Mieheni ei tunnu tietävän mitä tahtoo. On aina halunnut oman perheen kuulemma ja nyt on sen sitten saanut. Meillä on vauva ja olemme naimisissa. Yleensä olemme olleet onnellisia tai ainakin olen kuvitellu niin ja perhe on minulle tärkein asia maailmassa. Myös miestäni rakastan yli kaiken ja haluan rakastaa, antaa anteeksi ja yrittää huonoinakin hetkinä. Rakastaminen perustuu pitkälti siihen että haluaa sitä eikä heti luovuta silloin kun kaikki ei olekaan hauskaa tai mene suunnitelmien mukaan. En ole ketään kohtaan koskaan tuntenut samoin. Arvostan ja kunnioitan häntä syvästi.
Ongelmani on se, että aika ajoittain mieheni haluaa lopettaa suhteen ja tarve saada olla rauhassa voittaa kaiken. Väliajoilla hän sanoo rakastavansa minua ja lasta yli kaiken ja silloin rakennamme yhteistä elämäämme perheenä. Hän on myös kiltti ja ihana ja minulla on hyvä olla hänen kanssaan ja mikään ei paljasta että hän tuntisi toisin. Yritän ottaa miestäni huomioon parhaani mukaan.
Yhtäkkiä kaikki sitten romahtaa. Hän ei tiedä rakastaako enää. Kaikkinielevä ahdistuksen aalto hukuttaa hänet. Sanoo että ei voi asua kanssani kun minä ahdistan häntä ja alkaa suunnittelemaan omaa asuntoa ja avioeroa. Kaikki mitä teen tai sanon on väärin ja henkilökohtaista vittuilua häntä kohtaan. Esim jos olen suunnitellut jotain ja kysyn sopiiko se, hän vastaa että sopii. Sitten myöhemmin paljastuu, että ei hän olisikaan halunnut tehdä niin ja minä olen itsekäs ihminen kun kaikki pitää tehdä minun suunnitelmieni mukaan. Vaikka en ole voinut tietää mitä hän haluaa, koska hän ei kerro sitä minulle. Hän suuttuu kun minä en tiedä mitä hän haluaa. Hän ei kerro minulle mitä hän haluaa, vaikka mielellään suunnittelisin hänen kanssaan yhdessä ja oletan että toinenkin sanoo mitä haluaa, jonka pohjalta sitten asioista yhdessä päätetään. Hän ymmärtää minut totaalisen väärin monessa asiassa. Esim. jos kuvittelen että hyvässä hengessä huumorilla kommentoimme toistemme pikku omituisuuksia, paljastuukin myöhemmin, että minä olen hänen mielestään haukkunut, vittuillut ja aliarvioinut häntä. Jos kaapissa on puhdas paita nurinpäin, se on henkilökohtaista vittuilua häntä kohtaan, kun hän on joskus pyytänyt, että kääntäisin paidat oikeinpäin. Parhaani teen pyykin kanssa, ja vauvan kanssa voi joskus vahingossa jäädä paitakin väärin päin kun ei ole aikaa kaikkeen. Nämä siis pieniä esimerkkejä siitä miten kaikki tekemiseni/sanomiseni ymmärretään väärin. Enkä edes usko, että hän tekisi sen tahallaan, vaan hän aidosti uskoo minun vihaavan häntä. Hän ei usko minun rakastavan, vaikka niin minä joka päivä kaikesta huolimatta teen. :(
Kaikkein pahinta on kuitenkin se miten hän kohtelee vauvaa. Saattaa huutaa täysiä vauva sylissä ja "eihän se haittaa kun hän ei huuda vauvalle vaan minulle". Muutenkin on kovin välinpitämätön vauvaa kohtaan, hoitaa kyllä pyydettäessä mutta ei muuten. Riitatilanteissa hän yleensä pakenee paikalta ja saattaa olla monia päiviäkin poissa. Ei halua keskustella asioista. Sanat "selvittää asiat" tai "sopia" saavat hänet raivoihinsa. En saa kysellä yhtään mitään. Olenkin alkanut pelkäämään ihan tavallisistakin asioista puhumista hänen kanssaan, koska ei voi tietää mistä hän raivostuu.
Mahdollista eroa hän ei osaa kuvitella lapsen näkökulmasta. Hänen mielestään lapsi ei kärsi jos eroamme, mutta hän itse kärsii jos hän jää kotiin. "Pidä koko perkeleen penska" hän sanoi viime yönä. En voi sille mitään, että lapsiperheessä on tiettyjä rutiineja ja elämä on paljolti arkea, jota on pakko suunnitella. Mielestäni se arki olisi sitä parasta aikaa kuitenkin. Hänen mielestään olen laiska, vaikka hoidan kotityöt ja vauvan sekä koiran. Ei minullakaan ole sitä "omaa aikaa" paljoa. Sattuu se miten hän taas haukkuu ja loukkaa minua. Sitten mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, kohta hän taas rakastaa perhettään yli kaiken eikä halua menettää meitä.
En jaksa. Mitä tehdä? En voi pakottaa häntä rakastamaan enkä voi pakottaa itseäni olemaan rakastamtta.
Ongelmani on se, että aika ajoittain mieheni haluaa lopettaa suhteen ja tarve saada olla rauhassa voittaa kaiken. Väliajoilla hän sanoo rakastavansa minua ja lasta yli kaiken ja silloin rakennamme yhteistä elämäämme perheenä. Hän on myös kiltti ja ihana ja minulla on hyvä olla hänen kanssaan ja mikään ei paljasta että hän tuntisi toisin. Yritän ottaa miestäni huomioon parhaani mukaan.
Yhtäkkiä kaikki sitten romahtaa. Hän ei tiedä rakastaako enää. Kaikkinielevä ahdistuksen aalto hukuttaa hänet. Sanoo että ei voi asua kanssani kun minä ahdistan häntä ja alkaa suunnittelemaan omaa asuntoa ja avioeroa. Kaikki mitä teen tai sanon on väärin ja henkilökohtaista vittuilua häntä kohtaan. Esim jos olen suunnitellut jotain ja kysyn sopiiko se, hän vastaa että sopii. Sitten myöhemmin paljastuu, että ei hän olisikaan halunnut tehdä niin ja minä olen itsekäs ihminen kun kaikki pitää tehdä minun suunnitelmieni mukaan. Vaikka en ole voinut tietää mitä hän haluaa, koska hän ei kerro sitä minulle. Hän suuttuu kun minä en tiedä mitä hän haluaa. Hän ei kerro minulle mitä hän haluaa, vaikka mielellään suunnittelisin hänen kanssaan yhdessä ja oletan että toinenkin sanoo mitä haluaa, jonka pohjalta sitten asioista yhdessä päätetään. Hän ymmärtää minut totaalisen väärin monessa asiassa. Esim. jos kuvittelen että hyvässä hengessä huumorilla kommentoimme toistemme pikku omituisuuksia, paljastuukin myöhemmin, että minä olen hänen mielestään haukkunut, vittuillut ja aliarvioinut häntä. Jos kaapissa on puhdas paita nurinpäin, se on henkilökohtaista vittuilua häntä kohtaan, kun hän on joskus pyytänyt, että kääntäisin paidat oikeinpäin. Parhaani teen pyykin kanssa, ja vauvan kanssa voi joskus vahingossa jäädä paitakin väärin päin kun ei ole aikaa kaikkeen. Nämä siis pieniä esimerkkejä siitä miten kaikki tekemiseni/sanomiseni ymmärretään väärin. Enkä edes usko, että hän tekisi sen tahallaan, vaan hän aidosti uskoo minun vihaavan häntä. Hän ei usko minun rakastavan, vaikka niin minä joka päivä kaikesta huolimatta teen. :(
Kaikkein pahinta on kuitenkin se miten hän kohtelee vauvaa. Saattaa huutaa täysiä vauva sylissä ja "eihän se haittaa kun hän ei huuda vauvalle vaan minulle". Muutenkin on kovin välinpitämätön vauvaa kohtaan, hoitaa kyllä pyydettäessä mutta ei muuten. Riitatilanteissa hän yleensä pakenee paikalta ja saattaa olla monia päiviäkin poissa. Ei halua keskustella asioista. Sanat "selvittää asiat" tai "sopia" saavat hänet raivoihinsa. En saa kysellä yhtään mitään. Olenkin alkanut pelkäämään ihan tavallisistakin asioista puhumista hänen kanssaan, koska ei voi tietää mistä hän raivostuu.
Mahdollista eroa hän ei osaa kuvitella lapsen näkökulmasta. Hänen mielestään lapsi ei kärsi jos eroamme, mutta hän itse kärsii jos hän jää kotiin. "Pidä koko perkeleen penska" hän sanoi viime yönä. En voi sille mitään, että lapsiperheessä on tiettyjä rutiineja ja elämä on paljolti arkea, jota on pakko suunnitella. Mielestäni se arki olisi sitä parasta aikaa kuitenkin. Hänen mielestään olen laiska, vaikka hoidan kotityöt ja vauvan sekä koiran. Ei minullakaan ole sitä "omaa aikaa" paljoa. Sattuu se miten hän taas haukkuu ja loukkaa minua. Sitten mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, kohta hän taas rakastaa perhettään yli kaiken eikä halua menettää meitä.
En jaksa. Mitä tehdä? En voi pakottaa häntä rakastamaan enkä voi pakottaa itseäni olemaan rakastamtta.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Viiden pisteen vihje: Anna miehellesi tilaa eli toisin sanoen mahdollisuus kertoa omia mielipiteitään asioista!
Tuntuu kuinka hän varmaankin tahtoisi jotain ihan omaaomaa esim. sinne teidän asuntoonne.. Hänkin varmaan haluaisi päättää jotain asioista mitkä koskevat teitä tai lasta saatikka sitten että hän voisi ne joskus älytä ensimmäisenä itse? Jotta hän voisi tuntea olevansa teidän suhteessanne kanssasi tasa-arvoinen.
Toinen laita asiassa onkin sitten taas se, että osaako mies avata sitä suutansa ajoissa? Ettei esim. pelkää sinun reaktiotasi.. Suu pitäisi oppia avaamaan ajoissa, vaikkakin se ei ole mikään helpoin asia :) Kenties siinä missä sinä voisit ehkä pohtia miten esittää asiat niin mies voisi ryhdistäytyä ajattelemalla miten saisi sanottua rohkeasti mielipiteitänsä..?
Tilaa mies kyllä tarvitsee. Piene vauvan isyys on paineista kovimpia, pitäisi rakastaa ja huolehtia ja olla niin onnellinen, mutta mitä jos ei ole? Mies käy läpi kriisiään isäksi tulemisessa ja suunnattoman vastuun ottamisesta, tuntee ehkä olevansa vain vastuussa omaamatta oikeuksia juuri lainkaan. Ei osaa ajatella muiden kannalta kuin itsensä, ksoka oma ahdinko se aina lähinnä on. Veikkauksia vain, mutta ajattelemisen arvoista.
Voisiko mies ottaa lomaa kotioloista, jaksatko vauvan kanssa yksin hetken? Se voisi helpottaa loppepeleissä vaikka hetken pahalta tuntuisikin. Älä yritä liikaa, ja keskity enemmän itseesi. Anna miehen olla ikäänkuin oamssa tilassaan suhteessa ja kotona, älä tee itseäsi tykö, ole vain läsnä. En puhu mykkäkoulusta :D mieti miten miehen kannalta asiat kotona ovat, mistä hän saattaa ahdistua? Onko takana työstressiä tai unettomuutta? Tunteeko hän syyllisyyttä tai painetta tuntea jotain mitä ei tunne? Useammallekin tuoreelle isälle se nyytti on vai välttämätön paha, ja lapsi tulee tärkeämmäski sitä mukaa kun se kasvaa ja alkaa olla enemmän ihminen kuin huollettava paketti. Naisella on äidiksi tullessaan se etu että biologia valmistaa hänet siihen, miehen täytyy tehdä se henkinen valmistautuminen ja isäksi kasvaminen kokonaan itse. Eikäs e ole kaikille helppoa tai nopea prosessi.
***
Oikein hyviä näkökulmia tilanteeseen. Kunpa vain osaisin antaa hänelle sitä omaa tilaa. Ei kyse ole siitä etten haluaisi tai pystyisi. En vain osaa. Meillä on monesti ollut siitä puhetta...
No kävi ilmi, että mies on nyt sitten salaa minulta vuokrannut oman asunnon ja muuttanut osoitteensa. Eli tilaa ja aikaa on nyt sitten luvassa. Ymmärrän, että ei kai tähän tilanteeseen muuta vaihtoehtoa ole. Yritämme pitää asialliset välit. Ehkäpä asiat selviävät ajallaan. Täytyy nyt vain keskittyä omaan jaksamiseen ja vauvan jaksamiseen...
Toivon vain että ei ole liian myöhäistä korjata suhdetta. Ihmettelen vain kovin miksi jaksan toivoa ja rakastaa edelleen, vaikka toinen ei tälläkään hetkellä tiedä rakastaako minua vai ei.
No niin, eli mies on ottanut sen tilan tiselleen radikaalimmalla tavalla. Hyvä niin. Jos suhde on korjaantuakseen, jos hänellä on vielä tahtoa yrittää yhdessä, tuo on paras keino hänen selvittää ajatuksiaan. Mutta muista että hän on myös isä, ja se vauva on myös hänen. Siitä hän ei pääse kuin koira veräjästä nyt tai tulevaisuudessa.
Onnea yritykseen. Ole kärsivällinen, ja ota elämästä kaikki irti vaikka mies ei juuri siinä koko aikaa olisikaan. Yritä nauttia tästä ajasta, onnellinen aj tyytyväinen nainen on myös huomattavasti houkuttelevampi kuin tympiintynyt ja kitkerä. Pakko sitä on niinkin ajatella.
***
Sinä olet vässykkä, mies on varsin narsistinen persoona. Hän on tottunut siihen että asiat lauotaan suoraan ilman kieroiluja ja kukin pitää itse puolensa. Sen sijaan sinä kutsut häntä avoimesti "kiltiksi ja ihanaksi" ja samalla kuitenkin kannat hiljaa kaunaa erinäisistä asioista. Et uskalla antaa negatiivista palautetta, paitsi kenties silloin kun voit vedota normeihin ("eihän lapselle sovi huutaa"), mutta omista asioistasi et uskalla tässä yhteydessä puhua. Sellaista palautetta on vaikea arvostaa.
Mies tahtoo selvästi kasvattaa luonnettaan. Sitä sinä et ole hänelle voinut tarjota, siispä hän jotuu lähtemään. Hän tarvitsee elämäänsä terveesti narsistisen ihmisen tai ihmisiä, joiden kanssa kasvaa ihmissuhdetaidoissa.
kertomasi perusteella miehesi taitaa olla jonkun sortin narsisti.
Mitä jos mies nyt sai sen mitä halusi, jälkeläisen, niin voi alkaa oikuttelemaan? Käytti sinua jollain tavalla hyväksi?
Miten jaatte aikanne? Sä hoidat kodin ja vauvan, mitä mies tekee? Ehkä mies ei osaa sopeutua uuteen tilanteeseen, siihen että lapsenne saa sinulta niin paljon huomiota? Ehkä mies kokee itsensä ulkopuoliseksi?
Kertomasi perusteella sain kuvan että miehen oikuttelu on seuraus jostain. Ehkä eniten siitä, että mies ei ole tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen. Mutta jos mies ei avaudu, ei halua keskustella, niin sä et voi oikein tehdä mitään jos haluat jatkaa hänen kanssaan. Yritä saada mies puhumaan asioista, tsemppiä :)
PS. "Hän ymmärtää minut totaalisen väärin monessa asiassa. Esim. jos kuvittelen että hyvässä hengessä huumorilla kommentoimme toistemme pikku omituisuuksia, paljastuukin myöhemmin, että minä olen hänen mielestään haukkunut, vittuillut ja aliarvioinut häntä."
Toi on niin tuttua mullekin :( Todella rasittavaa.
Kertoo varmaan miehesi sisäisestä epävarmuudesta.
Joo...voipi olla että miehesi kokee olevansa "tossun alla", vaikket sinä ehkä sitä tajuakaan.
Se tarttee sitä OMAA tilaa.
Minäkin tarvitsen, "vaikka" olen nainen, joten aika pitkälle ymmärrän tuota miestäsi.
Ei se ole keljuilua. Sitä vain tarvitsee sellaista "hengittämistilaa".
Se on eri asia, tuleeko hän koskaan saamaan sitä teidän suhteessanne, mutta voisit ehkä kuitenkin yrittää antaa hänelle jotain "vapauksia".
kyllä sä saat niskaasi vielä niin paljon, että rakkaudet häviää. Kurjaa vaan, kun se vaatii joskus todella reilusti sontaa tuulettimeen. Olen jo valmiiksi pahoillani pienen perheenne puolesta.
Mun ymmärrykseni asiasta on se, että miehelläsi on kypsymätön persoonallisuus. Sinä et ole nyt täysin hänen käytettävissään, vaan yhteinen lapsenne vie sinulta huomattavasti voimavaroja. Miehesi on pettynyt tilanteeseen samalla tavalla, kun perheen vanhimmainen lapsi, jolle on koko raskauden ajan kerrottu, että äiti odottaa vauvaa, josta tulee sulle leikkikaveri.
Hirvittävä pettymys kun tulokkaasta ei ole muuhun kuin keräämään kaikki huomio. Siis voiko pahemmin pettyä, kun saa leikkiä yksin, ja vielä opetella ottamaan vastuuta vanhempana (lapsena).
Jos mies on nyt vuokrannut oman asunnon, ja lähtee, niin eipä siinä voi äiti muuta kuin alkaa selviämään lapsensa kanssa. Perinteisesti tuossa tilanteessa on kuultu lause, että turha rypistellä kun paskat on housussa.
Laihaksi lohduksi, kyllä nainen oman lapsensa kanssa aina paremmin jaksaa jos siinä ei ole keskenkasvista toisen äidin lasta riitelemässä. Paljon helpompaa ja selkeämpää on mennä eteenpäin silloin kun tietää, että kaikki on omalla kontolla, kuin että joutuu selvistä vastuista riitelemään.
Se on kyllä hyvä, että luonto on sen asian niin järjestänyt, että tietyn rajan jälkeen ne rakkaudet häviää. Tiedän sen sen kyllä, kokemusta asiasta löytyy aikaisemmilta ajoilta.
Kuvittelin lasta odottaessani varautuvani kaikkiin mahdollisiin vastoinkäymisiin, koska tiesin ettei pienen lapsen kanssa ole helppoa ja koko elämä muuttuu sen seurauksena. En vain osannut odottaa mitään tällaista. :) Tuntuu mun elämä suurelta vitsiltä kun mun selän takana vuokraillaan asuntoa yms. Tuntuu että voi olla monia muitakin asioita joista en tiedä.
Tuokin on totta, että on paljon helpompaa mennä eteenpäin kun tietää tekevänsä sen yksin. Niistä selvistä vastuista riitely on tuntunut todella kurjalta. En minäkään saa kaikkea hauskaa ja joudun tekemään tylsiä asioita ja kaikkea mitä ei just sillä hetkellä huvita. Ja joudun vielä tekemään sen kaiken uudestaan ja uudestaan päivästä toiseen. En voi ilmoittaa kenellekään haluavani olla rauhassa ja tulevani sitten taas ottamaan omaa vastuutani kun se minulle parhaiten sopii. Jos haluan. Näinhän mieheni juuri tekee.
Siitä omasta ajasta ja tilasta vielä. Ymmärrän, että sitä juuri mieheni eniten tarvii ja tarvii paljon ennemmän kuin minä. Mutta kai parisuhteessa pitäisi olla myös sitä yhteistä aikaa. Miestä ei ole kuukausiin paljoa näkynyt, ja sitten kun on näkynyt niin pitäisi olla omaa aikaa. En mennyt naimisiin sen vuoksi, että olen yksinäisempi parisuhteessa kuin yksinollessani. Jos jotain haluaa, pitäisi pystyä edes keskustelemaan siitä ja yrittämään yhdessä saada tilanne itselle mieleiseksi. Eikä vain odottaa, että toinen sen tilan ja ajan järjestää, eikä itse tarvitse omaa suutaan avata.
Joo huomaa, että on taas pinna kireällä tänä aamuna. :) mutta kyllä se siitä...
olen kokenut samaa ja paljon onnellisempi olen ilman miestä vaikka lapsi onkin. kun vauva kiintyy isäänsä hän kärsii myöhemmin paljon enemmän jos jatkat. ajattele miltä lapsesta tuntuu jos isä jättää kokoajan!