Olen tällä hetkellä parisuhteessa, mutta olen alkanut miettiä, pystynkö olemaan sinkkuna koko elämän.
Sinkuksi ajaa työura ja avopuoliso. Minulle tulisi loistava ura ulkomailla, työtehtävät olisivat erittäin mielenkiintoisia ja palkka olisi noin puolet parempi verrattuna Suomeen. Työ sisältää paljon matkustamista, joten parisuhde olisi käytännössä mahdottomuus.
Olen seurustellut nykyisen avopuolisoni kanssa noin vuoden verran ja hän on aikamoinen taiteilijasielu, siis minun vastakohtani. Hän on mukavaa seuraa, mutta häneltä puuttuu päätöksentekokyky ja hänellä on muutenkin hieman outo asenne elämään. Hänellä tuskin tulee olemaan mikään mairitteleva työura, joka osaltaan häiritsee minua jonkin verran.
Olen kolmekymppinen mies, mutta sinkkuelämää en ole paljon viettänyt. Haluanko olla hyvin toimeentuleva, urallaan etenevä sinkku, jolle perheen perustaminen on mahdottomuus, vai haluanko olla paikallaan pysyvä, kohtalaisen palkan saava, parisuhteessa elävä mies/isä?
Löytyykö tältä palstalta ihmisiä, jotka painivat samojen ajatusten kanssa, tai ovat jopa tehneet päätöksen vastaavanlaisessa tilanteessa?
Uraohjussinkku vaihtoehto on houkutteleva, mutta minua pelottaa se, että tulen katumapäälle joskus keski-ikäisenä, jolloin perheen perustaminen alkaa olla aika hankalaa.
Sinkuksi ajaa työura ja avopuoliso. Minulle tulisi loistava ura ulkomailla, työtehtävät olisivat erittäin mielenkiintoisia ja palkka olisi noin puolet parempi verrattuna Suomeen. Työ sisältää paljon matkustamista, joten parisuhde olisi käytännössä mahdottomuus.
Olen seurustellut nykyisen avopuolisoni kanssa noin vuoden verran ja hän on aikamoinen taiteilijasielu, siis minun vastakohtani. Hän on mukavaa seuraa, mutta häneltä puuttuu päätöksentekokyky ja hänellä on muutenkin hieman outo asenne elämään. Hänellä tuskin tulee olemaan mikään mairitteleva työura, joka osaltaan häiritsee minua jonkin verran.
Olen kolmekymppinen mies, mutta sinkkuelämää en ole paljon viettänyt. Haluanko olla hyvin toimeentuleva, urallaan etenevä sinkku, jolle perheen perustaminen on mahdottomuus, vai haluanko olla paikallaan pysyvä, kohtalaisen palkan saava, parisuhteessa elävä mies/isä?
Löytyykö tältä palstalta ihmisiä, jotka painivat samojen ajatusten kanssa, tai ovat jopa tehneet päätöksen vastaavanlaisessa tilanteessa?
Uraohjussinkku vaihtoehto on houkutteleva, mutta minua pelottaa se, että tulen katumapäälle joskus keski-ikäisenä, jolloin perheen perustaminen alkaa olla aika hankalaa.
Vastaukset 11
Vanhimmat
toiset ei saa koskaan toimivaa suhdetta.
Meitä on moneen junaan, ja ihmiset haluaa elämässään niin eri asioita.
Voishan joku olla ihmeissään (suorastaan kade), että kommentoit noin: kaikki ei tiedä, mitä haluaa olla "isona"/elämässään. Sinä sentään tiedät, mitä tahdot!
sinkkuna, vaikka et uraohjuksena korkealle nousisikaan. Parisuhde voi tuoda ristiriitoja, jotka häiritsevät työuraa ja mielenrauhaa varsinkin jos jälkikasvua ilmaantuu. Perhe-elämä ei suinkaan ole auvoista ja ongelmatonta.
Sinkkuna olet vapaa näistä rasituksista, ja voit iskeä seuraa silloin kun himottaa nainen. Jos tapahtuu sen seurauksena vahinko, vähällä aiitä selviät, kun et vaadi lapsen tapaamista ja työ antaa edes kohtuullisesti rahaa.
Sinkkuna voit harrastaa mitä haluat, eikä kukaan ole esittämässä erilaisia käsityksiä siitä, miten vaatteesi hoidat, miten siivoat, mitä syöt, miten kotisi sisustat, keitä sinun pitäisi tavata.
Oletko minkä ikäinen ja miten pitkään olet ollut sinkkuna?
mikään mairitteleva työura, joka osaltaan häiritsee minua jonkin verran"
Mikäs siinä häiritsee? Toivottavasti ei häiritse ainakaan sen takia, että sinua hävettäisi olla jonkun ei-uraorientoituneen ihmisen kanssa.
Oikeastaan kirjoituksessasi on vain yksi asia jota en ymmärrä: mitä väliä, vaikka kumppani ei halua kunnianhimoista työuraa, jos on muuten kiinnostava tapaus?
Se, että ymmärtää mielenkiintoisten töiden merkityksen ja osaa arvostaa niiden mahdollisuutta, ei ole negatiivinen asia vaan pikemminkin seikka, joka kertoo nöyryydestä.
En ole varsinaisesti samassa veneessä kanssasi, koska itselleni on selvää, että haluan asettua Suomeen (joskus seuraavan viiden-kymmenen vuoden sisällä), toivottavasti tapaisin elämänkumppanin, voisin tehdä mielenkiintoisia töitä & harrastaa, tavata ystäviäni (ja usein). Lapsia en ole halunnut tähänkään asti, mutta en tiedä, muuttaisiko parisuhde asian (tuskin, olen 27 kuitenkin eli en mikään teini enää). En siis elä tällä hetkellä suhteessa.
Toivon siis rauhallista, joskin mielenkiintoista elämää.
Kaikenkaikkiaan tuo termi "uraohjus" on liian negatiivissävytteinen, jotta käyttäisin sitä. Mielestäni se, joka haluaa elämältään työtä lapsia on paljon vaativampi kuin se, joka haluaa työtä ja elämän ilman lapsia.
Se, mihin tuntemuksiin havahdut keski-ikäisenä...no, sen tiedät itse parhaiten, jos tiedät.
Pakko vielä kysyä, mitä tarkoittaa "outo asenne elämään"?
Itselleni työ on tärkeä osa elämää ja haluan työskennellä sellaisten tehtävien parissa, joihin koulutukseni ja kykyni antavat mahdollisuuden. Kumppanini on myös akateemisesti koulutettu, mutta hänelle ei ole esim. tärkeää, saako hän koulutustaan vastaavaa työtä.
Hän vain tyytyy siihen, mitä elämä hänelle antaa, mutta mielestäni omaan elämäänsä pitäisi vaikuttaa. Onko hän vain liian vaatimaton, vai olenko minä liian kunnianhimoinen?
olla tyytyväinen siihen mitä itsellä on. Minusta ihmisen ei automaattisestri "pidä" tehdä yhtään mitään.
Ei ole suurempaa lahjaa kuin olla tyytyväinen elämässään. Mielenrauha on asia, mikä on nykyajan elämssä kultaakin kalliimpaa.
Minä kouluttauduin pitkälle, hankin reilusti työkokemusta ja ryhdyin lopulta yrittäjäksi. Jollakin tavalla ajatusmaailmani on hyvin erilainen kuin useimmilla muilla; en ole mikään kauhea työhullu, mutta joskus teen töitä omituisina aikoina ja rivakasti, joskus sitten olen kuin Ellun kana. Toteutan rauhallisesti mieleeni tulevia jekkuja kysymättä muilta lupaa tai mielipidettä. Tällaisen elämäntyylin sovitteleminen virastoaikatyöläisen tyyliin vaatisi ihan liikaa kompromisseja.
Olen silloin tällöin vuosien varrella viritellyt miessuhteita, mutta ne ovat kaatuneet siihen, että minun on odotettu sopeutuvan miehen tilanteeseen ja tekevän "yksisuuntaisia kompromisseja". Minulle se ei käy - pidän työstäni niin paljon, että karsin mieluummin ihmissuhteita kuin töitäni. Joku poikkeuksellinen mies on halunnut ruveta minun kodinhengettärekseni, mutta se sopii minulle vielä vähemmän. En halua pomoja enkä riippakiviä aviomiehen, kollegoiden tai lasten muodossa.
Miksi matkustelun paljous estäisi sinua elämästä parisuhteessa? Nuorempana minulle olisi sopinut oikein mainiosti liitto, jonka toinen osapuoli olisi suuren osan ajastaan ulkomailla. Kaikille tämmöinen ei sovi, ja ennen pitkää monen rouvan mustasukkaisuus ja yksinäisyys saavat ilkeitä ilmenemismuotoja, mutta sinun on vain etsittävä itsekseen viihtyvä ja itsenäinen nainen.
Työnteko ja uran kehitteleminen kannattaa kokeilla ensin. Täyskäännös on helpompi näin päin, jos semmoista on tarvis harkita. Perheenisästä et vapaaksi uramieheksi enää pääse ilman hammasten kiristystä ja rahanmenoa.
Voithan sinä tehdä myöhemmin vaikka lipposet, siis naida nuoren naisen ja tehdä liudan lapsia, jos siltä tuntuu.
Etenkin näillä palstoilla tuntuu liikkuvan porukkaa, joka uskoo jonkinlaiseen kaiken voittavaan tosirakkauteen. "Rakkaudella" on kuitenkin tapana vesittyä ja lopahtaa, ja olisi kammottavaa huomata luopuneensa monesta seikkailusta ja tilaisuudesta epäsopivaksi kumppaniksi havaitsemansa ihmisen takia.
..ainut, joka katuis uraohjus-valintaansa vanhempana. Ainakin kovin vähän puhutaan niistä ihmisistä, jotka katuis, että valitsi sen perhe-elämän sen uran sijaan?
Aika usein ne, joilla ei ole todennäköistä pääsyä "uraan", puhuvat siitä, että luopuvat urasta perheen takia (esim. amk-tasoiset missit, duunarin töitä tekevät).
Ja mikäli perhe menee kaiken edelle, niin miksi eroja on niin paljon ja nimenomaan parisuhteessa rakoilua alkaa tapahtua silloin, kun lapset syntyvät tai ovat pieniä? Harva siinä vaiheessa arvostaa perhettä työn edelle vaan kyllä työstä pidetään kiinni vaikka stressin ja perheen yhdessäpysymisen kustannuksella.
On aika selvää, etteivät ihmiset kehtaa sanoa ääneen, että perhe syö liikaa aikaa/energiaa. On hyväksytympää syyttää työelämää. Kaikki eivät yksinkertaisesti vaan nauti niin paljon perhe-elämästä kuin työelämästä tai esimerkiksi harrastukset ovat monella parempi tapa purkaa stressiä ja rentoutua kuin viettämällä aikaa lasten kanssa.
Sitä olen kuullut, että monet eläkeikäiset, joilla on lapsia, katuvat sitä että viettivät niin vähän aikaa lastensa kanssa kun nämä olivat pieniä.
Mieleeni ei muistu yhtäkään sellaista julkkista tms., joka ei halunnut lapsia aikanaan ja nyt eläkeiässä katuisi sitä, ettei lapsia ole.
On se kumma, kun jatkuvasti jauhetaan siitä, että työikäiset vanhemmat viettävät liian vähän aikaa lastensa kanssa. Olisko se vaikka niin, että kaikki lapsia hankkineet eivät sittenkään arvosta (käytännöntasolla (eli oikeasti), puheissa ehkä) perhettään työn tai esimerkiksi mukavan toimeentulon ja harrastusten edelle?
Vaikka vanhemmuus sopisi 70 % ihmisistä, on olemassa silti se 30%, joille perhe-elämä ei ole ihan ykkösratkaisu.