Minä olen ollut aviossa 25v ja nyt alkanut miettimään avioeroa vakavasti. Mieheni on ihan kelpo, ei juo, ei lyö eikä käy vieraissa.
Ongelma on siinä että minä tunnen itseni todella yksinäiseksi vaikka olen aviossa. Luin juuri erään miehen kirjoittaman tarinan jossa oli syntynyt vauva alle vuosi ensitapaamisesta ja siinä sitten sitä parisuhdetta luotu vauvan kanssa. Hän tiesi olevansa masentunut. Minä syön myös onnellisuuspillereitä mutta tuntuu että syön niitä vain yksinäisyyteni ja huonon parisuhteen vuoksi ja nehän eivät silloin tehoa. Olen puhunut miehelleni jo pari vuotta pahasta olostani ja mitään tukea en häneltä ole saanut. Olen ehdottanut yhteistä matkaa kaksin mutta ei lähtenyt, samoin teatterikäyntejä. Nyt valitan toden teolla ja puhun jo erosta mutta mies vaan on hiljaa ja kuuntelee. En saa mitään vastakaikua. Olen väsynyt jopa lapsiin ja mies ehdotti että menisin vaikka yksin jonnekin että saisin olla vähän aikaa rauhassa. Typerä ehdotus.
Olemme käyneet avioliittoneuvolassa eikä sieltä mitään apua saanut. Jäi sieltä kaksi asiaa mieleen. Toinen se että on hyvin huono ennuste jos pariskunnalla ei ole mitään yhteistä, ei harrastusta eikä huumoria. Toinen se kun neuvoja kysyi miksi mieheni on aina töissä johon vastasi että perheen hyväksi. Neuvoja sanoi sen miesten yleiseksi vastaukseksi silloin kun perhe ei kiinnosta.
Mitähän minun vielä pitäisi tehdä että avioliitto voisi jatkua enkä olisi aina niin yksinäinen?
Ongelma on siinä että minä tunnen itseni todella yksinäiseksi vaikka olen aviossa. Luin juuri erään miehen kirjoittaman tarinan jossa oli syntynyt vauva alle vuosi ensitapaamisesta ja siinä sitten sitä parisuhdetta luotu vauvan kanssa. Hän tiesi olevansa masentunut. Minä syön myös onnellisuuspillereitä mutta tuntuu että syön niitä vain yksinäisyyteni ja huonon parisuhteen vuoksi ja nehän eivät silloin tehoa. Olen puhunut miehelleni jo pari vuotta pahasta olostani ja mitään tukea en häneltä ole saanut. Olen ehdottanut yhteistä matkaa kaksin mutta ei lähtenyt, samoin teatterikäyntejä. Nyt valitan toden teolla ja puhun jo erosta mutta mies vaan on hiljaa ja kuuntelee. En saa mitään vastakaikua. Olen väsynyt jopa lapsiin ja mies ehdotti että menisin vaikka yksin jonnekin että saisin olla vähän aikaa rauhassa. Typerä ehdotus.
Olemme käyneet avioliittoneuvolassa eikä sieltä mitään apua saanut. Jäi sieltä kaksi asiaa mieleen. Toinen se että on hyvin huono ennuste jos pariskunnalla ei ole mitään yhteistä, ei harrastusta eikä huumoria. Toinen se kun neuvoja kysyi miksi mieheni on aina töissä johon vastasi että perheen hyväksi. Neuvoja sanoi sen miesten yleiseksi vastaukseksi silloin kun perhe ei kiinnosta.
Mitähän minun vielä pitäisi tehdä että avioliitto voisi jatkua enkä olisi aina niin yksinäinen?
Vastaukset 37
Vanhimmat
hei päivi!
olin itse samanlaisessa tilanteessa. Aloin itse elää mielekstä elämää aloin käydä tansseissa ja kaikenlaisissa tilaisuuksissa. Sellaisissa mikä kiinnosti minua. Mies joutui hoitamaan kotia ja lapsia. Kerran viikossa otin aikaa itselleni ja olin poissa kotoa joskus vain kaupungilla kierrellen, mutta se toimi tulin mielivirkeänä kotiin. vähän ajan kuluttua miestänikin alkoi kiinnostaa mitä tein ja hänkin alkoi ehdottaa yhdessä esim. ruokailemaan menoa. Tähän tilanteeseen meni kyllä aikaa kuukausia. Mies kun joutui olemaan kotona hän kerkisi miettimään asioita minunkin kannalta. Ne tunteet jotka luulimme kuolleen olivat jääneet johonkin kauas. NO kyllä mekin avioeropaperitkin haimme kunnes huomasimme kuinka tärkeitä toisillemme olimme. Ei yli kahdenkymmenen vuoden yhteistä historiaa mihinkään hävitä. Tästä kaikesta on nyt kulunut parivuotta ja yhä edelleen pidän kiinni joka viikkoisesta "kotoapois illasta" ja pidämme myöskin kiinni yhteisestä ajasta kerran kuussa. kun olet itse iloinen ja virkeä miehesikin kiinnostuu...
Lueskelin tossa tuota viestiä jossa kehoitettiin hommaamaan "omaelämä" Itse olen yrittänyt tätä samaa että otan aikaa vain itselleni. Mutta sen vaikutus on kyllä mulla ainakin jäänyt hyvin lyhyeksi. Se hyvä olo on yleensä karissut siinä vaiheessa kun on tullut kotiin ja ollut hetkeen aikaa siellä kun on saanut huomata että kaikki p...ka on ennallaan. Mitään muutosta ei oo. Mutta en voi sanoo sitä etteikö se joillekkin tuo toivoa ja helpotusta..Se heille suotakoon. Itse tyydyn tähän hiljaiseen taisteluun ja katson mitä tästä loppujen lopuksi kehkeytyy. Löydämmekö me puolisomme kanssa enää yhteistä säveltä vai onko peli jo menetetty.
Tsemppiä vaan kaikille!!!
sinulle vaikeuksissasi.
Avioliitto ei aina suju niin kuin toivoo, mutta paljon auttaa se, että on muuta mielekästä elämässä. Kun itselläni oli vaikeaa liitossani, sain aina päivisin "hengähtää", kun pääsin töihin. Pidin ja pidän edelleen työstäni ja kivoista työkavereistani, joten oli hermolepoa päästä työpaikalle kodin kireästä ilmapiiristä.
Suosittelen sinua sanonnan mukaan "hankkimaan oman elämän", joka ei ole miehestäsi riippuvainen. Mielihyvää tuovista asioista saa puhtia tutkia sitten avioliittoakin.
Meno loppus?
Ensinäkin noista onnelisuus
pillereistä, ne toimii yhtä
aidosti kuin peniksen kehittäjä
ja muut vastaavAt keksinnöt.
Senhän Sää järki ihmisenä
tajusitkin?? MenEtät miehes,
niin elämäs ei siitä muutu,
"itseään ei voi kattos paeta"
Menit minne vaan, niin oot siellä
mulla oli joskus toi ongelma ja erottuani riittävän monesti
tajusin ettei elämääni tehnyt tyhjäksi vaimo tai naisystävä vaan ylenpalttinen tekemisen
puute.
Nykyää teen ristipistoja kudon ja käyn posliiniN maalAuskursseilla ja kuntonyrkkeilysssä
nämÄ palauttivat minulle
sen jonkun kadonneen jutun.
Mutta se on jokaiselle eri
juttu, mistä löytää sen oman
elämänsä jutun.
Monet sun tilanteessa
olEvat esim alkavat pettämään tms...
Kyllä Sä jotain keksit,
istut vaan alas ja mietti,
että mikä sut tekee onnettomaKS??
ai niin ja sit hakit koiran niin mutsikin
teki joskus silloin kun
ukko oli vielä elossa =)
Kiitos ihanista myötätuntoisista kirjoituksistanne! Olen tiedostanut monta mainitsemaanne asiaa, sen että "meno loppus" ja pitäisi keksiä tekemistä enemmän.
Minulla on harrastuksia kahtena iltana viikossa, miehellä myös kahtena joten molemmilla on muutakin elämää. Me olemme maatalousyrittäjiä joten työkavereita ei ole kummallakaan, vain toisemme, paitsi että emme näe juurikaan päivän aikana. Kesät menevät niin, että emme edes sauno yhdessä, grillaamisesta tai uimarannalla käymisestä puhumattakaan.
Meillä on ollut hyvin työntäyteinen aika n.15vuotta. Rakensimme ja työmiehiä vilisi pihallamme joten omaa elämää ei kehittynyt. Lapset kasvoivat siinä kiireen keskellä ja hoitivat toinen toisiaan. Sitten vain yhtäkkiä kiireet loppuivat kun saimme valtavan suuren monta vuotta kestäneen rakentamisurakan päätökseen. Lapsetkin olivat siinä kasvaneet äidistä ulos joten nyt olisi harjoiteltava parisuhteen käynnistystä jota ei koskaan ehtinyt muodostumaan. Todella mahdoton tehtävä koska olemme vieraantuneet aika tavalla toisistamme.
Mies välittää kyllä mutta minusta on tullut hiukan katkera. Vieraantumiseni on sitä että en enää esiinny alastomana miehelleni, emme sauno yhdessä, nyt on seksikin jäänyt pois. Ei ole mitään haluja ja arvostelen häntä mielessäni joka asiassa, enkä voi sille mitään.
Lapsien vuoksi en halua perheen hajoavan.
Tänään oivalsin sen että mikäs minulla on ollessa, on koti, työtä, lapsilla molemmat vanhemmat, rikkautta ym. Monet ovat avioliitossa ilman rakkautta, sinkutkin ovat. Minun elämäni muuttuisi erotilanteessa niin että vapauden saisin mutta kaiken muun menetän.
Hyvä Päivi !
Tuo on upea tuo oivalluksesi ! Ennen lähtöään tästä liitosta pienten lastemme isä hehkutti miettineensä uutta elämäänsä ilman minun ainaista valittamista ja jäkättämistä asioista, on kuulema sen arvoista että kannattaa lähteä. Nyt häneltä tulee sanaa, että kaipaa pieniä, omia jokapäiväisiä rituaalejaan heidän kanssaan, iltasuukkoja ja unihiekan ripotuksia. Itse pidin liittoamme pyhimpänä,korkeimpana kestävimpänä kaikista, enkä uskonut, että meidän vaikeutemme olisivat olleet niin suuret, että niiden edessä olisimme muka olleet voimattomia, että ne olisivat olleet eron arvoiset. Mikään asia ei ole yksi selitteinen, aina on asioissa myös kääntöpuolensa.Eroa miettiessä on vaan niin helppo työntää hyvät puolet pois mielestä ja tuijottaa väenvängällä huonoja, vaikka monestikin erottua huonot puolet unohtuu ja miettii ja kaipaa vain niitä hyviä. Omalla kohdalla menetin hyvän, antoisan seksisuhteen, mutta tässäkin "jamassa" yritän muistaa senkin asian kääntöpuolen. Tilanne on vähän eri, mutta lopputulos sama: minun elämäni korjaantui niiltä osin mikä oli vinossa,mutta meni vikaan se ainutkin mikä oli kunnossa: sai aina olla yksin ja odottaa; nyt olen yksin muttei tarvitse odottaa, en tiennyt minne raha katosi, nyt tiedän mihin se katoaa.. Arki sujuu hyvin, enkä enää sure kaatunutta ikuiseksi ajateltua liittoa, mutta soisin, ettei ihmiset rehellisesti pohtimatta eroaisi. Koskaanhan ei oikeasti tiedä, miten hurjaksi asiat muuttuvat elämässä, eikä koskaan pidä uskoa, ettei asiat voi mennä tästä huonommin. Voi hyvinkin, se mikä menee huonommin saattaa vain vaihtua. Mikä muutos on muutoksen arvoinen..
Muo ei tarvi teititellä =)
Myönnän, että tilanne saattaa
olla kimurantti
toivottavasti noin ei
yleensä käy.
Kyllä tossa eron merkit on
ilmassa, kun seksi ja alastomuus
kuolee, että nehän ne merkit on.
Mie alan olleen sinun
kanssa vähän neuvoton =/
Hmm...Mie oon aina sanonut,
että ihmisen on tehtävä niin,
että on itselleen hyvä.
Millään muulla ei oo merkitystä
lopelope kun omalla onnelisuudella.
Joten ikävä sanoa,
mutta ensin sinä!!
Sitten lapset perhe
ja muut systeemit.
Mää sit tykkään sun huumorista jos olet sama kuin Kuulokoje. Lyhyitä ja hassuja sun juttus. Mutta perää niissä on.
Kyllä mulle kaikkia ohjeita voi antaa mutta jos itse haluan jotain niin se on hyvin helposti järjestetty. Minä en halua.....
en halua että mieheni näkee mut alastomana
en halua että hän saunoo mun kanssa
en halua pestä hänen selkää
en halua seksiä hänen kanssaan
en halua enää ihmistä jota en kunnioita
Mutta ei mun halut ole ainoa asia tässä elämässä.
Mun pitää tämä elämä klaarata loppuun niin hyvin kuin osaan ja voin.
Sama mies olen kuin
kuulokoje olen,
ja voit uskoa ,että mulle
on ihan sama tykkätkö vai
et mun nk.huumorista,
huumoria tosin en oo viel
laittanut.
Tosin en lopelope
ymärrä mitä valitat,
yks humalainen kusipää,
ja sun elämäs on heti paljon
köyhempää, sulla on sentään vielä
lapset ja perhe...
Kyllä niissä on perää,
elämä opettaa ihmistä rankalla
kädellä, ei kait kukaan
tuu näin kylmäksi ja kyyniseksi
huvikseen? =)
Niin sun pitää klaarata
hommas loppuu,
niin hyvin kuin voit.
Munkin pitäis kerätä itteni
ylös sängystä ja elää taas,
mutta en sitten tiedä...
Välillä kaikki on vaan loppu,
tosin ihminen on siitä kiva
elukka, että aina se vaan
jotenkin selvii =)
Joten etköhän sinäkin ja
minä kanssa =)
Anteeksi jos olet ymmärtänyt että pidän juttujasi huvittavina. Sun murre vaan on sitä. Mä olen itse myös tuon murteen tuntija, koska olen kotoisin sieltä päin.
Tiedän tosi hyvin että mulla on päällisin puolin asiat kunnossa ja jos tekisin niin tyhmän tempun että muuttaisin muualle niin olisi varmaan epämääräisiä miesystäviä kokeiltavana,josko onnistuisi.
Olen myös kohtaloon uskova.
Tässä elämässä ei tapahdu mitään jolla ei olisi jotain tarkoitusta. Mä elän omaa kriisiäni nyt, vahvistuakseni.
Sinäkin elät sitä nyt, omaa kriisiäsi.
Asioilla on taipumus järjestyä.
Olen näitten kysymysten parissa ollut tämän kevään, kesän ja syksyn. Miettinyt ja puhunut ja taas miettinyt. Että tässäkö on mun elämä?
Tässäkö vain?
Että luoja antoi minulle lapset jotka olivat vain laina. Mitä sen jälkeen?
Tyhjääkö vain?
Aion vielä täyttää elämäni.
Jos minulla olikin täyttä elämää kaikki yli 40v ja nyt ei jäänyt mitään jäljelle koska sain jo kaiken.
Ei se niin voi mennä.
Joo niin miekin oisin
halunnut olla sieltä päin,
mutta ei niin ei.
Elämä heittelee ihmistä
kuin haavan lehti =/
Mää niin haluaisin uskoa kohtaloon,
mutta en vaan voi hyväksyä
sitä, että kaikella on tarkoitus,
tosin uskon mielellään
syyhyn ja seuraukseen,
mutta silti haluaa välillä
kysyä, että mikä tässäkin nyt
sit oli ideana.
Ihmisellä on taipumus päästä
takasiin elämää, no joo on
asioillakin taipumus järjestyä,
välillä vaan huononpaan suuntaan =)
Luoja antoi luoja otti,
mutta olisin sallinut katsoa
omien lapseni kasvavan,
puhumattakaan vaimokkeesta.
Mie en saanut kuin maistaa elämää,
mun elämäni jäi siihen maantielle.
Siltä erää,
mutta niikust sanoit ei mitään
tapahtu ilman tarkoitusta.
Nyt oon maannut 10 kuukautta,
mutta ehkä tästä vielä noustaa,
jos niin on tarkoitus.
Mutta joo,
koita nyt pärjätä siellä.
Mie koitan rakentaa elämän uusiksi =)
Sinun kirjoituksestasi sai sen käsityksen että olet joutunut kohtaamaan niin kauhean asian jota jokainen pelkää päivittäin. Luinkohan rivien välistä oikein?
Jos niin on en yhtään ihmettele.
Olet mullekin sanonut että on sentään perhe ja lapset. Sanot aina ihan vähän kerrallaan.
Minä opin tuntemaan tietokoneen 1.5 v sitten kun tytär pakotti oppimaan.
Sen myötä olen oppinut tuntemaan muutamia ihmisiä joita elämä on kouluttanut rankemmalla kädellä.
Jos oikein ymmärsin olet menettänyt lapsesi ja vaimokkeesi onnettomuudessa. Tuntuu tyhmältä arvuutella mutta sen käsityksen minä kirjoituksestasi sain. Miksi sinä makaat?
Oletko masentunut vaiko loukkaantunut?
Muistan kun varmaan 15 v sitten oli ohjelma jossa videolla näytettiin erään miehen ja naisen häät, sen jälkeen ristiäiset ja sitten mies makasi sairaalassa. Oli halvaantunut, vaimo ja pieni poika ja koira olivat kuolleet rattijuopon törmättyä heihin. Tulen muistamaan sen ohjelman ikäni. Se pysäytti. Laittoi miettimään sen miehen tuskaa. Ja tapahtuman tarkoitusta?
Todellakaan ei silloin näe asialle mitään tarkoitusta.
Koita sinä jaksaa!
Se hyvä tai paha tapahtuu silloin kun sitä vähiten osaa odottaa. Sinulle toivon sitä hyvää.
Minulla on tapana makoilla vuorotellen jommankumman tyttäreni kanssa pimeässä makuuhuoneessa parisängyllä ja kertoilemme asioita. Erään kerran puhuimme koirastamme, että kuinka vanha se on ja koska sen aika on valmis. Tytär alkoi jo etukäteen itkemään koiran kuolemaa ja sanoin ettei etukäteen kannata mitään surra. Se tapahtuu silloin kun sitä vähiten odottaa.
Tänään kerroin tyttärelleni kaikkien lasteni syntymät ja voit kuvitella että hän kuunteli hiljaa ja kiinnostuneena.
Mitä tämmösiä nyt aloin kirjoittaa?
Tuli näitä mieleen ja pidän kirjoittamisesta.
Huomiselle päivälle hyvää vointia sinulle ja koita nousta ylös.
Loppuelämäsi ensimmäinen päivä alkaa ja sitä riittää vielä pitkälle. Sinulla on aikuisikää ehkä vielä yhtä paljon kuin sitä on jo takana. Aikuisuus alkaa 20v. Minä olen 45 joten saan elää vielä toisen aikuisiän, lapsuutta kun ei lasketa.
Rakenna elämäsi niillä palikoilla joita on jäljellä, jotain kai jäi, vai?
Luit oikein ...
Joo olen saanut tietää,
että en oo yksin tän asin
kanssa, nykyisessä tuttavapiirissäni
on minun kohtaloni kokeneita 2
muuta ja koska ne on selvinneet,
niin minkäkin tulen selviämään.
Tosin tämä aamu oli niitä,
kun ei huvittanut nousta sängystä.
Olen masentunut,
loukaantunutkin,
mutta vain henkisesti.
Kaikista hauskinta koko homassa
on aina se kaikki mikä jää sanomatta,
kyllähän nuo auton alle jäivät...
Toivottavsti se palveli jotain suurempaa tarkoitusta.
Kyl mää jaksan,
kun pakko on.
Tunti tunnilta,
aina seuraavaan aamuun
ja iltaan ,voi tässä mennä
vielä hetki, mutta mää olen
hengissä ja vain sillä on merkitystä
tällä hetkellä!
Niinhän tuolla on tapana
tapahtua, että sillon kun et
odota, niin jotain tapahtuu.
Asiat vaan pitää hyväksyä
sellasina kun ne eteen katetaan.
Hmm....lapseni syntymä..Joo ehkä mun
pitää nousta ylös,
en jäsentele ikärajojen
mukaan ihmiset kokemuksia,
mutta kohtalaisen likeelle
osuit veikkauksessa ikäni suhteen,
jos luoja suo ja
kaikki menee hyvin,
niin minulla on tuota elämää vielä
tuplaten sinun tämänhetkisen ikäsi.
Huomioon ottaen sukuni keski iän.
Hmm..sanotaan näin,
että joku päivä kun on nukkunut
tarpeeksi, herään aamulla ja huomaan,
että olen hyväksynyt tapatumat
ja asiat mitä on käynyt,
kun tämä on tapahtunut
aloitan kaiken alusta pikkuhiljaa.
Minulla on sentää suku ja perhe sekä
ystävät keille olen saanut puhua
surusta ja he ovat tukenee
minua kaikki nämä kuukaudet
täysin pyynteettömästi.
Kyllä tämä tästä..nää olet hyvä äiti,
ja on hyvä huomata,
että heitäkin vielä on
elossa.
En ole antamassa periksi,
eläkä sinäkään anna!
Elämä löytää keinot.
Hyvä että tulin viel lukemaan kuulumisia. Jos juttu on noin, vaihdan minäkin laulua, joka perustui ihan toisenlaiselle päättelylle.
Mulla alkoi olla samoja oireita silloin kun mietin/mietittiin avioeroa. Nuista oireista päättelin, että alkaa olla aika vähissä yhteinen, vähissä myös halu minkään parantamiseen.
Tutkin asiaa tarkemmin tuppaamalla itteni pari kertaa samaan aikaan saunaan, kuulostelemalla miltä se tuntuu, mitä tapahtuu sen jälkeen. Päättelin, että jos mun tekee pahaa, en halua mitään, eikä vastapuolikaan reagoi niin enää ei ole mitään mieltä. Oltiin jo erottu niin kerran kysyin että mitä jos viritetään seksisuhde, jos ei muuta suhdetta olisikaan, niin vastauksena sain hämmentyneen katseen ja toteamuksen, että ei kuule viritetä.
Jos sä tunnistat ittessäs, ettei miehesi ja sun välillä enää ole edes mitä lämmittää, niin lopeta asian vatkaaminen, mieti mitä saat ja mitä menetät.Muista että vain jostain vanhasta luopumalla voit saavuttaa jotain uutta. Kysyyhän se rohkeutta ottaa ja lähteä liki tyhjän päälle, mutta loppupelissä tavara on tavaraa, maallista, ja sullakaan ei ole kuin yksi elämä.
Tsemppiä !!
Olen varma että meitä tämmösiä on maailma pullollaan. Toinen ei miellytä mitenkään mutta parempi sekin kuin yksinolo. Tänään oli harrastusiltani ja muutenkin on niin hyvä olla kun puoliso on ollut muutaman päivän matkoilla. Olen nauttinut elämästä täysin siemauksin enkä ole kaivannut häntä yhtään. Mutta se johtuu myös siitä ettei hän kuulu minun arkeeni niinkuin ei myöskään juhlaan. Minun arkeni on sitä että syömme aamiaisen hiljaisuuden vallitessa, sitten hän menee töilleen ja hiljaisuutta riittää vaikka loppuelämäksi. Puhumiset on jo puhuttu. Avioliitto on tahdon asia. Tahtoo rakastaa, tahtoo kunnioittaa ym...
Mutta mitä jos tahtominen on jo tahtomisen tahtomista eikä vapaaehtoista tahtomista.
Joku sanoi minulle että olen hyvä äiti.
Hyvä äiti on se joka rakastaa lastaan. Se ei vaadi sen kummempaa taitoa. Myös avioliitossa rakkaus tuo muutakin kuin pakollista tahtomista rakastaa.
Myös juhlaan ei puolisoni kuulu. Emme osaisi edes juhlia. Sekin kai onnistuisi jos olisi rakkautta toisillemme.
Onko siitä tapahtumasta jo kuinka kauan?
Sinun täytyy olla hyvin katkera ihminen.
Enkä todellakaan ymmärrä asian tarkoitusta. Tuskin syntisäkkisi oli niin täynnä että siksi sulta otettiin pois niin paljon.
Olen vähän sanaton ja mietin mitä kirjottaisin.
Yleensä kirjoitan tosi paljon, mutta nyt on tyhjä olo.
Ei minun lohdutukseni sinua auta.
Ei auta muu kuin aika ja sen olet saanut kuulla varmaan joka päivä.
Minulla on enemmän lapsia kuin nuo kaksi nuorimmaista. Ovat jo aikuisia ja olen monta kertaa miettinyt että mitä hyvää olen tehnyt että olen saanut kaikki pitää. Ehkä luoja on järjestänyt minulle myöhempää surua.
Eikö sanota että surujen summa on kaikilla sama.
Oikeastaan uskon siihen.
Sisko jäi leskeksi 35 vuotiaana. Jäi 3 pientä lasta. Ei ollut ammattia, ei rahaa, ei autoa jolla töihin pääsi, ei edes korttia. Rahapula oli niin valtava että eivät enää antaneet kaupasta ostaa laskulle. Sinnitteli siinä vuosia, toistakymmentä. Löytyi lopulta mies joka teki siskon onnelliseksi ja on sitä nyt todella.
Ja saa elää uuden ihmisen kanssa kauemmin kuin koskaan ehti ensimmäisensä kanssa.
Kun minä täytin 44v, ajattelin että toista tämmöistä en halua elää. Näin tylsää ja yksinäistä. Ajattelin että mulla riittää eloa 88 vuotiaaksi. Se ajatuskin tuntui kauhealta ja kerroin siitä miehelleni. Se ei välittänyt asiasta tuon taivaallista. Mitäpä se kun itsellä kaikki hyvin.
Huomiselle päivälle taas voimia!
Joka päivä ehkä ne lisääntyy, voimat.
Kunnes olet taas kokonainen, jolta on viety liikaa mutta hyväksyt sen ja siirrät muistojen joukkoon, sieltä aina ottaaksesi.
Tammikuun 3 päivä, uudenvuoden
jälkeen tänä vuonna.
kello:11:20 aamulla soi puhelin,
muijan äiti soitti ja kerto...
Ei siitä aikaa niin paljon oo,
etten muistaisi,
joka sekunti piirtys mieleen kyllä...
En mää katkera oo,
muo vaan harmittaa
ja on kamala ikävä,
en mää oo vihanen sille juopolle,
enkä kenelekkään,
niin vaan käy tässä elämässä.
Ei mutta, muo auttaa aika
ja tänään on pitkään aikaan hyväolo!
Ei se asia tosta parane,
täytyy vaan antaa ajan kulua,
joo sen ne toistaa kaikki,
että aika parantaa haavat.
Ehkä luoja ei tarjoile
surua ihmisille,
vaan pysäyttää
aina vaan miettimään
elämää välillä.
Kuten siskostas huomaat,
ei elämässä saa lannistua,
yks asia on kaikille yhteinen,
nii minulle, sinulle kuin nyt jo
edesmenneille tyttörelleni ja vaimolleni.
Kaikki kuolevat joskus,
miten herra meidät täältä niittää,
sitä emme tiedä.
Mää tiedän eläväni tuonne 90:pin
hujakoille,mutta odotan innolla,
koska jokainen päivä on erillainen.
Valokuvat ja muitsot haalistuu,
sitä paitsi jos haluut kuulla,
niin tapasin eilen naisen,
en tiedä hänestä sen enempää,
mutta ensimmäinen kontakti 10
kuukauteen ihmiseen ,tuntuu hyvältä.
Voimia sullekkin sinne
hasiendallesi, kyllä ihminen
aina pärjää, en itse ainkaan anna
periksi, koska tiedän et ihminen
voi kovastakin paikasta selvitä,
sen taas on suku opettanut.
Aattelin lopettaa jo koko kirjoittelun tämän asian tiimoilta mutta tulin vielä kuitenkin toivottamaan onnea Kuulokojeelle uudesta ihmisestä. Enkös minä sanonut että nyt alkaa loppuelämäsi ensimmäinen päivä. Olenko minä noita vai miksi sanoin sulle niin?
Mulla on ollut aivan ihana viikko kun olen saanut olla ihan yksin, mies matkalla. On ollut aikaa miettiä ja uskon että jokaisella hetkellä on ollut oma tarkoituksensa. Tämän viikon aikana on tapahtunut vaikka mitä mun päässäni.
Olen kasannut kokoon hyviä ja huonoja asioita.
Kuulokojekin on antanut ajattelemisen aihetta, kiitos.
Mikään eikä kukaan saa olla itsestään selvä.
Vielä minä haluan yrittää.
Jos en yritä yhtään vaan annan mennä vaan niin ehkä joskus tulen katumaan tyhmiä päätöksiäni.
Puhutaan 40 kriisistä. Jos se on mulla nyt?
Olen nuori mieleltäni ja yhtään kehumatta myös ulkoisestikin. Jos minulla on se vasta nyt niin se selittää aika paljon.
Se selittää mun kaikki tehdyt typeryydet.
En pyydä niitä keneltäkään anteeksi, itseltäni vain. Minä olen kärsinyt eniten.
Jokainen oppii vain kantapään kautta.
Hyvää jatkoa sinulle Koje ja koita nousta joka päivä vähän enemmän. Ensimmäinen vuosi on vaikein kaikessa. Kohta tulee vuosi täyteen ja muistat tapahtuman joka minuutilta. Se tulee olemaan raskasta. Mutta kyllä me jokainen selvitään ihan mistä vaan. Onnea siitä uudesta ihmisestä vielä. Vielä meille ilonpäiviä riittää vaikka kuinka paljon.
Kiitos onnen toivotuksista,
toivon ,että myös sun
elämä saa suuntaa,
ja oot saanut miettiä rauhassa.
Kyllä tämä elämä tästä
lähtee itsekullakin,
kun kääntää vaan toisen posken.
Voimaa ja roheutta sullekkin =)
Rakkaudella
Koe
sä olet itse se kuka sun elämää elää, kuka siinä tekee ratkaisut. Moni on neuvomassa että näin tai näin on viisasta. Keksit sä minkä konstin tahansa selvitä eteenpäin, on valinta ihan sun oma, ja oli se mikä tahansa, voimia sulle, koita pitää ittes järjenvalossa. Niin minäkin.
Mikä helkutin muotisana tuo "loppupeleissä" on?
Ei elämä ole mitään peliä, missä on esikarsinnat, semit ja sitten nämä suuresti puhutut loppupelit.
Elämä on sen verran ainutkertaista iloineen ja suruineen, ettei sitä sovi verrata jonnekin peleihin. Ymmärrän kyllä mitä sillä tarkoitetaan, mutta sanaonata ärsyttää sunnasttomasti. ;-)
Hyvä että sait sinäkin purkaa mieltäsi.Sait ilmaistua itseäsi.Toivottavasti nyt sinulla on helpompaa. Mua ärsyttää suunnattomasti mm.sanat " perhepakkaus, setti, asu,kulho",mutta niin vaan niitä käytetään pitkin ja poikin.
Elämässä on muuten karsintoja kaiken aikaa;esikarsinnoissa yksi ainoa siittiö pääsee hedelmöittämään munasolun, loput häviävät armotta, ei edes kakkossijaa jaeta,muiden paitsi voittajan kohtalona on kuolema. Syntyminen on seuraava karsinta,koko hiton elämän kaikkine tapahtumineen,"läheltä piti"-tilanteineen semifinaalia toinen toisensa perään.Loppupelit on jokaisella edessä.Jotkut aloittavat hitaan ja kiduttavan loppupelin jo elämänsä puolessa välissä, jotkut lähtevät kerrasta poikki-periaatteella.Jää vain jälkipeli,niille jotka ovat vielä omissa karsinnoissaan. Ällöä ?
Olen samaa mieltä kanssasi että on monenlaisia hassuja sanontoja kuten: itse asiassa ja: tullee.
Kyllä sitä karsintoja jokainen joutuu tekemään.
Minä luulin että minulla alkaa miehen loman jälkeen paremmin menemään mutta katin kontit.
Tiedän että minun pitää alkaa puhumaan miehelleni, olla hellä ja rakastaa, niin perhe olisi koossa ja tyytyväinen mutta....
Jos sanoisin masentuneelle joka lojuu sängyssä että nyt ylös ja ulos ja lenkille niin ihan sama...
Samoin jos on potilaalla jalka poikki ja pitäisi alkaa liikkumaan.
Hyvin tietää mitä pitää tehdä mutta ei saa tehtyä.
Kun tyhjästä ei voi nyhjäistä.
Minä en voi ajatella hyviä asioita menneisyydestä kun niitä ei ole. Minun pitäisi alkaa elämä uudelleen mieheni kanssa mutta kun mua ei millään saa.
Jälkipeli on nyt pahasti myöhässä joten jatkoaikaa tarvitaan nyt.
Ensinnä,olen iloinen, ettei kukaan vielä neuvonut ottamaan suinpäin eroa, eikä etsimään uutta miestä piristämään elämää.
Toiseksi,vaikka en tiedäkään perheenne tapaa toimia ennen, en miten ja kuka on määrännyt kaapin paikan liitossanne, kuka on päättänyt ja toteuttanut hankkeitanne ennen tälläista umpisolmua, silti kerron ajatukseni:Tilannetta ei varmaankaan pahentaisi, jos etsisit tosiaankin vaikka kuinka pienen henkireiän, jotain mistä saat voimaa itsellesi, jotain millä hetkeksi unohtaa muut kuin itsesi. Se saattaa kuulostaa typerältä, mutta on kokeilemisen arvoinen. Pääsisit katsomaa asioitanne hieman etempää, jolloin saattaa kokonaisuus hahmottua eri tavalla. 25:ttä yhteistä vuotta ei pitäisi hukata turhan takia.Ei sillä, että tunteesi ja tuskasi olisivat turhaa, ne ovat varmasti aitoja kipeitä kokemuksia,ne voivat olla hälytyskelloina, että jotain tehtävä, ettei liittonne karahtaisi kiville, jotka on kierrettäväksi tarkoitettu.
Vaihda sitä kelle pahaaoloasi kerrot, purat. Itselleni on kirkonperheasiain neuvottelukeskuksessa papin kanssa käydyt keskustelut olleet hedelmällisiä, vaikka liittoni juuri eroon päättyikin.
Voi olla ettei miehesi kykene -ei suinkaan välinpitämättömyyttään käsittelemään edes omia saati sinun tunteitasi, vaikka se niin hienoa ja tarpeellista olisikin. Voi olla, että todenteolla valittamisesi ja puheet erosta saavat hänet entistä enemmän umpisolmuun; ahdistus ja tuska saattaa vain entisestään häntä vaientaa.
Jos et kykene irrottautumaan kotoa ja miehestäsi esimerkiksi jonnekin lomapaikkaan viikoksi kahdeksi, niin aloita ihan pienestä: tuijota hetki vain itseesi, tee sellaista mitä olet aina ajatellut tekeväsi sitten joskus. En usko että elämäsi helpottuisi pikaerosta.Toki pääsisit näkemästä itsensä sulkenutta miestäsi, mutta mielestä häntä et ehkä saisi. Toivon että selviätte yhdessä eteenpäin. Toivon, että jaksat tässä kohtaa luotsata parisuhdettanne vahvempana,eteenpäin ja aurinkoon pyrkivänä. Voi olla että miehesi herää horroksestaan kun vain näytät tietä, ja taas toisaalta annat hänelle tilaa kotona. Jokuhan miestäsi vaivaa, mutta älä päätyöksesi yritä miettiä, mikä, vaan yritä olla aluksi vaikka tunti viikossa vapaana pohtimisista. Tuhlaa se tunti itseesi: tee jotain muuta,poissa kotoa,sitä mikä tuntuu mahdollisimman vähän ahdistavalta, mitä se sitten olisikaan.
Hei päivi!
Ehkä miehesikin tiedostaa, että sinulle on parempi olla hänen luonaan. Hän on varma sinusta ja pitää sinua myöskin itsestään selvyytenä. Jopa siinä määriin ettei halua tehdä mitään sinun hyväksesi. Tämä ei varmastikkaan ole ilkeyttä, mutta välinpitämättömyyttä. Avioliitto neuvotteluista en minäkään saanut aikonaan apua. Miehellenikin tuumattiin "koita kestää minua".
Mieti jos lähtisit vaikka viikonlopuksi johonkin kylpylään hemmottelemaan itseäsi ehkä lapsetkin mukaan. Matkustaisit mahdollisimman kaus kotoa pääsisit pois arjesta. Voisi tehdä sinullekkin hyvää.Uskon että tosipaikan tullen miehesi huomaa sinut ja haluaa sinun voivan hyvin, mutta mikä on teidän tosipaikka sitä on vaikea sanoa. Meillä se oli miehen muuttopäivän ilmoitus. Tiedän omasta kokemuksesta että itsellä menee halu yrittää kun aikansa yrittää. Jospa et yritä mitään ja kun mies menee saunaan mene perässä.
Ei tule mitään!
Mies tuli reissusta kotiin ja rauha meni kunnes taas tämän päivän on ollut poissa ja kyllä olen taas nauttinut. Onko ihan normaalia nauttia vain silloin kun mies on poissa?
Ei mulla ole hänelle mitään sanottavaa.
Juttelimme kyllä kuulumiset matkalta paluun jälkeen ja aluksi luulinkin että nyt tämä tästä alkaa menemään. Mutta ei tullutkaan uusia asioita toiselle puhuttavaksi. En keksi mitä sanoa hänelle.
Voi hyvänen aika tätä elämää.
Minä valitan vaikka kaikki asiat ihan hyvin.
Sun jutuissa ei oo mitään normaalia ruikuttaa täällä omia asioitasi. Käypä jonkun psykologin kanssa mieluummin juttelemassa noista sun omista "ongelmistasi". Miehesi todennäköisesti jättää sinut lähiaikoina, jos et hae itsellesi apua.
Jaska tiiäkkö. Tällanen ruikuttaminen on naisille normaalia.Naiset osaavat jakaa murheensa toistensa kanssa,ja sekin on normaalia. Miehillekin olisi terveellistä opetella tämä, ja yrittää itsekin.Mielummin kuin upottaa murheensa pelaamiseen,makeisten syöntiin,viinan juontiin, turhaan kukkoilemiseen,joilla ei asiat ratkea mihinkään,kun niitä ei edes uskalleta ottaa käsittelyyn.
Oletko sä Jaska koskaan käynyt psykologilla juttelemassa?Tiedätkö mitä eroa on keskustella kanssaihmisensä tai ammatti-auttajan kanssa? Ammattiauttajat ovat valinneet ammattinsa,hoitavat duuninsa, ei niinkään asiakkaansa hyvinvointia. He eivät jaa kokemuksia kanssamme, vaan jakavat korkeintaan kokemukseni, eikä se ole läheskään yhtä tervehdyttävää kuin kuulla toistenkin ajatuksia, kokea jopa yhteenkuuluvuutta, empatiaa toisia kohtaan omista murheista huolimatta. Yritäpä sinä jutella ongelmastasi jonkun ystävän kanssa. Onko miehillä yleensä ystäviä, kavereita kyllä..
"Vieraantumiseni on sitä että en enää esiinny alastomana miehelleni, emme sauno yhdessä, nyt on seksikin jäänyt pois. Ei ole mitään haluja ja arvostelen häntä mielessäni joka asiassa, enkä voi sille mitään.
Lapsien vuoksi en halua perheen hajoavan."
Olga-kiltti. Oletkohan lukenut nm. Päivin jutut ihan ajatuksella? Yleensäkään "ruikuttaminen" ei ole minusta turhaa, kunhan se on rakentavaa. Tässä tapauksessa se on mielestäni turhauttavaa. Olen myös samaa mieltä kanssasi, että miestenkin pitäisi "ruikuttaa" keskenään. Tuota tunneälyä sitäpaitsi on ihan samassa suhteessa miehillä, kuin naisillakin. Miehet ei sitä vaan näytä. Itsekin juuri eronneena en ole edes harkinnut kertoa tuntojani miespuolisille kamuilleni. Mutta tosiaan mun mielestä asian ratkeamisen kannalta ei näissä Päivin jutuissa ole mitään älyä, uskaltais vaan lähteä. Molemmathan tuossa kärsii. Sanoisinpa vielä, että mies enemmän. Tosiaan oon seurannut sun juttuja ja ehkä suhtaudut tähän liikaakin tunteella, kun olet kai itsekin just eronnut. Mun mielestä pitäis lyödä faktat pöytään ja tunnustaa, että suhdetta ei todellakaan ole olemassakaan. Niin vaikeaa, kun se onkin. Mut tsemppiä sulle olga, ehkä mä vähän ylireagoin sen ekan viestini, ei kai se niin vaarallista ;)
On erikoista olla kärpäsenä katossa kun minusta puhutaan. Ihan hyvä niin. Pitäisi saada olla enemmänkin ja vielä livenä, niin olisi hyvä. Vaikka on sitä varmaan jokainen joskus kuullut itsestään juttuja ja ne eivät aina kovin mukavaa kuultavaa yleensä ole.
Jäi mieleen Jaska jutustasi se, että minulla ei mitään suhdetta olekaan. Siitä olen aika samaa mieltä. Sitä vaan ihmettelen, että olen voinut olla avioliitossa 25 v. Lapsien pieniä ollessa mitään suhdetta monta kertaa ei olekaan ja sen huomaa vasta, kun lapset ovat isoja ja heille sitten suuri järkytys kun vanhemmat eroavat.
Toinen juttu oli se, että mieheni kärsii enemmän.
Se on totta, että hän kärsii. Mutta minä olin se joka huomasi aikaisemmin, että kaikki ei ole kunnossa. Siis hänellä olisi ollut vielä konsteja silloin, kun minä pahasta olosta puhuin. Minulla oli keinot vähissä ja ainoa mitä siinä tilanteessa olisin odottanut, oli se, että olisi minulle vähän myötätuntoaan heruttanut. Ei tehnyt sitä, vaan ilmoitti, että hänellä kaikki asiat ihan hyvin.
Olen sitä mieltä että silloin, kun pyytää apua, niin sitä on annettava.
Onko vain minun mieheni niin typerä, ettei sitä ymmärrä, vai onko se ihan normaalia?
Vai onko se juuri sitä ruikuttamista?
Kerropas Jaska, jos vielä olet kuulolla, että minkä takia sinä erosit?
Ostin Lipposen kirjan: Mies ja ero
Olen sen lukenut kuten myös mieheni. Emme ole keskustelleet asiasta.
Minun mielestäni avioliitto hajoaa silloin kun sitä ei hoideta ja hoitaminen loppuu silloin kun sitä ei enää haluta hoitaa.
Yksinkertaista.
"Minun mielestäni avioliitto hajoaa silloin kun sitä ei hoideta ja hoitaminen loppuu silloin kun sitä ei enää haluta hoitaa.
Yksinkertaista. "
Tulee mieleen se vanha juttu; älä tee niinkuin minä teen, vaan tee niinkuin minä sanon. Mun mielestä sun jutuista paistaa näennäisen tunneihmisen takaa melko itsekäs ihminen, jonka todistaa esim. kommenttisi miehesi kärsimisestä ja siitä, että sinä huomasit "viat" suhteessanne ensimmäisenä. Vaikket näköjään todella tiedä yhtään miehesi ajatuksia.
Ruikuttamisesta: Sulla ei ole yhtään positiivista ajatusta miehestäsi, koskien suhdettanne. Et tunne halua häntä kohtaan. Et kunnioita häntä.(tärkeintä parisuhteessa) Et vain uskalla tehdä mitään lopullista, vaikka tiedät olevasi onnellinen vain ilman häntä. Tuo on mielestäni joutavaa ruikuttamista.
Omasta erostani(8 v) sen verran, että eroni tärkeimmät syyt olivat naiseni (elämän)kokemattomuus,(muutti suoraan kotoaan minun luokseni), yhteisen ajan puute,(kaksi pientä lasta) ja sitä kautta ajautuminen erilleen. Naiseni mielestä. Itse olisin halunnut viettää loppuelämäni hänen kanssaan. Kuitenkin esim. saunassa käyntiä yhdessä emme lopettaneet :D ja jos seksielämään tulee tuollaisia taukoja, joista puhuit, voidaan kyllä puhua kavereista, eikä rakastavaisista. Itse en pysty montaa viikkoa ilman olemaan, eikä pysty nainenkaan, jos suhde/seksi tosiaan toimii.
Minne luulet minun kunnioitukseni joutuneen? Ei se ihan tuosta noin vaan katoa. Se loppui ihan samasta syystä kuin sinullakin, eli yhteisen ajan puutteeseen. Ja ihan samoin mieheni haluaa vieläkin olla minun kanssani elämänsä loppuun asti, mutta se tarkoittaa sitä että minä teen omiani ja hän omiaan ja kuten aikaisemmissa jutuissa kerroin, miten olin pyytänyt häntä kaveriksi teatteriin ja risteilylle, eikä hän niihin lähtenyt.
Tämä on vain minun tarinani.
Miehen tarina toinen. Ja olisin sitä mielelläni kuunnellut avioliittoneuvolassa mutta mitään ei tullut, koska hän edelleen on tyytyväinen liittoomme, mutta seksin loputtua hän vasta huomasi että jotain on vialla. Minä tunnistin vaikeudet aikaisemmin, kerroin hänelle pahasta olostani ja mitä tekee mies. Ei yhtään mitään koska hänellä on kaikki asiat hyvin, kuten sanoi.
miehiä käy ainakin minun asiakkaanani (tarjoan työkseni pk-seuraa). olen kysynyt usein miesten motiiveja maksullisissa käymiseen ja sepä se, että oma vaimo/perhe ei enää kiinnosta. nämä miehet tekevät pitkääkin pitempää työpäivää ja kesken työpäivän sopivassa saumassa piipahtavat hetken helpotuksella maksullisen naisen luona. onko miehelläsi kuitenkin selitykset kaikille rahamenoilleen? toiset käyvät päivittäin, viikottain tai kuukausittain. oma parisuhde vaan ei kunnolla sytytä ja mielenkiinto siihen on mennyt, mutta ei huvita erotakaan, koska siitä on liikaa vaivaa ja muut mieltävät epäonnistuneeksi (pitää esittää onnistujaa).
suurin osa asiakkaista on siis n.30-40v perheellisiä (lapset yleensä pieniä) työssäkäyviä ja varsin miellyttävänoloisia miehiä.
meillä on avoliitto päättymässä. suhteemme muuttui yhteen muuttamisen myötä. mies oli ollut aikaisemmin 10 vuotta aviossa ja oli hoitanut huonosti sitäkin suhdetta. tämä ei ymmärtänyt, että suhteen eteen täytyy tehdä töitä. ei mikään voi pysyä itsestään sellaisena, kuin on "uutena" ollut. hän ei ollut valmis ponnistelemaan ja miettimään ratkaisuja. näin ollen tein päätöksen muuttaa omilleni ja etsiä sellaisen miehen (jossain vaiheessa), jolla on halua tehdä asioita yhdessä.
on turha elää parisuhteessa, joka ei ole oikeastaan parisuhde, vaan puolisot ovat toisilleen vain "kämppäkavereita", jotka elävät kumpikin täysin omaa elämäänsä saman katon alla.
olen vasta 23-vuotias ja varoittava esimerkki tällaisesta löytyy omasta takaa (vanhempani). en halua pelkkää ystävyyssuhdetta (vaan rakkaussuhteen) loppuelämäkseni ja siitä syystä päätin jatkaa mieluummin vaikka yksin. äitini on koko ikänsä (nyt 55v) odottanut, että jonain päivänä uudelleen rakastuisi isääni ja tuntisi perhosia vatsassa. hän tuhlasi elämänsä väärän miehen kanssa ja minusta se on sääli. hän ei ole katkeroitunut (onneksi, sillä moni samassa tilanteessa elävä on), vaan nauttii harrastuksista, työstä ja muusta, mutta mitään yhteistä hänellä ei ole isäni kanssa lapsia ja osoitetta lukuunottamatta.
elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi väärn kumppanin kanssa. pitäisi löytää yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja säilyttää yllä halu miellyttää toista, kuten suhten alkuaikoina.
avomieheni oli aina väsynyt rankan työpäivän jälkeen. minä teen yksinäistä työtä (kotona tietokoneen parissa), joten iltaisin luonnollisesti halusin ja tarvitsin läheisyyttä ja huomiota. mieheni ei kyennyt tätä minulle antamaan (eikä edes halunnut). hän linnoittautui makuuhuoneeseen katsomaan televisiota ja jos menin sinne tarkoituksenani vaikka vain jutella pari minuuttia, tämä lähti samantien keittämään kahvia tms. Olimme olleet yhdessä vasta reilun vuoden, kun suhteemme muuttui tällaiseksi.
minulla on myös hyviä esimerkkejä siitä, millainen pitkäkin suhde voi olla. serkkuni on mennyt naimisiin vuonna -86 ja ovat vaimonsa kanssa yhä, kuin vastarakastuneet. vaimo jaksaa vielä näinkin monen avioliittovuoden jälkeen ajella säärikarvansa miestään varten ja mies ostella vaimolle kukkia :). heillä on yhteisiä harrastuksia ja yhteisiä ystäviä. heillä on 2 lasta. tunnen myös erään toisen pariskunnan (myös aviossa toista kymmentä vuotta), jotka ovat molemmat hyvin kiireisessä työssä. yhteistä aikaa toisilleen he ovat järjestäneet palkkaamalla kotiinsa au pairin hoitamaan kotiaskareita ja välillä lapsiakin, jotta heillä on aikaa toisilleen (ihan kaksin). käyvät yhdessä teatterissa, konserteissa, syömässä jne,... ja muistavat myös toisiaan pienin yllätyksin. ennen kaikkea nämä pariskunnat suutelevat ja halailevat paljon ja tekevät sen todella halusta, eivätkä velvoitteesta (sen näkee).
tuo on sitä mihin minä pyrin :). sellainen avioliitto on tavoittelemisen arvoinen. se ei vain onnistu, mikäli vain toinen puolisoista on halukas näkemään suhteen eteen vaivaa.
neuvoja en osaa antaa. itse päätin lähteä koko parisuhteesta ymmärtäessäni, etten yksin sitä saisi toimimaan. halu olla -ja tehdä asioita yhdessä täytyy olla molemmilla. jos mies sanoo, että kyllä hän haluaa, mutta ei silti tee mitään asian eteen, ei oikeasti halua. jokainen joka todella tahtoo jotakin, on valmis tekemään kaikkensa sen saadakseen!
hankala tilanne teillä, kun on lapsiakin. olitteko olleet kauan yhdessä ennen näiden hankkimista? itse olen ehtinyt elämään enemmän tai vähemmän sinkkuelämää 5 vuotta (asunut omillani) ennen tätä suhdetta. lapsia ei ole. lasten takia tyytyy niin helposti huonoonkin parisuhteeseen. vanhempien onni on kuitenkin aina myös lasten onni. muistan itse miten lapsena pelotti, että jos isä ja äiti eroaisivat, mutta vähän vanhempana jo ymmärsin, että se olisi ollut kaikkien kannalta paras ratkaisu. nykyään olen hyvin surullinen vanhempieni puolesta, koska kumpikaan ei saa parisuhteesta yhtään mitään! heille olisi varmaan löytyneet tästä maailmasta paljon sopivammat kumppanit.
liian usein käy niin, että kun ei vielä itsekään olla ihan varmoja siitä mitä elämältä halutaan, jämähdetään kiinni sellaiseen ihmiseen, joka ensin tuntuu sopivalta. päädytään kihloihin ja ehkä naimisiin, hankitaan yhteinen asunto sekä lapsi/-a ja ryhdytään pyörittämään arkea. rakastuneena olemisen tunne alkaa pikkuhiljaa hiipua ja kaikki yhteinen on enää vain rutiinia. ei enää jakseta miellyttää toista, kuten suhteen alkuaikoina.
miettikäähän kaikki suhteittenne alkuaikoja. silloin ruokaakin laitettiin yhteisvoimin, vai kuinka? kun ollaan oltu yhdessä pitempään, muuttuvat kotityötkin toisen omiksi. sinä laitat ruuan ja minä imuroin tms,...
kumpikin tarvitsee ihan takuulla myös omaa aikaa, mutta ajan järjestäminen yhteiselle tekemiselle on tärkeämpää, kuin ajan järjestäminen yksinololle. tuo ehkä hoitaa yksilöä, mutta ei parisuhdetta/perhettä.
voimia kaikille. miettikäähän mihin haluatte elämänne käyttää? pohtikaa voiko suhde todella muuttua, vai tyydyttekö siihen arkeen mitä teillä on (paljonhan siinäkin on hyvää). kumpi painaa kupissa enemmän? onko kumppani valmis tekemään töitä suhteen eteen, vai jääkö yhteisen tekemisen järjestäminen vain toisen harteille? valitsetko turvallisen tasapainoisen elämän rutiineineen, vai tahdotko elää ehkä muilta osin onnellisemmin (alati rakastuneena omaan kumppaniin)? mikä painaa kenenkin vaakakupissa enemmän. kukin tekee omat valintansa omien tuntemustensa pohjalta.
ihminen valitsee itse oman polkunsa. tuska ei tule puuttumaan, se vain muuttuu. yksi murhe vaihtuu toiseen ja niin edelleen. kaikki on kiinni meistä itsestämme ja siitä mitkä asiat me näemme tärkeiksi ja mitkä vähäpätöisemmiksi. rakkaus on kestävää, mutta sen kohde voi vaihtua!
Kiitos pitkästä kirjeestä!
Minäkin tiedän pareja jotka viihtyvät yhdessä ja katselen heitä kadehtien. Joskus kauan aikaa sitten huomasin toisten parien nauravan toisilleen ja pitävän hauskaa toistensa kustannuksella ja kumpikaan ei suuttunut. Se oli outoa koska minulla ja miehelläni ei sitä ollut koskaan ollut.
Me tapasimme kesällä ja 2v myöhemmin syntyi ensimmäinen lapsemme. Emme juurikaan olleet luoneet yhteistä arkea ja rutiinia, koska miehen vanhemmat puuttuivat elämäämme todella paljon. Olimme viikonloput heillä perjantaista sunnuntaihin ja siihen meillä ei ollut vastaan sanomista.
Nyt juuri siitä kiikastaa, että emme saaneet olla kahdestaan milloinkaan ja nyt 25v myöhemmin olisi pakko harjoitella eikä tästä tule yhtään mitään, vaikka kuinka yrittäisi.
En usko että aina voi olla rakastunut puolisoonsa, mutta se ystävyys ja toisen kunnioitus pitäisi säilyttää läpi elämän.
Ja sitä huumoria pitäisi olla joka suhteessa edes vähäsen.
Jo ystävilläkin on oma huumorinsa, eikö vain? Nauretaan samoille asioille ja muistellaan hauskoja tarinoita menneisyydestä. Sitä pitäisi olla myös puolison kanssa.
Mutta miten saa tyhjästä mitään.
Meidän lapsemme kasvoivat ja tein niitä lisää poistaakseni yksinäisyyden ja se onnistuikin tähän aikaan asti. Nyt vain en enää lapsia voi saada enkä jaksaisikaan sitä, mutta heidän kasvettuaan jäin sitten kokonaan yksin.
Minulla on niin paljon menetettävää jos lähden.
Minulle ei oikeastaan jää yhtään mitään ja joutuisin aloittamaan alusta ihan kaiken.
Koti, työpaikka, ym.
Omaisuudesta en välitä koska en ole mammonan perään.
Minulla on ihan liikaa sydämellä että mikään aika ei sen purkamiseen riittäisi.
sinun tuleekin punnita juuri sitä, mikä on sinulle tärkeintä.
kaikkea ei kukaan saa, jokainen saa vain jotakin.
jäädessäsi saat pitää kodin ja työpaikan ja taloudellisen turvallisuuden. jos taas lähdet, saatat saada tilalle todellisen rakkauden ja hyvän suhteen, mutta varmuus elämästäsi katoaa (ainakin joksikin aikaa).
tottakai teidän kannattaa ponnistella parisuhteenne eteen! ei kaikkea kannata hukkaankaan heittää. kuitenkin, jos toinen puolisoista ei ole halukas näkemään vaivaa, joudut tyytymään siihen hyvään mitä teillä jo on ja sietämään niitä huonojakin puolia suhteessanne.
jokaisella on unelmansa kauniista kodista, mukavasta työpaikasta, kukoistavasta suhteesta ja onnellisesta perheestä.
tällainen on suomalaisen NHL-tähdenkin "perheidyllin" todellisuus (jota eivät ulkopuoliset näe): mies on aina pelimatkoilla/treeneissä ja vaimo yksinäinen. kummallakin on aivan omat menonsa ja yhteistä aikaa vähän. vaimo pyörittää kotona arkea (lastenhoitajan ja siivoojan avustuksella) ja mies on aina poissa.lomalla suomessa mökkeillään perheen kesken, annetaan muutamat haastattelut ja poseerataan koko perheen voimin kuvissa. lapset viedään mummolaan, äiti lähtee tapaamaan ystäviään ja isä suuntaa pikaveneensä keulan kohti pientä rannikkokaupunkia ja painaa veneessä parikymppistä kuumaa brunettea. sellaista se on rikkaidenkin "onni". tämä ei ollut satua, vaan niitä karuja elämän totuuksia. vaikka rahaa on riittävästi, niin jotain muuta puuttuu. täydellistä parisuhdetta ei olekaan.
KAIKKEA EI SIIS KUKAAN SAA. JOKAINEN SAA VAIN JOTAKIN.
Kiitos viestistäsi!
Siinä oli ajattelemisen aihetta paljon.
Eli todellakaan ei kaikkea voi saada.
Mutta tuntuu joskus että jos parisuhteessa on yhteys niin siinä on jo niin paljon ettei muulla olekaan väliä. On tärkeää että on lapset ja he terveitä mutta yhdessäoleminen toisen kanssa on jotain mitä minä kaipaan. Emme mieheni kanssa ole koskaan yhdessä, emmekä viihdy. Pitää olla muita ihmisiä ympärillämme. Jos menemme kylään, joku on pyytänyt. Jos tulee vieraita, joku on kysynyt saako tulla. Jos menemme jonnekin niin se ei koskaan ole niin, että me olemme sitä halunneet vaan sen tapahtuman on joku muu järjestänyt.
Onko se toisillakin tällaista?
Jos se on niin, sitten minä valitan turhasta.