Joku aloitti tästä erakkoluonteiden elämästä keskustelun aiemmin mutta tuntuu että jäi hieman kesken.. Joku oli vastannut mulle siihen vanhempaan ketjuun ja vastasin äsken takaisin että voi käydä lukemassa tai vastata tähän uuteen ketjuun.
Muutamia aiheita lisääki saa ehdottaa:
1. Kumpi mielestäsi on syypää tilanteeseen
A. ympäristö: olet yrittänyt pysyä mukana toisten seurassa mutta jotenkin sua ei vaan täydellisesti oteta mukaan yhtenä muista vaikkei ehkä myöskään hyljeksitä, tuntuu että suhun suhtaudutaan eritavalla kuin muihin vaikkei sitä ehkä päällepäin heti huomais?
B. sinä itse, et ole vaan yrittäny tarpeeksi olla muiden mukana? Tietysti voi kysyä että kuinka paljon pitää yrittää jotta se on tarpeeksi...
2. Jos tuntuu että suhun suhtaudutaan jotenkin eri tavalla kuin muihin, miten se mielestäs on ilmenny? Esimerkiksi kaveriporukassa kaikki puhuttelee toisiaan tuttavallisesti etunimellä mutta susta käytetään aina sukunimeä?
3. Tuntuuko siltä että ihmiset ei tiedä miten ne puhuis sulle tai tuntuvat jotenkin kummallisen varautuneilta tai kun puhuvat sulle, siinä on aina jotain ylimäärästä "kitkaa", väkinäisyyttä tai muuta?
Ja yleensäkin millaista erakkona oleminen on, aiheutuuko siitä enemmän myönteistä vai negatiivista vai meneekö tasan? Haluaisitko muuttua täysin erilaiseksi ihmiseksi, haluaisitko muuttaa itsestäsi vain jonkin osan vai haluatko jatkaa samalla tyylillä vaikka ympäröivä maailma selvästi aiheuttaa kitkaa käytöksesi takia?
Vai onko niin että haluaisit jotenkin kyllä muuttua mutta et vain yksinkertaisesti jaksa (enää) yrittää?
Erakkoluonteitakin on totta kai erilaisia. Jotkut on sosiaalisia pakon edessä eli jos oma työ tai harrastukset niin vaatii mutta sen ulkopuolella ollaan erilaisia...
Muutamia aiheita lisääki saa ehdottaa:
1. Kumpi mielestäsi on syypää tilanteeseen
A. ympäristö: olet yrittänyt pysyä mukana toisten seurassa mutta jotenkin sua ei vaan täydellisesti oteta mukaan yhtenä muista vaikkei ehkä myöskään hyljeksitä, tuntuu että suhun suhtaudutaan eritavalla kuin muihin vaikkei sitä ehkä päällepäin heti huomais?
B. sinä itse, et ole vaan yrittäny tarpeeksi olla muiden mukana? Tietysti voi kysyä että kuinka paljon pitää yrittää jotta se on tarpeeksi...
2. Jos tuntuu että suhun suhtaudutaan jotenkin eri tavalla kuin muihin, miten se mielestäs on ilmenny? Esimerkiksi kaveriporukassa kaikki puhuttelee toisiaan tuttavallisesti etunimellä mutta susta käytetään aina sukunimeä?
3. Tuntuuko siltä että ihmiset ei tiedä miten ne puhuis sulle tai tuntuvat jotenkin kummallisen varautuneilta tai kun puhuvat sulle, siinä on aina jotain ylimäärästä "kitkaa", väkinäisyyttä tai muuta?
Ja yleensäkin millaista erakkona oleminen on, aiheutuuko siitä enemmän myönteistä vai negatiivista vai meneekö tasan? Haluaisitko muuttua täysin erilaiseksi ihmiseksi, haluaisitko muuttaa itsestäsi vain jonkin osan vai haluatko jatkaa samalla tyylillä vaikka ympäröivä maailma selvästi aiheuttaa kitkaa käytöksesi takia?
Vai onko niin että haluaisit jotenkin kyllä muuttua mutta et vain yksinkertaisesti jaksa (enää) yrittää?
Erakkoluonteitakin on totta kai erilaisia. Jotkut on sosiaalisia pakon edessä eli jos oma työ tai harrastukset niin vaatii mutta sen ulkopuolella ollaan erilaisia...
Vastaukset 19
Vanhimmat
Uudessa koululuokassani jouduin eristyksen kohteeksi tyttöjen puolelta. (olen itse nainen) Mutta pojat kelpuuttivat seuraansa. Vaihdoin koulua poikavaltaiseen ja sain ystäviä. En paljoa mutta muutamia hyviä. Sekä pojista että poikamaisista tytöistä.
En ole itse viihtynyt kovin pinnallisten ja suosiota hakevien seurassa ja jos olen sellaiseen ryhmään joutunut olen siitä omasta halusta lähtenyt pois koska olen ahdistunut.
Minulla on mies ja ikinä ei ole ollut pulaa miehistä kamuina tai puolisona, mutta naisista osa on aina mua inhonnut. Toki on myös erittäin hyviä ystäviä naisissa mutta he ovat hyvin poikamaisia ja rempseitä.
En pidä itseäni erityisen kauniina tai viehättävänä, enkä tosin rumanakaan. Ihmettelen usein mikä mussa on pielessä kun en naisten keskuudessa ole ollut kovin suosittu nuorena. Tosin hyviä ystäviä on aina ollut muutama ainakin naisissakin.
Mä olen aika erakko, harvemmin jaksan lähteä mihinkään kauppaa/salia pidemmälle. Ystäviä on, mutta en niidenkään kanssa jaksa paljoa pyöriä.
Tiedän sen että syy on ainoastaan ja vain itsessäni. Jos mä olisin enemmän ulkona käyvä ja ihmisille puhuva ja etsisin seuraa joka paikasta niin varmasti löytyisi paljon "ystäviä". Mutta miksi muuttaa itseäs joksikin sellaiseksi mitä et oikeasti ole?
Ei mua ainakaan kiinnosta alkaa yrittää pysyä muiden matkassa ja muuttaa itseäni vain sen takia, että suurempi massa pitäisi musta enemmän.
Mä olen tällä omalla tyylilläni löytänyt itselleni loistavia ystäviä, niitä on vain pari, mutta silti nää ihmiset tuntee mut todella hyvin ja ymmärtää mua eikä ne vaadi multa mitään muuta kuin mitä itse olen.
Hmm.. positiivista vai negatiivista, noh positiivista on se, että saan oikeastaan tehdä mitä haluan eikä kukaan tule sanomaan että teet väärin tai muuta. On omat jutut ja harrastukset mitä pystyn tekemään enkä oikeastaan ikinä joudu mihinkään vaikeuksiin. Mitä taas voisi tapahtua jos olisin joka vkl baarissa kännäämässä ja vetämässä porukkaa kadulla turpaan.
Negatiivista on tietenkin se, että kumppanin löytäminen nyky-yhteiskunnassa on introverteille ja erakommille ihmisille paljon vaikeampaa. Koska odotukset kumppanin suhteen on aina jossain pilvissä ja jos et jokaista asiaa täytä niin olet heti ulkona.
Ja joo mä lukeudun tohon porukkaan joka pakon edessä on sosiaalinen, töissä joutuu koko ajan puhumaan ihmisille, mutta vapaa-ajalla en kyllä jaksa jauhaa ihmisten kanssa mitään. (jos näitä nettihöpinöitä ei lasketa :D)
"1. Kumpi mielestäsi on syypää tilanteeseen"
Mitenniin syypää? Onko joku syyllinen ja pitääkö sellainen väkisin etsiä?
Minulle erakkona olo on luonteva jatko sille etten osannut olla osa mitään välitöntä sosiaalisuutta vaativaa yhteisöä ja ne piirit joihin kuuluin aikaisemmin olemalla "läsnä" ja aktiivinen jäsen ovat hajonneet. Elämäni on syönyt ystävyyssuhteeni ja sukulaiseni ovat mulkvisteja joihin en edes halua olla yhteydessä.
En koe mielekkääksi etsiä syypäätä koska en näe erakkona oloani "rangaistuksena" tai "pahana" vaan se on luonteva olotila elämälleni. Ainoa mitä voisin valittaa on minua kiinnostavien ihmisten puute, muuten en koe että elämäni oikeastaan koskettaisi muiden tekemisiä tai että sen olisi tarpeenkaan.
Saan elämästä ja medioista sen tiedon mitä tarvitsen jatkaakseni olemistani tälleen. Työni hoidan (työkaverit ovat ok, etäisiä - heidän kanssaaan asioiminen on mukavaa mutta ei-merkitsevää muun kuin työn kannalta). En vihaa ihmisiä tai pysyttele heistä erossa mitenkään tarkoituksellisesti - mutta toisaalta en myöskään pyri ketään yksilöä tai ryhmää kohtikaan. Ainoat jotka tuntuvat minusta - neutraalista erakosta - olevan kiinnostuneita ovat lähinnä uskontojen edustajat. Ilmeisesti heille jäsenten kaappaaminen perustuu nimenomaan ei-erakoiden yksinäisten yhteisökaipuulle. Minulle puolestaan tuollainen halpamainen toiminta esittäytyy vastenmielisenä.
Vastaisin ensimmäiseen kohtaan että sekä A ja B syyllistämättä kumpaakaan. Ihmiset eivät tarvi minua enkä minä tarvi ihmisiä vain siksi että he ovat ihmisiä.
"2. Jos tuntuu että suhun suhtaudutaan jotenkin eri tavalla kuin muihin"
On oletettavaa että erakkouteni muuttaa sosiaalista käyttäytymistäni. Ihmiset eivät opeta minua olemaan "toisten kanssa" koska en ole ihmisten kanssa sillä tavalla tekemisissä henkilökohtaisella tasolla. Koska minussa ei ole tuota henkilökohtaisuutta nimeksikään se tekee kontakteistani toisiin varmasti erilaisen kuin mitä ihmiset muilta kohtaavat. Minä en nuoleskele, mielistele, alenna, ylennä, manipuloi tai käytä mitään sosiaalisen pelin välineitä. Minä vain toimitan asiani perustasolla. Se saataa olla hämmentävää etekin kun on kyse asiasta jossa normaalisti ollaan ärtynyt tai vaikka jotenkin häpeissään.
Tällöin siis jo tarjoamani kommunikaatiomuoto muuttaa ihmisten suhtautumista minuun ja se on minusta luontevaa ja täysin oletettavaa.
"3. Tuntuuko siltä että ihmiset ei tiedä miten ne puhuis sulle tai tuntuvat jotenkin kummallisen varautuneilta tai kun puhuvat sulle, siinä on aina jotain ylimäärästä "kitkaa", väkinäisyyttä tai muuta?"
Ei koska ihmiset eivät puhu minulle juuri koskaan, tällöin ei ole sitä mitä arvioida. On toki tilanteita joissa joku ottaa kontaktia jostain syystä, tapojensa vuoksi tai no vaikka yksinäisyyttään? - silloin huomaan että lakoninen ja kuiva tyylini ja yksisanaiset vastaukseni tappavat sen tilanteen. Enhän peilaa mitään - en koe tarvetta sille etenkään kun aiheet ovat jotain totaalisen turhaa sössönsössöä joka ei minua kiinnosta.
"Ja yleensäkin millaista erakkona oleminen on, aiheutuuko siitä enemmän myönteistä vai negatiivista vai meneekö tasan? Haluaisitko muuttua täysin erilaiseksi ihmiseksi, haluaisitko muuttaa itsestäsi vain jonkin osan vai haluatko jatkaa samalla tyylillä vaikka ympäröivä maailma selvästi aiheuttaa kitkaa käytöksesi takia?
"
Tämä on hankala aihe. "olla erilainen" on hyvin hyvin vaikea ajatus minulle. Ideaalisinta olisi että voisin kohdata ne ihmiset jotka osaavat toimia minun tasollani ja joiden kiinnostukset liikkuvat samoissa asioissa kanssani. Joiden kanssa on luonnostaan helppo toimia - tai olla toimimatta. (Tahdon sen vaihtoehdon ihmissuhteisiini. Ei pakkoa - ei katkeruutta jos minusta ei kuulu vuosikausiin - vaan tietoisuus siitä kuka ja millainen olen ja toiminta sen mukaisesti. Hyväksyntä.). Ja tietenkin emotionaalinen vaste parisuhteen muodossa. Se olisi suurta. Mutta tiedän että se on kaltaiselleni tyypille varmaakin liki mahdotonta joten annan asian olla.
Enneminkin koen että kuljen tietä joka vie eteenpäin juuri sellaisena kuin se on tähänkin saakka ollut. Teen parhaani kykyjeni ja taipumusteni puitteissa. Voihan sitä unelmoida vaikka mitä mutta jos ei ole niiden unelmien veroinen itse tai ei ole sitä sosiaalista piiriä jossa moiset voisivat toteutua - niin niille on parasta vain antaa unelmien arvo joka ei kovin paljoa ole.
"Sosiaalisuus pakon edessä".
Sellaista pakkoa ei ole. Työporukassakin voi olla hiljaa ja omissa ajatuksissaan. Sanoa että haluan olla rauhassa nyt. Jos muut eivät ymmärrä tai hyväksy se on heidän ongelmansa ja pähkinänsä purtavaksi.
Syypäästä ajattelen, että olen itse syypää. Tai että koska olen tämänluonteinen ja -taustainen, minulla on tällainen tie.
Olen tajunnut (kauan siihen menikin), että ihmisen kohtalo on hänen luonteensa. Itseään voi muuttaa, jos haluaa, mutta en koe tarvetta. Olen tyytyväinen näin.
Nuorempana yritin olla mukana seurassa. Olinkin ja onnistuinkin. Nyt vanhempana alan erakoitua vuosi vuodelta enemmän. Ehkä olen tavannut liikaa ihmisiä (en halua eritellä tätä tarkemmin). Idealismi on kadonnut sekä tietysti tällaiset ravintoloissarypemisen halut yms. Tosin nuorempanikin tunsin ajoittain, että en kuulu joukkoon enkä ole kotonani missään.
Erakkosieluisuus on konkreettisesti ilmennyt niin, että en ole päässyt porukoihin työpaikalla. Kärjistän, kun sanon, että uskon ihmisten olevan eläimiä, jotka haistaa erilaisen tyypin, vaikka se ulkoisesti olisikin samanlainen kuin muut. Yksi seikka, jonka luulen minua eristävän muista on tietynlainen tiukkuus ja ehdottomuus sekä se, että en ole tyhjännauraja. Kyseenalaistan asioita. En esimerkiksi usko vahvasti, että työpaikan hengennostatusbakkanaalit aidosti toimisi hengen nostattajana. Siedän huonosti teeskentelyä, mielistelyä ja lusmuilua.
Hurjimmillaan erakkouteni on ilmennyt niin ikävästi, että minut on jätetty juhlissa täysin yksin. Se on loukannut tosi paljon.
Sitten toisaalta, ystävystyn kyllä helposti, kun sielunkumppanin löydän, mutta en koskaan ole viihtynyt porukkatilanteissa. Ystävyyssuhteeni ovat erittäin kestäviä ja kohtaan ihmiset "sellaisinaan".
Väkinäisyyttä ja kitkaa keskusteluissa on ollut ihmisten kanssa, jotka kokevat minut uhkaksi ja olonsa epävarmaksi, olenhan aika sanavalmis.
Kaksi seikkaa, jotka erakkoudessani kyseenalaistan, ovat ensinnäkin ajatus siitä, että voisinko sittenkin olla tyytyväisempi parisuhteessa ja vanhempana. Eli elämän laadun kohoaminen parisuhteen myötä. Luultavasti en olisi onnellisempi ainakaan tiiviissää perhekuviossa, johon vanhemmuuskin kuuluu. Olen mukavuudenhaluinen. Ja lapset tuovat huolta ja olen helposti stressaantuvakin.
Toinen asia, mistä kannan huolta, on yksinäinen vanhuus sairaana: joutua vihannekseksi sairaalan sänkyyn sidotuksi eikä kukaan huolehdi oikeuksistani. Kuulostaa kauhealta, kun vanhat, sairaat ihmiset huutavat sängyissään äitiä. Siihen huutoon tiivistyy paljon ihmisenä olemisesta ja perustarpeista.
Näistä tulevaisuuden huolivisioista huolimatta koen erakkouden vapauttavana: kun yksin osaa olla, on vapaa lähtemään minne vaan ja asumaan missä vaan. Erakkous on samanlaista päänsisäistä olemista kaikkialla. Tämä pätenee Suomessa. En tiedä, miten erakkous onnistuisi vahvan sosiaalisissa maissa, kuten esim. Latinalaisessa Amerikassa. Tultaisiinko siellä sitten hakemaan erakko kotoa ulkoilmaan sosiaalistumaan...
Toisaalta koko erakkokeskustelu osoittaa sen, että olemme erakkoinakin sidoksissa muihin ihmisiin ja sosiaalisiin suhteisiin: mietimme näitä asioita, peilaamme itseämme ja tapaamme toimia ympäristöön.
Lopuksi kysymys: onko joku keskustelijoista lukenut Camus'n Sivullisen? Käsitteleekö hän tätä erakkosieluisuutta kirjassaan jotenkin?
1. Kumpi mielestäsi on syypää tilanteeseen
A) Olin sellainen luonnonlapsi kouluaikoina, ja osa tytöistä leimasi minut "lapselliseksi" tein mitä tahansa. Se oli sellaista nokan vartta pitkin katselua. Kyllä se vaikutti itsetuntooni tosi paljon ja vaikutti siihen, että aloin pelätä sosiaalisia tilanteita. Ja sitten lukioaikoina kun ei mulla ollut saumoja sälleihin, niin se oli TOSI kova kolaus.
B) Tietysti sitten kun jännitin sosiaalisia tilanteita, enkä mennyt juuri mihinkään, niin olin tosi yksin. Mun olisi pitänyt hakea ammattiapua silloin, eikä vasta vuosia myöhemmin.
Toisaalta meillä kotona oli aika erikoinen kulttuuri: isä oli jyrkkä ja suuri auktoriteetti. Koska isä ei halunnut olla muiden ihmisten kanssa tekemisessä työn ulkopuolisella ajalla, mm. äiti ei saanut kutsua meille ihmisiä kylään. Tottakai kodin kulttuuri on vaikuttanut minuunkin todella paljon.
2) Nyt kun olen saanut terapiaa ja tehnyt ulkonäköni eteen töitä ja hyväksynyt sitä kautta itseni, niin kyllä minuun suhtaudutaan kuten muihinkin. Vielä opiskelujen alkuvuosina (jolloin inhosin itseäni tosi paljon, vaikka en sitä näyttänytkään), niin kyllä mua pidettiin pikkuisen outona.
Toisaalta pidän myös yksinolosta, eikä hiljaisuus todellakaan ahdista minua, paitsi jos on hyvin pitkiä aikoja yksin.
Tietysti elämä olisi voinut mennä eri tavalla, mutta sitä on turha nyt miettiä. Sitäpaitsi, mitä kukaan sillekään voi, millaiset vanhemmat saa?
Täytyy pitää katse nykyhetkessä ja loistavassa tulevaisuudessa :-)
Olen siis ex-erakko, ja teen kovin töitä kaveripiirini kasvattamiseksi. Vielä kun löytyisi mies.
Yksinolo on erittäin jees, mutta yksinäisyys on ihan hirveää.
Oletteko miettiny sitä että te toistatte elämänne samanlaisena kuin vanhempanne? Omien vanhempieni nuoruudesta en tosin tiedä mutta eikö se kerro jotain millaisia he ovat nykyään? Tuntuu että toisten ikäisteni vanhemmat edes joskus ovat jossain tuttavaperheen luona tai muuten liikkeellä iltaa istumassa.. Vanhempani ovat kaikki illat kotona viikonlopusta toiseen, lukuunottamatta muutamia harvoja kylässä käyntejä parin sukulaisen luona. Siinäkin huomionarvoista on se, että nämä kylässä käynnit on juurikin sukulaisten luona. Heillä ei siis kummallakaan taida olla kuin yksi sellainen tuttu, joka ei ole sukulainen ja niitäkin todella harvoin näkevät. Totta kai sukulaisetkin voi olla tuttuja mutta sukulaiset saa ilmaiseksi, niitä ei tarvitse hankkia/ansaita kuten muita tuttuja.
Saattaahan vanhemmat ja kodin asenneilmasto vaikuttaa. Tai sekin, että perii tiettyjä taipumuksia eli luonteenpiirteitä suhtautumisessaan muihin ja sillä tavalla vaikuttaa erakkouden asteeseen tai yleensä koko asiaan.
Tiedän kyllä eräänkin perheen, joka on pitänyt itseään muita parempina. En tiedä onko lapselle opetettu tämä, mutta vanhempien asenne on nähtävästi vaikuttanut lapsen sosiaaliseen elämänpiiriin. Eli yksinäistä ja vaikeaa on ollut, ylimielisyys kun harvoin toimii ihmissuhteissa myönteisesti.
En siis tarkoita, että erakko olisi välttämättä ylimielinen. Tarkoitan, että vanhempien asenne muihin ihmisiin muutenkin kuin eristäytymällä voi vaikuttaa ihmisen tulevaisuuteen.
sekin että äitini ei koskaan ota mitään riskiä missään ja stressaa kaikesta mahdollisesta. Ja on hemmetin kiukkuinen mistä tahansa ja purkaa sen sitten isääni. Ja isäni vain hiljaa kuuntelee ja myötäilee ihan kuin aina olisi vika hänessä eikä sano mitään vastaan. Kun tällaista showta on sitten koko nuoruutensa katsonut ei kai siitä kovin normaalia aikuista kasva.
Ja jos jokin vähäpätöinen asia on vinksallaan tai hoitamatta se pitää äidin mielestä korjata ensitilassa tai muuten tulee suunnilleen maailmanloppu. Esim. tiskit ei ehdi kovin kauaa lojumaan kun ne on jo pesty. Jopa yksittäiset tiskitkin: jos on vaikka yksi likainen lautanen ja lasi niin nekään ei kauaa ehdi olemaan kun on jo pesty!
Esimerkkinä käy hyvin se kun lähdin omasta kodistani pidemmäksi aikaa matkoille (asun toisella paikkakunnalla kuin vanhempani). Vanhempani tiesivät tästä matkalle lähdöstä ja sanoivat että sillä aikaa kun olen matkoilla niin he voisivat tulla tänne ja käydä kiertämässä kauppoja ja olla yötä kämpälläni. Kun tulin matkoilta takaisin niin mitäs olikaan tapahtunut: koko kämppä oli siivottu viimeisen päälle. Ja kotini ei lähtiessäni tosiaankaan ollu niin huonossa kunnossa että se olis välitöntä siivoamista kaivannu. Tämä kertoo mielestäni jotain: kun vanhempani lähtee "tuulettumaan" toiselle paikkakunnalle, he siivoaa pyytämättä kämppäni. Se käy heille rentoutumisesta...
Kuule, kuulostaa ihan normaalilta ja tyypilliseltä vanhempien touhulta ;) Hyvin moni nainen ja mies toimivat avioliitossaan kuvailemallasi tavalla.
Itse olen tehnyt selväksi, että minulla ei siivota eikä sinne esim. osteta tavaroita ilman minun lupaani. Joskus suora puhe auttaa.
Itse pyrin tekemään sellaisia ratkaisuja, että kokisin menestystä ja onnellisuutta elämässäni.
Ensinnäkin haluan olla seurallisempi kuin vanhempani, ja olenkin sitä jo nyt.
Omien vanhempiensa (ja ystäviensä, kollegoidensa jne)virheistä voi oppia. Ainakin yksi asia, minkä teen eri tavalla kuin vanhempani, on ajankäyttö yleensä. Kummallakin oli todella vaativa työ, ja aikaa perheelle, harrastuksista puhumattakaan, ei jäänyt (jos isän kännäämistä ei lasketa harrastukseksi). Omakotitalo piti saada, hyvä auto, kesämökki perheelle (mitä silläkin tekee, jos ei ole aikaa tai jos aikaa on, niin koko ajan ollaan stressistä elin otsassa), asuntolaina piti hoitaa mahd. nopeasti, lapsia oli kolme jne.
Jos ajattelee, että kaikki on saatava, niin jostain on kuitenkin tingittävä. Vanhemmilleni se oli sosiaaliset suhteet ja rento asenne elämään.
En usko kohtaloon, ja ihminen voi tietyssä määrin vaikuttaa elämänsä. Jos haluaa elämästään kovin "täydellistä", niin eipä voi syyttää muita kuin itseään, että päätti lähteä mukaan siihen hössötykseen.
Ihminen voi menestyä, mutta ei ihan jokaisella elämänalueella.
Ylipäänsä pitäisi miettiä, mitä itse arvostaa ja mistä pitää. Esimerkiksi perhettä ei kannata hankkia vain siksi, että "kaikki muutkin tekee niin".
Aika kinkkinen juttu, kun tähän tilanteeseeni eri syypää löytyy niin monesta eri näkökulmasta. Joku ulkopuolinen voisi todennäköisimmin sanoa että omapa on vikani kun en osaa muuttaa persoonallisuuttani ja hävittää menneisyyden traumojani tostavaan ja olla niinkuin muutkin normaalit ihmiset. Olen luuseri.
Itse kuitenkin haluaisin syyllistää vanhempiani, jotka paikkakunnan vaihdolla paremman työn ja oman edun hakemismielessä repäisivät minut ollessani 3.luokalla pois tutusta kouluympäristöstä jossa aloin juuri pääsemään jengiin sisään ja aloin tutustua kaveritasolla jopa pahimpiin kiusaajiini. Uusi koulu ja uudet naamat, ihankun olisi aloittanut taas pohjalta.
Kuitenkin tuosta muutosvaiheesta lähtien muistelen persoonallisuuteni muuttuneen "hulivilistä" hiljaisempaan ja ujompaan suuntaan. Muutettiin myös "metsään" enkä päässyt enää kylille yhtä helposti kuin entisellä paikkakunnalla. Suurinpiirtein siitä tää alamäki sitten lähti, erakoiduin pikkuhiljaa tähän nykypisteeseen etten ole enää juuri kenenkään kanssa tekemisissä. Ei ole vain halua eikä jaksamista olla ihmisten kanssa. Pelkäänpä, että tämä on varsin pysyvä muutos pääkopassani.
Niin ja eipä niitä naisiakaan ole juuri ollut. Joskus nuorempana en kelvannut, monet rukkaset tuli treffeillä. Lähtipä kerran jopa eräs teinimuija karusti kävelemään sanomatta sanaakaan, kun netin kautta sovimme treffit ja nähtiin sovitulla paikalla. Itsetuntoviisarini kalibroitui täten sinne pohjalukemiin.
Nykyään vaikka vientiä voisi ollakin, ei siitä vaan yksinkertaisesti tule mitään tällä itsetunnolla. Monet mahdolliset tilaisuudet olen ihan itse tuhonnut tällä itsesäälissä rypemiselläni. Ei voi mitään.
Tuskin asiaa auttaa sekään, että jo alle kouluikäisenä sain kärsiä vanhempieni ajattelemattomista lemmenleikeistä; milloin seinän takaa kuuluvana äänenä tai jopa vanhempieni kanssa ihan samassa sängyssä nukkuessani. Muistan senkin erään yön kuin eilisen, kun heräsin äitini puristaessa kättäni. Avattuani silmäni näin heidät täydessä naimistouhussa siinä vieressäni.
Asiaan kuuluu luonnollisesti myös kaikenlaiset perheriidat joita sain olla todistamassa.
Joten liekö loppujenlopuksi ihme, vaikka olenkin hieman kieroon kasvanut eikä naisten kanssa suju. Heh. Kyllä, apua olen yrittänyt hakea ja terapiassa olen juossut about viimeiset 5 vuotta, mutta eipä siitäkään tunnu olevan juuri apua.
Joten minä sanoisin, että vanhemmat vaikuttavat ihan helvetisti lapsensa kehitykseen tekemisillään. Tällaisia niistä lapsista kasvaa, joista ei välitetä ja vanhemmat ajattelevat vain omaa napaansa, kuten ettei voida olla edes panematta sitä yhtä yötä kun lapsi sattuu nukkumaan vieressä.
Kyllä muuttaminen vaikutta erakoitumiseen.
Kun on muuttanut paljon töiden takia ja kulttuurimme on perhekeskeinen, on ystävien löytäminen vaikeaa. Ei kukaan ala uudella paikkakunnalla "perehdyttämään ympäristöön", vaan lähtevät töiden jälkeen kiireesti hakemaan lapsia hoidosta, hoitamaan kotia ja sitä omaa piiriään. Niin kai tekisi itsekin, jos olisi mitä hoitaa.
Eli itse saa viihdykkeensä keksiä ja kun siihen tarpeeksi kauan tottuu, ei enää hingukaan mihinkään rientoihin. Ja yksinäisyydestä tulee turhankin tuttu olotila.
Nuorempana oli tietysti eri asia, kun oli opiskelemassa ja kaikilla oli samantyyppinen elämäntilanne.
Vaikka siitä perheen autuudesta ja yhteisöllisyydestä paljon puhutaan, niin kyllä juttu on niin, että perhekeskeisyys eristää vahvasti perheettömät ihmiset muusta yhteiskunnasta. Jos siis harrastukset eivät ole ylisosiaalisia.
Tuota terapia-asiaa jäin pohtimaan. Olen joskus itsekin ajatellut, että menisin sellaiseen. Monet vaan sanovat, kuten sinäkin, että asiat eivät etene. Haluaisin jotain ratkaisukeskeistä, mutta jos toinen vain kuuntelee ja nyökkii, niin mitäpä hyötyä siitä sitten on...
"Tuota terapia-asiaa jäin pohtimaan. Olen joskus itsekin ajatellut, että menisin sellaiseen. Monet vaan sanovat, kuten sinäkin, että asiat eivät etene. Haluaisin jotain ratkaisukeskeistä, mutta jos toinen vain kuuntelee ja nyökkii, niin mitäpä hyötyä siitä sitten on... "
Jooei siitä ainakaan mun mielestä apua ole, eikä tule olemaankaan sama vaikka ravaisit siellä terapiassa lopun elämääsi. Kun asiat on kerran siinä varttumisen omaksumisvaiheessa menneet pieleen, ei sitä voi enää korjata. Ainakaan kokonaan saatika helpolla.
Mutta ehkä siellä oppii tiedostamaan asioita ja tajuaa mistä asiat johtuu ja täten tiedostaa, että vika ei ole sinussa vaan oli olosuhteissa...Ja olosuhteet ei kai enää ole samat...En siis tarkoita vähätellä tapahtunutta, mutta kai aika vaikeistakin olosuhteista on noustu...Näin maallikkona ja jonkun verran selviytymistarinoita seuranneena...
ovat niitä joille on kuinka pahoista ongelmista tahansa kehittynyt normaali(hko) kyky ihmisten väliseen sosiaaliseen kanssakäymiseen.
Jos sosiaaliset taidot jäi uupumaan, niin ei hyvä.
Aikaisemmin mainitsinkin, että minulla auttoi sekä terapia (tai psykologilla käynti, kyseessä ei ollut pitkäkestoinen ns. "oikea terapia") että itsetunnon kohotus arjen tasolla eli suomeksi sanottuna ulkokuoren kohentaminen. Ehkä pinnallista, mutta toimivaa.
Sanoisin terapiasta tai vastaavasta, että jos se ei mitään anna, niin ei se paljon otakaan. Mikäli terapeuttisi vain kuuntelee ja nyökkäilee, niin kokeile toista. Nimittäin mun käsityksen mukaan (pohjautuen omiin ja tuttavien KÄYTÄNNÖN kokemuksiin) terapeutin ja potilaan välillä voi olla sama aaltopituus ja joskus sitä taas ei ole. Mulla kävi tuuri ja ensimmäinen terapeuttini oli minulle se oikea.
Mielestäni Suomessa on vähän nurinkurista tämä perhekeskeisyys: suomalaiset tuijottavat liian paljon vain omaa ydinperhettään. Viettäväthän muuallakin maailmassa ihmiset työajan ulkopuolella aikaa yhdessä muiden, perheensä ulkopuolistenkin ihmisten kanssa.
On selvää, että kun kaverit saavat lapsia yhteydenpidon määrä laskee tuntuvasti, mutta kun yhteydenpito tippuu aivan olemattomiin! Eikä siihen lapsiakaan tarvita: ainakin meillä naisilla on uskomaton kyky unohtaa ystävät, kun ollaan kullan kainalossa. Sitten jos ero tulee, niin on itsestään selvää, että ystäviin voi tukeutua. Se on suorastaan raivostuttavaa.
Eli lyhyesti, sosiaalistumiseeni auttoi terapia ja käytännönratkaisut . Omalla kohdallani asia meni kai niin, että sain terapiasta ulkopuolisen tukea ja toisen ihmisen ajatusmaailman (puolueettomia) kommentteja, joiden avulla tein sitten itse käytännön ratkaisuja. Kaiken kaikkiaan terapiassa käynti muutti sikäli maailmankuvaani, että tajusin monien asioiden olevan käsiteltäviä ja sellaisia, että niihin voi olla ratkaisu, eikä ratkaisua ole tehtävä yksin ihan alusta alkaen. Toisinsanoen hyvää tukea parisuhteettomalle ja perheettömälle nuorelle.
No hyvä, jos sulla on itsetunto sellasessa jamassa että voit vielä kokea olevasi muiden silmää miellyttävä jne.
Olen mäkin tota uusien vaatteiden ostoa kokeillut, mutta jossain vaiheessa kuitenkin tulee aina palattua niihin vanhoihin mustiin ryysyihin kun alkaa ahdistamaan muiden kyttäily ja alkaa tuntumaan että näytän ihan typerältä niissä uusissa vaatteissa.
Niitä kouluajan ylipääsemättömiä traumoja, kun oli huomion keskipisteenä vain negatiivisessa mielessä. Joten helpommalta se tuntuu elää näkymättömänä kuin (mahdollisesti positiivisenkaan) huomion keskipisteenä.
Vaan kun eipä sitä ole ajatustenlukija niin mistäs sitä toisten kyttäilyistä tietää, tietysti sen oletuksena ottaa aina negatiivisessa mielessä. Eipä sitä kukaan ole koskaan minussa kehunut mitään ja nuo psykoihmistenkin kehut on mahdotonta ottaa tosissaan, kun ajattelee että niinhän niiden kaikille pitääkin sanoa.
En tarkoita ainoastaan uusia vaatteita. Sen lisäksi kuntoilen todella paljon ja pari vuotta sitten päädyin yhteen elämäni vaikeimmista ja pelottavimmista ratkaisuista: päätin korjata plastiikkakirurgilla ulkonäköongelman, joka vaivasi minua yläasteelta-lukiosta lähtien.
Eli ei tämä todellakaan mitään helppoa ole ollut.
Havahduin muutama vuosi sitten siihen tosiasiaan, että katkeroidun 100 % varmasti, jos en vietä minkäänlaista nuoruutta. Enkä tarkoita nuoruudella mitään ympäriinsä nussimista/dokaamista/huumekokeiluja, vaan hauskaa, edes hieman huoletonta elämää, aikaa, jolloin voi tuntea itsensä viehättäväksi.
Onhan noi onnellisuuden eteen tehdyt "panokset" hirmuisen työläitä ja suuria riskejä (esim. kauneusleikkaus, jos se meneekin pieleen), mutta en ole katunut.
Omalta kohdaltani sanon, että elämä on elämisen arvoista ainoastaan silloin, kun se on tarpeeksi kivaa. Miksi täällä elettäisiin sukupolvesta toiseen, jos elämä olisi pääsääntöisesti kurjuutta ja ikävää?
En nyt ehdi enempää vastata tähän mielenkiintoiseen aloitukseen, myöhemmin sitten.
Tähän afrikkalainen sananlasku/viisaus.
Kun lehmä johtaa laumaa, ne kaikki kävelevät suohon ja hukkuvat.
Tässä mielipiteeni laumasieluille.