti arkea, jota on pakko suunnitella. Mielestäni se arki olisi sitä parasta aikaa kuitenkin. Hänen mielestään olen laiska, vaikka hoidan kotityöt ja vauvan sekä koiran. Ei minullakaan ole sitä "omaa aikaa" paljoa. Sattuu se miten hän taas haukkuu ja loukkaa minua. Sitten mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, kohta hän taas rakastaa perhettään yli kaiken eikä halua menettää meitä.
En jaksa. Mitä tehdä? En voi pakottaa häntä rakastamaan enkä voi pakottaa itseäni olemaan rakastamtta.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Minun avioliittoni arki oli samanlaista ja jälkeenpäin selvisi, että exälläni oli toinen nainen. Viikonloppuisin hän katosi ryyppyreissuilleen, arkisin oli perheen isä. Kun avioliitto muuttui arjeksi, lapset olivat pieniä ja minun energia meni liiaksi heihin, miehen oli helpompi unohtaa hetkeksi laskut ja muut velvoitteet ja alkaa vikittelemään parikymppisiä neitoja. Loppu tulos: ero. Toivon, että teillä ei olisi asiat näin. Koita puhua, ennenkuin on liian myöhäistä.
Itse sain ja tuota kokea tosin aikaa on jo..lapseni on aikuinen, mutta kaikki kodin vastuu oli mulla, sama syyllistäminen ja riita pienimmästäkin asiasta... no väliin meni hyvinkin. Mutta ajan oloon rakkaus kuoli totaalisesti enkä enää yritänytkään tehdä muuten kuin mikä itsestä runtui hyvältä. Puolisolla oli aika rikkinäinen lapsuus... mutta ei sekään kaikkea selitä veli oli saman taustan omaava ja ihan eri ihminen, välitti perheestään jne. Minä olin väliin liian hyvä hänelle ..hän tunsi olevansa täys paska...
halusin vain pitää perheen koossa koska mulle se oli tärkeä.Siksi kestin niin kauan..
Mutta ero meille tuli 20v. jälkeen.
Yksi mahdollisuus on se et on miehelläsi ADHD, se tekee tuota kärsimätöntä käytöstä, pinna palaa pienimmästäkin asiasta.
En suosittele eroamaan...mutta mieti onko se riita lapsellesi hyväksi..eikä sulle itsellesikään..hakekaa apua...tsemppiä sulle ja voimia koska niitä tarvitset.
Mutta kärsiikö lapsi nyt miehesi vastuuttomasta käytöksestä ? Jotain on pakko tehdä ennenkuin tapahtuu pahempaa..Perheneuvontaan marsmars vaikka yksin jos puoliso ei suostu.
asia rakastaa kuin olla parisuhteessa.
Mielestäni sinun pitäisi miettiä tarkkaan, mitä rakkaus tarkoittaa. Miten voit sanoa arvostavasi ja kunnioittavasi ihmistä, joka välillä haluaa ja välillä ei halua jakaa elämäänsä kanssasi? Joka kohtelee sinua huonosti? Luin jostain rakkauden filosofiaa - yksi mieleenpainunut aforismi oli jotenkin näin "se nyt vain on tyhmää rakastaa saamatta vastarakkautta".
Kun toista ihmistä rakastaa on se rakkaus melko kuurosokeaa. Ei rakkaus kysy onko se oikeutettu. Ei rakkaus kysy onko se taloudellisesti, ihmisarvoisesti tai millään muullakaan tavoin järkevää. Rakkaus on tunne. Rakkaus voi oikeasti olla jotakin todella voimakasta jota ei noin vain lakata tuntemasta kun se käy "tyhmäksi". Jospa sinulla olisi katkaisija tähän tunteeseen niin hanki pikimmiten patentti ja rupea valmistamaan niitä myyntiin. Uskon että rikastut varsin nopealla aikataululla.. Meitä on monia jotka eivät ehkä enää haluaisi rakastaa.. mutta kun sitä tunnetta ei ihan noin vain voi lopettaa.
löytyy, mutta se on sinussa. Minulla on ollut katkaisijani omiin rakkausmurheisiini.
Rakastaa voi, jokainen omalla tavallaan. Jokaisen olisi punnittava onko halukas elämään kumppanin kanssa, jolta ei saa vastarakkautta. Päinvastoin - häneltä saa vain huolta ja murhetta. Jos hyväksyy kärvistelyn sellaisessa suhteessa, on se väärin itseä kohtaan - ja ikävä kyllä osoittaa, ettei rakasta itseään vaan antaa toisen kohdella miten sattuu.
Olen myös itse rakastanut "mahdotonta" kumppania. Hän ei kuitenkaan puhunut ilkeitä eikä kohdellut huonosti, päinvastoin. Tällähetkellä hän on pitkäaikaisin ihmissuhteeni - vähän kuin oikein hyvä isoveli ja serkku yhdessä ;). Mutta hänellä oli silloin 30 v sitten taipumusta suhteilla muidenkin naisten kanssa - sanoi sen kyllä suoraan. Sitä en hyväksynyt. Sitten vain päätin lopettaa parisuhteen hänen kanssaan, koska en saanut mielenrauhaa ja ilman mielenrauhaa en voinut elää. Rakkaussuhde vaihtui ystävyyssuhteeksi.
Mikäli kyseessä on täysin järjetön intohimoinen rakkaussuhde, sitä ei välttämättä lopeta heti millään. Ja sen muuttuminen ystävyydeksi on yleensä pelkkää unelmaa... Tällaisen suhteen katkaisemiseen tarvitaan vain terävää järkeä - sitten kun on antanut sen vähän aikaa roihuta.
Miehesi ei ole kestänyt vanhemmaksi tuloa. Isyys on liian iso asia, liian pelottava, liian painava. Hän on mustasukkainen sinulle vauvasta ja vauvalle sinusta eikä pysty olemaan kolmíosuhteessa johon kuulutte sinä, hän ja vauvanne.
Tuo kuvaamasi käyttäytyminen vauvaa kohtaan kuulostaa todella kauhealta. Jos tilanne ei nopsasti parane niin vauva kärsii enemmän yhteen jäämisestä kuin erosta. Siispä kipin kapin terapiaan, tai sitten vastuullisena äitinä otat vauvan kainaloon ja eroat.
Ei kuulosta hyvältä jos mikään mitä teet tai sanot ole oikein tai hyvin ja kaikesta tyhjästä hän nostaa riidan. Hänellä on nyt jotain muuta mielessä ja sinun pitää tämä tajuta. Jos hän haluaisi sinut ja vauvan niin tekisi niinkuin veljensä, mielestäni olisi parasta jos ottaisitte vähän aikaa toisistanne ja sittenhän näkisitte miten on asiat. En kyllä suosittelisi elämää tämänlaisen miehen kanssa. Jos lukisit tekstiäsi niinkuin joku muu olisi sen kirjoittanut niin ehkä tajuaisit että sinun täytyy nyt kunnioittaa itseäsi koska enemmän kun yrität niin kauemmaksi hänet karkotat, älä yritä liikaa. Suhde on kaksipuolista, jos toinen ei vastaan tule niin ei sille voi mitään. Sinuna kuuntelisin mitä hän sanoo ja varsinkin lapsestasi ja miten käyttäytyy. Tässä ei nyt ole kaikki ihan ok ja en haluaisi nähdä että hän rupeaa väkivaltaiseksi sinua tai lasta kohtaan koska jos jotain pakottaa tai ihminen on tilanteessa jossa todella ei halua olla se voi tulla ulos aggressiivisuutena ja katkeruutena. Lapsesi ei kärsi koska on vielä liian pieni, älä huoli minä jätin mieheni kun lapseni oli vuoden ja löysin uuden miehen kun hän oli 2, ja olemme olleet yhdessä 20 vuotta ja poikamme ei ole ikinä haikaillut bioloogista isäänsä. En sano että sinulle olisi paras erota mutta ehkä time out vähän?? Sen johdosta sinulle voisi tulla se vastaus_
On todella hyvä saada lukea teidän kaikkien ajatuksia. Kirjoittakaa vaan ihmeessä lisää, sillä niistä saan voimia ja uusia ajatuksia. Monet asiat ovat niin totta. Tässä eilen kävi ilmi, että mies oli jo muuttanut osoitteensa ja vuokrannut itselleen oman asunnon. Hän kertoi minulle tästä sitten vasta kun oli jo nämä asiat tehnyt. Ei ainakaan kunnioitusta minua kohtaan osoita tällainen toiminta.
Olen jo varannut ajan perheneuvontaan ja tarvitsen todella kaiken avun tässä raskaassa tilanteessa. Tukiverkostoni on kaikenkaikkiaan hyvin hatara. Oma jaksaminen pelottaa pirusti.
Mies saa nyt aikaa ja tilaa. Parasta niin tässä tilanteessa. Sanoo toivovansa että joskus voisimme olla vielä yhdessä, mutta ei osaa sanoa rakastaako tällä hetkellä. Toiseen naiseen en usko ja hän kieltää sellaisen olemassaolon. Mutta, niin. Elämä on ennekin ollut ihmeellistä ja monet uskomattomat ja mahdottomat asiat voivat olla mahdollisia. Mies on monesti valehdellut. Pienistä asioista tosin, mutta silti. Itse en valehtele tai salaile asioita. Minulla ei ole tarvetta tai halua siihen. Aika näyttää tässäkin asiassa totuuden kuitenkin.
Isäksi tulon kriisi. Varmasti vaikuttaa osittain. Toivon silti että hän vanhemmuuteen pystyy vielä kasvamaan.
Ehkä tulee vielä päivä jolloin asiat selviävät ja haluamme yhdessä selvittää kaiken. Tai sitten tulee päivä jolloin hän jatkaa elämäänsä ilman minua ja vauvaa. Tai sitten tulee päivä, että hän haluaa takaisin, mutta minä en enää pysty siihen. Luottamusta on vaikeaa palauttaa kaiken tämän jälkeen.
Tiedän kyllä, että moni itseään kunnioittava ihminen olisi jo lähtenyt tilanteesta. Silti minulla on tunne, että vielä pitää asioille antaa aikaa. Vielä pitää jaksaa rakastaa. En ole koskaan kenenkään takia ollut näin kärsivällinen ja toivon että ajan ja tilan antaminen selvittää asiat. Vielä kun pystyisi elämään tämän kivun kanssa. :(
sun mies ei osaa elää edes oman ittensä kans,joten älä sä ala elämään sen pillin ja halujen mukaa.lapselle jää traumoja tuollaisesta "isästä"eikä lapsi vielä ymmärrä vaikka mies lähtee ja vaikka ymmärtää on se lapsen kannalta kaikista parasta elää äidin kanssa joka todella halusi hänet ja rakastaa häntä siitä huolimatta.anna tyhmän miehen mennä sillä sinä ja lapsi olette perhe ja ette tarvitse siihen mitään väsyttävää taakkaa!
Elät hirvittävän rankkaa vaihetta elämässäsi: kokemasi tuskan, kivun ja ahdistuksen määrän voi vain aavistaa.
Elämääsi liittyi mies, jota rakastit, ja saitte lapsen. Nyt oletkin tilanteessa, jossa sinulla on kaksi lasta? Isompi kiukuttelee ja lähtee lopulta muualle jatkamaan kasvamistaan.
Kerrot, että lähiverkostosi on hatara.
Se on riittävä,jos sieltä löytyy yksikin lapsenhoitaja tilanteeseen, jolloin sinä pääset ammattiauttajalle.
Voimia Sinulle ja jaksamista iloita vauvastasi!
ja tarvitsee ammattiauttajan apua. Ymmärräthän itsekin, ettei tuollainen ole normaalin ihmisen käytöstä. Mies pitää saada hoitoon.
Minä kestin 30v. samankaltaista menoa.Nyt olen eronnut ja tyytyväinen.Liian kauan kestin.Miehesi vaikuttaa narsistilta.Ota itseäsi niskasta kiinni ja jätä ajoissa moinen mies.Mitä enemmän aikaa kuluu, sen pahemmaksi käy.Kokemusta on.
Tsemppiä.
Kiitokset sinulle ja teille muillekkin kannustavista sanoista. Niitä tarvitaan ja ne antavat kovasti toivoa, että kyllä minä ja vauva tästä vielä selvitään. Uskon, että joskus voimme olla jopa onnellisia.
Lauantaina oli muutto, jonka piti jatkua vielä sunnuntaina, ja tänään aamupäivällä miehen piti tulla tapaamaan vauvaa. No sunnuntaina ei näkynyt, ei kuulunut. Sama juttu tänään. Kai tämä on hänen tapansa yrittää satuttaa vielä, vaikka jo pääsi sinne omaan rauhaansa. Törkeää käytöstä mun mielestä, mutta tätä on tapahtunut niin ennenkin. No tässäpä vaan todistaa, että ei välitä edes vauvasta kun mitään ilmoittamatta jättää sovitun tapaamisen käyttämättä!!
Hei!
Löysin kirjoituksestasi paljon omaa elämäntilannetta, paitsi että hän meni miettimään elämäänsä omaan kotiin...
Lue tämä kirja; Heikko vahva vaimo, kirjoittanut Laura Doule, toivottavasti saat sieltä vastauksia kysymyksiisi. Tsemppiä!