Olen 102 kg /167 cm. Olen siis läski, ja tiedän sen helkkarin hyvin. Pahimmillaan vaaka näytti joulun jälkeen 105,5 kg, mutta olen nyt saanut painoa laskemaan ihan ruokavaliomuutoksella ja projekti jatkuu, luonnollisesti.
No niin, asiaan. Sain eilen kuunnella puolen tunnin saarnan äidiltäni, että olen niin lihava. Se jaksoi selittää koko puoli tuntia että miten olen voinut päästää itseni tähän kuntoon ja kuinka laiha olin vielä silloin ja silloin ja kuinka vaarallista tämä ylipaino on jne jne. Meni niin hermo. KYLLÄ MÄ TIEDÄN!!! Laihdutan perkele koko ajan! Olen laihduttanut viimeiset 7 vuotta, jolloin paino on ollut välillä 70 - nyt tämä ennätyslukema 105. Olen klassinen jojoilija. Kyllä mä helvetti sentään tiedän että olen lihonut viimeisen parin vuoden aikana aivan liikaa, ei mulle tarvi tulla sitä sanomaan! Se ei todellakaan ole mitenkään motivoivaa kun toinen alkaa jauhaa että miten oletkin tuollainen läsö. Edes vaikka "Hyvää mä vaan tarkotan." Joo. "ei kukaan muukaan sun kavereista ole noin lihonut" ja "edes se ja se (sukulaisten ja äidin ystävien nimiä) ei ollut tunnistaa sua kun näki sut parin vuoden jälkeen".
Kiitti vaan niin v*tusti. Tämä tapahtui siis eilen, ja edelleen olo on niin hirveä että makasin sängyssä puoleenpäivään (lintsasin siis koulusta). Silmät ovat turvonneet omenan kokoisiksi kun olen itkenyt niin paljon. Tunnen itseni järkyttäväksi valaaksi, luonnonoikuksi, sellaiseksi jota pikkulapset kääntyvät osoittamaan kaupassa ja huutavat "Katso äiti!"
Motivaationi on hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Minua ei kiinnsota yhtään mikään. Tuollainen henkinen lyttääminen osui ja upposi aivan suoraan kohteeseensa, ja en tiedä mitä teen. En kehtaa mennä isoisäni syntymäpäiville ensi sunnuntaina kun pelkään että sukulaiset kauhistelevat selän takana suunnatonta ruhoani. En halua sääliä. Minkä lisäksi olen nyt riidoissa äitini kanssa.
Tiedän että kuvittelette minun nyt olevan yhtä kaksoisleukaa ja mahaa, mikä ei nyt ihan pidä paikkaansa. Olen kyllä lihava, ylipainoinen, mutta löydän kyllä vaatteita edelleen ihan normaaleista kaupoista (olen kokoa 44)jne. Eipä sillä ttenkö haluaisi olla kokoa 36 kuten normaalit ihmiset, mutta eipä se paljoa asiaa auta kun joku alkaa kiljua että miten voitkaan olla noin läski!
kellään samanlaisia kokemuksia?
No niin, asiaan. Sain eilen kuunnella puolen tunnin saarnan äidiltäni, että olen niin lihava. Se jaksoi selittää koko puoli tuntia että miten olen voinut päästää itseni tähän kuntoon ja kuinka laiha olin vielä silloin ja silloin ja kuinka vaarallista tämä ylipaino on jne jne. Meni niin hermo. KYLLÄ MÄ TIEDÄN!!! Laihdutan perkele koko ajan! Olen laihduttanut viimeiset 7 vuotta, jolloin paino on ollut välillä 70 - nyt tämä ennätyslukema 105. Olen klassinen jojoilija. Kyllä mä helvetti sentään tiedän että olen lihonut viimeisen parin vuoden aikana aivan liikaa, ei mulle tarvi tulla sitä sanomaan! Se ei todellakaan ole mitenkään motivoivaa kun toinen alkaa jauhaa että miten oletkin tuollainen läsö. Edes vaikka "Hyvää mä vaan tarkotan." Joo. "ei kukaan muukaan sun kavereista ole noin lihonut" ja "edes se ja se (sukulaisten ja äidin ystävien nimiä) ei ollut tunnistaa sua kun näki sut parin vuoden jälkeen".
Kiitti vaan niin v*tusti. Tämä tapahtui siis eilen, ja edelleen olo on niin hirveä että makasin sängyssä puoleenpäivään (lintsasin siis koulusta). Silmät ovat turvonneet omenan kokoisiksi kun olen itkenyt niin paljon. Tunnen itseni järkyttäväksi valaaksi, luonnonoikuksi, sellaiseksi jota pikkulapset kääntyvät osoittamaan kaupassa ja huutavat "Katso äiti!"
Motivaationi on hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Minua ei kiinnsota yhtään mikään. Tuollainen henkinen lyttääminen osui ja upposi aivan suoraan kohteeseensa, ja en tiedä mitä teen. En kehtaa mennä isoisäni syntymäpäiville ensi sunnuntaina kun pelkään että sukulaiset kauhistelevat selän takana suunnatonta ruhoani. En halua sääliä. Minkä lisäksi olen nyt riidoissa äitini kanssa.
Tiedän että kuvittelette minun nyt olevan yhtä kaksoisleukaa ja mahaa, mikä ei nyt ihan pidä paikkaansa. Olen kyllä lihava, ylipainoinen, mutta löydän kyllä vaatteita edelleen ihan normaaleista kaupoista (olen kokoa 44)jne. Eipä sillä ttenkö haluaisi olla kokoa 36 kuten normaalit ihmiset, mutta eipä se paljoa asiaa auta kun joku alkaa kiljua että miten voitkaan olla noin läski!
kellään samanlaisia kokemuksia?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Itse olen kuullut vanhemmiltani kommentteja painostani jo ties mistä asti, lihosin muutamia vuosia takaperin ja painoni nousi yli 15kg lyhyessä ajassa, nyt pudotus meneillään ja yritän tehdä sen terveellisesti.
Eniten satuttaa juuri omien vanhempieni kommentit ja vertailut melkeinpä alipainoiseen veljeeni. Itse en ikinä, ikinä aio kommentoida omien lapsieni ulkonäköä tai painoa, en halua heidän kokevan samanlaista nuoruutta kun itse koin.
Voimia päivääsi! :)
Hei!
Luettuani tuon viestisi teinivuosieni kauhut palasivat takaisin. Olen kuullut lihavuudestani vaikka kuinka monta vuotta, varsinkin juuri teinivuosinani. Kaikkein pahinta oli, että se oli aina äitini joka pisti tulemaan koko laidallisen. Varsinkin kun itsekin taisteli ylipainon kanssa. Ei paljoa naurattanut 15-vuotiasta kun isketään pöytään kaikki mahdolliset tavat minunkin kuolla, kuinka kukaan ei ikinä minusta kiinnostu yms. Parasta itsetunnon tuhoajaa mitä maailmassa voi olla. Ja sitten se luovuttamisen tunne. Ei tuo haukkuminen ikinä minulla toiminut laihdutuksen motivoijana. Vasta kun pääsin muuttamaan pois kotoa ja omaan elämääni, pystyin laihduttamaan toistakymmentä kiloa (no nekin tuli takaisin, mutta ei sen väliä :D...).
Elämäni on aivan erilaista ja luotan itseeni enemmän kun pääsin pois kotoa. Ja kyllä, tuo on paras tapa saada lapset muuttamaan hyvin kauaksi vanhemmistaan. IKINÄ en lapsiani "kouluta" maailman kovuuteen tuolla lailla!!!. Kyllä se pitää terveelliset elämäntavat jotenkin muuten tajuta ja omilla esimerkeillään kasvattaa lapsista hyviä ihmisiä, oli lihavia taikka ei.
Jaksamista sulle kuitenkin, kyllä se siitä paranee. Mutta elä missään tapauksessa lahduta sen takia että äitisi sanoi. Laihduta sen takia, että kun näytät äidillesi paremmin ulkokuoren, niin voi hyvällä ulkokuoren sisälmyksellä haistattaa pitkät. Parempi olla lihava kuin sisältä täysi sika.
Hei sinulle:)
Olen itse ollut lähes koko elämäni lihava, läski tai ylipainoinen..ihan miten vaan haluaa sanoa. Ja minusta tuntui aikaisemmin aivan samalta kuin sinusta..välillä v***utti, välillä itketti, mutta ( nyt voin rehellisesti myöntää) eniten olin itsesäälissä kun kukaan ei ymmärtänyt kuinka vaikeaa minulla oli ja miten vaikeaa oli yrittää laihduttaa ja kuinka masentavaa oli kun tuntui että oli ihan yksin.
Mutta että minäkin silloin ajattelin aina että p**kat..antaa mennä vaan, syödään lisää, kun olen kummiskin jo niin läski ja sittenpähän on muilla syy mistä sanoa ja haukkua jne. Ja nyt tulee se suuri MUTTA..siinä tein vaan kiusaa itselleni, en kenellekään muulle. Laihtua voi vaan jos itse niin päätät ja haluat. Kukaan ei voi sitä ( valitettavasti) sinun puolesta tehdä. Ja jos laihdut, niin SINÄ olet onnellisempi, SINÄ olet terveempi, SINÄ tunnet itsesi kauniinmaksi, SINÄ olet ylpeä itsestäsi ja opit rakastamaan itseäsi..ei kukaan muu. Unohda muut, muiden jutut ja puheet ja keskity itseesi:)
Hae apua, mene terveyskeskukseen tai ravintoterapeutille tms. Älä ole liian ylpeä tai häpeissään hakeaksesi apua. Muista..sinusta on nyt kyse, ei kenestäkään muusta ja SINÄ olet tärkein !!!!! Mutta vain SINÄ voit muuttaa elämäntapaasi, ei kukaan muu. Ja muista... SINÄ OLET SEN ARVOINEN !!
Haluan tosissani laihtua, mutta nyt kun minua käsketään laihduttamaan, niin jos (ja kun) laihdun, niin se tarkoittaa käytännössä sitä että olen samaa mieltä kuin äitini, tai siis että aivan kun äitini sanat olisivat olleet oikeutettuja ja että äitini olisi ollut oikeassa. Käänteispsykologiaa :D Jos minulle olisi sanottu että olen ihan hyvä näin, niin olisin sanonut että enkä ole ja laihduttanut ihan "julkisesti". Mutta kaiken läskiksi lyöminen (kiva sanaleikki tässä asiayhteydessä) ei ole kyllä minulle tällä haavaa vaihtoehto, vaan aivan selvää on että minun pitää laihtua ja haluankin kovasti laihtua. Monimutkainen selitys ymmärsitkö mitä ajan takaa tai mikä on ongelma? :)
Moi taas:)
Ymmärrän kyllä oikein hyvin mitä tarkoitat, niinkuin tossa aikaisemmin jo sanoin, niin meikäläinen on ollut tossa samassa tilanteessa vuosia. Nyt tosin en enää, olen laihduttanut reilut 35kg, ja vielä on n.30kg laihduttamista. Mutta just koska tiedän mistä puhun, niin toivoisin että voisin säästää sinulta vuosien mittaisen kärsimyksen.
Tunnut olevan fiksu, eli silloin varmaan itsekin tiedät että tuolla ajattelutavalla ei oikein pitkälle pääse...meinaan että niinkuin toisten rankaisemeksi teet hallaa itsellesi.
Minun mielestä on ajan hukkaa miettiä kuka on oikeassa ja kuka ei, koska sehän ei loppujen lopuksi ole tärkeää. Tärkeää on että olet onnellinen ja onnellinen pystyt olemaan vain jos itse teet itsesi onnelliseksi ja rakastat itseäsi.
Ja onkomsillä sitten väliä jos nyt sitten laihtuisit ja ihmiset ( äitisi) sanoisi että katso nyt, kyllä minä olin oikeassa, nyt olet kaunis, terve jne. So what? Niinhän varmaan olisitkin, mutta sinä itse teit sen, sinä itse päätit laihduttaa koska niin haluat, et koska muut niin käskevät. Ja sitä paitsi, tossa tapauksessa kun ei voi olla häviäjää..kaikki voittaa.
Sinä voit joko odottaa että tulee ensi vuosi ja olet ehkä lihonut vielä lisää ja olet vielä onnettomampi, tai sitten olet muuttanut elämäntapaasi ja olet laihtunut ja onnellinen. Se ensi vuosi tulee..niin tai näin.
Toivottavasti et ota tätä väärin mitä tässä sinulle sanon. Minä ymmärrän kuinka tuo sinun tilaanteesi on, usko pois. Mutta niinkuin sanoin, etsi apua ja tukea ja päätä ettei sinua haittaa jos muut ovat sitten "oikeassa"..sinä olet niin onnellinen että toivot muidenkin olevan onnellisia:))
Jos odottaa toisten hyväksyntää ja ymmärrystä niin saa monesti odottaa tuomiopäivään asti..siksi on parempi ottaa ja löytää nuo tunteet itsestään:)
Tosi paljon tsemppiä sinulle!! Ja jos haluat "jutella" niin täällä ollaan:)
Osasit kyllä muotoilla asian niin että se näyttäytyy järkevässä valossa ja tunnen itseni hölmöksi :) Hyvällä tavalla siis :D Laihtuminen = yvä olo ja hyvä terveys on kyllä sen arvoista että ei siinä ole järkeä alkaa vatvoa mitään että kuka "voitti" ja kuka ei. Mulla on vaan se ongelma että loukkaannun aina sydänjuuriani myöten jopa ihan pienestä, puhumattakaan sitten tästä äidin eilisestä tulituksesta, jolloin terve maalaisjärki lähtee jonnekin lomalle ja ajattelen pelkästään sillä aivojen tunnelohkolla. Mutta onneksi on olemassa sinunlaisia ihania ihmisiä jotka saavat näkemään asiat toisin, iso kiitos sinulle siitä!!
minä..joten eipä kestä kiitellä ja ole hyvä:)
Tuntuu minustakin hyvältä jos pystyn näin jotakuta auttamaan.
Eipä ole omat vuosien taistot ihan sitten hukkaan mennyt:D
Vielä yhden jutun sanoisin..koska huomaan taas löytäväni omia ajatuksia silloin ennempään. Eli tuo loukkautuminenkin johtuu huonosta omasta tunnosta ja ettei ole ylpeä itsestään. Nääs jos olet hyvä itsellesi ja teet oikeita asiota itsellesi ja rakastat itseäsi, niin kukaan ei voi loukata sinua!! Usko pois !! Sekin on sellainen hassu juttu, että sitä voi itse päättää kuinka toisten ihmisten sanomiset vaikuttaa, ihan tosi. Jos päätät ettet välitä mitä kukakin sinusta ajattelee tai sanoo, niin silloin ei tunnu missään tollaiset "läskikommentit", koska itse tiedät että olet hyvä tyyppi, sanoi kuka mitä tahansa.
Ja ajattelepas miten toiset reakoisi kun huomaisivat että sinä ole moksiskaan toisten mälinöistä ja sinä itse teet ihan itse itsellesi hyviä juttuja..mm. elät terveellisesti ja nautit elämästä.
Mutta tiedäthän myöskin tietysti ettei äitisi varmaankaan tarkoita sanomisiaan pahalla tavalla, toiset ihmiset eivät vaan tiedä parempaa, eli eivät aina osaa sanoa asiota oikeilla tavalla. Uskon että äitisi rakastaa sinua sekä sinä äitiäsi, ja se on tärkeintä:) Piti Tämä sanoa kun itsekin olen äiti ja joskus tyttäreni sanoo minulle että sanomiseni loukkasi häntä. Vaikka EN TODELLAKAAN sitä niin tarkoittanut! Mutta minun etu on että tyttäreni uskaltaa puhua ja sanoa kaikki asiat minulle, joten opimme toisiltamme paljon:))
Ei siis menetetä aikaa kuka on oikeassa ,kuka ei..vaan yritetään itse tehdä oikein itsellemme ja toisille:)
Ja sori että tuli vissiin vähän tällänen saarna puolinen viesti nyt. mutta edelleenkin tarkoitukseni on vain hyvä, uskothan?:)
Ehkäpä kuulemisiin kuinka on painon ja muunkin asioiden kanssa sinulla tulee menemään..tai jos vain muuten hutskaa jutustella:)
Että tarkoituksesi on hyvä, en siis pahastu "saarnauksesta". Muutenkin vieraan suusta on helpompi kuulla omaan arkaan paikkaan osuvia asioita kuin läheisiltä. Tai siis en nyt tarkoita sitä että jos joku tunteman kadulla huutelisi törkeyksiä niin ettenkö loukkaantuisi, mutta omien läheisten suusta tulevia "hyvää tarkoittavia" ohjeita/paasausta on jostain syystä mielestäni lähes sietämätöntä kuunnella. Ehkäpä jos tästä nyt saisi laihduttua niin se itsetunto kohoaa jostain tuolta. Ja jos jonain päivänä olisin hoikka, niin uskon että silloin minullekaan ei tee yhtään tiukkaa myöntää äidilleni että olimpas tuhti silloin aiemmin. Tällä hetkellä asia kuitenkin tuntuu samalta kuin polttava rauta takapuolessa (luulisin, en ole kokeillut :D )
Täällä palstalla on onneksi niin paljon omien liikakilojensa kanssa kamppailevia että ainakaan en tunne olevani yksin ja toisten kokemuksista lukeminen helpottaa omaa "läskiahdistusta". Liityin eilen Kiloklubiin (aiemmin olen laskenut PV:n pisteitä), ja jo nyt minusta se tuntuu todella kätevältä systeemiltä! Tällä hetkellä joulun jäljestä lähtien on vaa'anlukema pienentynyt, mutta ensimmäistä jumitusta odotellen... Sellainen tulee aina jossain välissä!
Vielä tuosta äidistäni, että saattaa olla että hänen pyrkimyksensä on jotenkin herättää minut (hän kun ilmeisesti luulee etten ole jo "herännyt") ja että hän otti siksi niin sanotusti kovat aseet käyttöön.
Olen myös taistellut ylipainon kanssa vuosia (olen nyt 22w). Minulla on jo ala-asteelta lähtien ollut jotenkin outo suhtautumistapa ruokaan, ja itse olen ajatellut että minulla on jonkinlainen ahmimishäiriö. Viime aikoina se ei ole ollut hirveän aktiivisesti päällä, mutta historiastani löytyy hetkiä, jolloin olen mätännyt karkkia tolkuttomasti päivittäin (ja jopa siirappia raesokerilla jos en ole karkkia saanut, tämä siis ala-asteella). Yläasteella vedin yhdessä vaiheessa 2 suklaalevyä päivittäin, mutta liikuin niin paljon ja muutenkin taisin vielä kasvaa että ne eivät vielä jääneet mihinkään. Olen myös joskus ahminut ja oksentanut. Äitini ei tiedä tästä mistään mitään, enkä tiedä uskaltaisinko edes kertoa. Ehkäpä se auttaisi häntä ymmärtämään paremmin minun näkökulmaani?
Hei taasen:)
Hyvä kun et pahastunut, tosiaan tarkoitukseni on auttaa jos vain voin.
Ymmärrän kyllä että tollaiset sanomiset voi loukata, minunkin äitini on loukannut sanomisillaan minua turhankin usein. Mutta niinkuin sanoin, nyt olen oppinut etten enää loukkaanu, sanokoot vaan...kuka tahansa..itse tiedän paremmin. Sen voi ihan oikeasti oppia ja päättää! Helppoa se ei ehkä ole, mutta voit paljon paremmin ja olet vahvempi kun sen opit:)
Itselläni oli myös vuosia bulimia, joten tiedän mitä tarkoitat. Ja opin jo lapsena että jos on paha olla, tai yksinäistä tms. niin ruoka on hyvä kaveri. Tai siis luulin että ruoka oli hyvä kaveri, mutta 60 ylimääräisen kilojen jälkeen tiedän ettei se niin ole. Itse vaan uskottelin niin.
On hienoa että ensinnäkin olet löytänyt tämän palstan jossa tosiaan on muita samankaltaisia ihmisiä samankaltaisine ongelmineen..siksi minäkin täällä pyörin:D. Ja että olet rekisteröitynyt tonne kiloklubiin..siellä meikäläinenkin on:)) Tälläiset asiat jotenkin auttaa tossa laihduttamisessa, eikös vaan?
Ja mitä tulee puhumisesta äidillesi..hyvä idea!! Mutta muista yksi asia, älä ODOTA että hän ymmärtää( ainakaan heti eka kerralla) mitä tarkoitat ja miksi sinusta tuntuu niinkuin tuntuu. Minun äitini ei ymmärtänyt minua ja se sattui, koska oletin että hän ymmärtäisi. MUTTA ihminen jolla ei ole eikä ole ollut samanlaisia ongelmia ei voikaan helposti ymmärtää. Esim. jos narkkari sanoo että hän haluaisi lopettaa muttei voi..niin on todella paljon ihmisiä jitka ei koskaan ole kärsinyt riippuvaisuus-ongelmista, eikä siis voi käsittää miksei sitten vai lopeta jos kerran haluaa. Sama voi käydä äitisi kanssa, mutta kun olet rehellinen ja kerrot miltä sinusta tuntuu ( pysy rauhallisena myös) ja kerrot että tiedät ettei äitisi pahaa tarkoita, mutta sinua vaan todella loukkaa ja tuntuu pahalta nuo sanomiset, niin uskon että sinusta tuntuu ainakin paremmalta. En tietysti tunne sinua enkä äitiäsi, joten voihan olla että äitisi ymmärtääkin heti ekalla kerralla. Hienoa jos niin olisi. Ja jos ei, niin ainakin tulet kuulluksi ja voit puhua useammin tunteistasi. Ajalla on suuri merkitys myös usein. Monet tarvitsevat enemmän aikaa sisäistäkseen uusia asioita.
Ja kun teemme asioita, koska itse haluamme, emmekä odota toisilta mitään, usein saamme paljon positiivisia asioita aikaa.
Usko itseesi, äläkä anna kenenkään tuhota sitä. On olemassa vai yksi meitä tässä maailmassa, joten se tekee meistä jo tosi arvokkaita:) Hyvä me:))
Lykkyä sinulle ja ehkäpä taas kuulumisiin.
Tervehdys!!
Itselläni samanlaisia kokemuksia nuoruudesta,ei tosin äidiltäni,vaan mummoltani,olin aina se suvun musta lammas, koska olin niin ylipainoinen.. Ei tunnu hyvältä nuo niin tutut kommentit mitä tekin olette kuulleet!!No nyt tämä hukkuminen mummoni osalta on jo loppunut.Saattelimme hänet viime jouluna haudan lepoon. :(
Mutta asiaan,millä keinoin olet saanut painon putoamaan? :) Joko pieniä tuloksia tullut? Itse aloitin paaston 4 päivää sitten ja huomenna ajattelin lopettaa,näin ensikertalaisena ei kehtaa yli 5 päivää vetää putkeen. Ajattelin liittyä keventäjiin, onko kokemuksia? :) Mutta voimia molemmille painon pudottamiseen,yhdessä onnistutaan! :)
Toki saa keskusteluun liittyä, tämä on avoin kaikille joilla on vastaavia kokemuksia ja niillekin joilla ei ole, että kaikki mukaan vaan! :)
Surunvalitteluni mummosi puolesta! :(
Olen nyt saanut pudotettua painoa ihan ruokavalion avulla (sairastuin heti uuden vuoden jälkeen flunssaan jolloin olin niin tukossa että pienikin liikunta hengästytti jolloin en siis lenkkeilemäänkään lähtenyt). Liityin siihen Kiloklubiin koska se on ilmainen, ja siellä saa kyllä hyvin seurattua syömiensä kalorien määriä. Nälkää en ole joutunut näkemään! :) Syön aamuisin puuroa mehukeitolla, lounaalla aivan "normaalia" ruokaa, mieluiten toki keittoa mutta yleensä ihan jotain peruna kastike & salaatti -yhdistelmä koska näitä on ruokalassamme usein tarjolla. Alkuillasta syön yleensä jotain keittoa (ne Lämmin Kuppi -keitot ovat hyviä, noin 100 kcal / annos mausta riippuen) ja pari näkkäriä. Olen pyrkinyt pitämään kalorit niin että vajetta tulisi n. 1000 kcal / päivä jolloin tahti olisi se kilo viikossa. Nyt on paino pudonnut noin kolmessa viikossa 105,4 -> tämänaamuiseen 101,6 -lukemaan :) Liikuntaa olen lisäilemässä kuvioihin nyt kun flunssa alkaa hellittää :)
Keventäjistä minulla ei ole kokemusta, mutta Kiloklubi on käsittääkseni samantyyppinen, sillä erolla että mitään asiantuntejavinkkejä sieltä ei vissiinkään saa, mutta toisaata se on ilmainen palvelu, toisin kuin keventäjät! Kannattaa tutustua ja tsemppiä sinullekin! :)
Päättäväisesti lähdin eilen käymään vanhempieni luona ja sain kuin sainkin nokkani auki ja kerrottua äidille tästä ongelmastani! Nyt hän siis ainakin tietää, ja sanoinkin että kerron tämän nyt siksi että hän ymmärtäisi hieman minunkin näkökulmaani. Vertasin ahmimishäiriötä alkoholismiin, välillä vaan jää "putki päälle" eikä sille voi mitään. Ihme ja kumma äitini ymmärsi minua ja sanoi, että minun pitäisi mennä jonnekin lääkäriin tms. hakemaan apua tähän ongelmaan, mikä on tietysti ihan totta. Kynnys mennä on vaan aika korkea. Äitini ihmetteli myös että miksen ole kertonut aiemmin, mutta eipä ole kauhean helppo mennä myöntämään että minä, aikuinen ihminen en osaa hallita syömisiäni (kausiluontoisesti, mutta kuitenkin)! No, nyt se on kuitenkin kerrottu! Eniten minua helpottaa se että olemme taas sovussa, inhoan kun on riitaa jonkun kanssa!
Pitänee tässä kerätä rohkeutta ja ottaa yhteyttä johonkin tahoon joka osaisi ehkä auttaa hallitsemaan moista ahmimishimoa. Siihen laihduttamisenikin usein päättyy (siitä huolimatta etten kituuta millään nälkädieeteillä) että jossain vaiheessa herkkuhimo iskee liian suureksi ja päätän syödä levyn suklaata tai jotain VAIN tänään, mutta se riistäytyykin monipäiväiseksi tai jopa moniviikkoiseksi putkeksi jolloin tulee päivittäin ahmittua jopa 2000-3000 kcal YLI normaalikulutuksen. Tähän yhdistyy luonnollisesti suunnaton itseinho mikä puolestaan purkautuu kiukutteluna ja äksyilynä muille ihmisille. Olisi todella ihanaa jos jatkossa välttyisi tältä! nytkin pelkään koko ajan että hyvin alkanut laihdutus päättyy siihen. Haluaisin ensin laihtua normaalipainoon ja sitten pysyä siinä terveellisiä elintapoja noudattaen, mutta tuollaiset putket onnistuvat pilaamaan kaiken.
Onnittelut upeasta teostasi! Tiedän kuinka paljon rohkeutta vaatii ensimmäisen kerran puhua ongelmistaan ja myöntää että tarvitsee apua ja ettei itse yksinään pysty itseään auttamaan. Joten voit olla TOSI ylpeä itsestäsi:)
Nyt olet ottanut siis ensimmäisen askeleen kohti uutta elämää ja uutta sinua. Ensimmäinen askelon vaikein, joten nyt vaan rohkeasti seuraavia askeleita ottamaan. Eli etsi itsellesi sopivaa apua. Muista,kukaan ei tee sitä puolestasi ja sinä olet sen arvoinen:)
Mitä tohon syömishäiriöön tulee,niin se on myös asia johon ehdottomasti olisi hyvä saada apua. "Silloin se on myös sinulle helpompaa. Ja sinä et ole ainua jolla on tuo ongelma,niinkuin kerroin, itselläni oli ennempää bulimia. Vielä tänä päivänä, vuosien jälkeen, otan päivän kerrallaan ,koska pitemmälle en uskalla ajatella. Mutta ajattelen ja muistan myös minkä takia pysyn kohtuu-syömisessä. Ja jos tekee todella paljon mieli jotain makeaa tai suolaista,jota ennen olisin syönyt oksentamiseen asti, niin nyt en ole itselleni turhan ankara, vaan sallin itselleni sen suklaa patukan,ilman ajatusta että nyt meni laihis pilalle ja lihoin 5kg...niinkuin ennen tein. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?
Siis,hae apua ja ota päivä ( ensin vaikka tunti )kerrallaan ja ole armollinen itsellesi..älä vaadi liikaa ja niin opin uuden tavan syödä ja nauttia elämästäsi.
Täällä on monia myös jotka tukee sinua ja toisiaan:))