Kun tuntuu etten jaksa tällaista suhdetta.
Mieheni näyttää järjestäneen elämänsä niin että arki ja tylsyys on minun kanssani ja juhla kavereiden kanssa. Jokainen viikonloppu jonka hän ei ole töissä, kuluu ryypäten miesten illoissa. Vasta kävi viikon riehumisreissulla kavereidensa kanssa ulkomailla ja tänään ohimennen kuulin puhelinkeskustelussa (miehen ja hänen kavereidensa kanssa) hänen uusivuosi suunnitelmistaan ystävien kanssa. Ja minä raivostuin tietenkin, ja miehen mielestä syyttä. Olen kuulemma sairas mieleltäni kun hermostuessani heittelin tavaroitani ja vaatteitani ja pyysin häntä miettimään, mistä raivostuin. Ei kuulemma voi miettiäkään sairaan aivoituksia.
Minä raivostuin sillä taaskaan minua ei sisälletty suunnitelmiin ja minä vain kun haluaisin viettää suurimmat juhlat mieheni kanssa. Isolla porukalla. Itse olen muuttanut mieheni luokse vieraalle paikkakunnalle enkä tunne täältä ketään. Tunnen itseni siis valtavan yksinäiseksi. Omilla ystävilläni on selkeät uusivuosisuunnitelmat omien puolisoidensa kanssa. Olen yksinäinen, näen ystäviäni ehkä pari kertaa kuussa eikä minulla ole rahaa tuhlata massiivisiin tyttöjen ryyppäysiltoihin. Mukavampi on lekotella miehen kainalossa ja herätä aamulla virkeänä.
Olenko siis kohtuuton suuttuessani? Miksi tunnen syyllisyyttä? Olenko mennyt sekaisin ja uskon kaiken paskan mitä mieheni syöttää? Onko minulla syytä suuttua?
Olisi mukava jos pääsisi mukaan asioihin/juhliin pyytämättä, varsinkin kun tilanne on tällainen, ettei ole paljon sosiaalisia kontakteja muutenkaan.
Mitä tälle edes voisi tehdä???
auttakaa
Mieheni näyttää järjestäneen elämänsä niin että arki ja tylsyys on minun kanssani ja juhla kavereiden kanssa. Jokainen viikonloppu jonka hän ei ole töissä, kuluu ryypäten miesten illoissa. Vasta kävi viikon riehumisreissulla kavereidensa kanssa ulkomailla ja tänään ohimennen kuulin puhelinkeskustelussa (miehen ja hänen kavereidensa kanssa) hänen uusivuosi suunnitelmistaan ystävien kanssa. Ja minä raivostuin tietenkin, ja miehen mielestä syyttä. Olen kuulemma sairas mieleltäni kun hermostuessani heittelin tavaroitani ja vaatteitani ja pyysin häntä miettimään, mistä raivostuin. Ei kuulemma voi miettiäkään sairaan aivoituksia.
Minä raivostuin sillä taaskaan minua ei sisälletty suunnitelmiin ja minä vain kun haluaisin viettää suurimmat juhlat mieheni kanssa. Isolla porukalla. Itse olen muuttanut mieheni luokse vieraalle paikkakunnalle enkä tunne täältä ketään. Tunnen itseni siis valtavan yksinäiseksi. Omilla ystävilläni on selkeät uusivuosisuunnitelmat omien puolisoidensa kanssa. Olen yksinäinen, näen ystäviäni ehkä pari kertaa kuussa eikä minulla ole rahaa tuhlata massiivisiin tyttöjen ryyppäysiltoihin. Mukavampi on lekotella miehen kainalossa ja herätä aamulla virkeänä.
Olenko siis kohtuuton suuttuessani? Miksi tunnen syyllisyyttä? Olenko mennyt sekaisin ja uskon kaiken paskan mitä mieheni syöttää? Onko minulla syytä suuttua?
Olisi mukava jos pääsisi mukaan asioihin/juhliin pyytämättä, varsinkin kun tilanne on tällainen, ettei ole paljon sosiaalisia kontakteja muutenkaan.
Mitä tälle edes voisi tehdä???
auttakaa
Vastaukset 14
Vanhimmat
Et ole kohtuuton tämän artikkelin valossa.
En käy ravintoloissa, paljon mukavampi olis olla kotona vaimo kainalossa (jos vaan olis).
sillä tosiaankin halusin vastauksia.
(jopa oma mieheni tietää tästä kirjoituksesta) Sillä nyt ei ole merkitystä kumpi on oikeassa vaan sillä että en näe enää nenääni pitemmälle. Minut on helppo syyllistää halutessani, mutta kun en ole varma siitä syyllistämisestäkään.
Voi, toivon että löydät sen vaimon jonka kainalossa lötköttää kotona rattoisaa iltaa. Toisilla onnistaa vaikkeivat he välttämättä ansaitse sitä, ja toisille, herttaisille, ei millään näytä löytyvän sopivaa puolisoa.
Tasan ei mene onnen lahjat aina.
Kiitos kun toit oman mielipiteesi esille -arvostan sitä.
Olipa parisuhde sitten kuinka "kiinteä" tahansa, niin toista ei voi koskaan omistaa. Aikuisella ihmisellä on aina vapaus päättää missä aikansa/juhlansa viettää... Jos tasapaino suhteessa ei sitten toimi niin ... pitää miettiä että onko ylipäätään onnellinen juuri tässä suhteessa...
Se vain että tuntuu sille kun ei olisi toiselle lopultakaan minkään arvoinen. Hän hyvällä omalla tunnolla itse juhlii, samalla kun minä itkeskelen yksinäisyyttäni kotona. Kun ei ole rahaa (työtön vielä) ei ole muuta osaa. Kaikki kaverit asuu ainakin 50 kilsan päässä kotoani, eikä kukaan tunnu haluavan tulla tänne "tuppukylään" seurakseni viikonlopuksi kun isommissa kaupungeissa on hauskempaa :(
Aina ei ole ollut näin. Ennen mieheni ystäväni olivat minunkin ystäviä. Nuorempana. Sitten minut äkkiä tiputettiinkin porukasta. Nykyään jokainen on enemmän ja vähemmän sinkku ja kutsuvat mieheni joka kissanristiäisiin ja ukkohan lähtee. Siellä yövytään kaverilla vieraita akkoja talo täynnä ja tullaan "uudistuneena" kotiin. Mitään ei välttämättä tapahdu mieheni sanojen mukaan. Vain se, että koska kaveri kutsui naiset kotiin, mikä mieheni on kieltämään.
Pelkäänpä että näille juoksuille käy jokupäivä vielä huonosti :( niinhän se aina käy -kuulemani mukaan!
mutta joku raja sentään tai toisaalta voihan kirjoittaja mennä kanssa pitkin ja poikin? Jos mies ei hyväksy niin mies vaihtoon. Yksinkertaista vai mitä?
Tuo tarinasi oli kuin omani, sillä erotuksella ettei vielä olla uutavuotta suunniteltu. Et ole kohtuuton. Olen omalla kohdallani miettinyt miten näyttäisin oman tilanteeni miehelleni, niin että hän ymmärtäisi kohtelevansa minua tiskirättinä.
Olen lähes kaiken aikani yksin lasten kanssa ja kaikki ystäväni ovat toisilla paikkakunnilla. Miehelläni kyllä toimintaa riittää, eikä edes aina vaivaudu menoistaan ilmoittelemaan. Kun huomautan olemassaolostani, saan kuulla tylyjä vastauksia siitä, että hän on syytön yksinäisyyteeni ja olen mielenvikainen eikä hänellä ole aikaa minua kädestä kiinni pitää. Tilanne oli aivan toinen ennen lapsia, mutta nyt kun en pysty aina hänen mukaansa lähtemään jää yhteiset hetkemme lyhyiksi kinasteluiksi. Hän ei ole menoistaan valmis tinkimään vaikka oli valmis lapsia tekemään. no nyt mulla on sitten 2 lasta ja yksi poikamies. Ystävä ja ymmärtäjä vain puuttuu. olisi mukavaa jos joku joskus tulisi kysymään mitä mulle kuuluu ja millainen päivä on ollut. eikä se hellyyskään pahaista olisi.
no eipä tästä sulle varmasti apua ollut, mutta tiedät ainakin, että kohtalotovereita on.
Enpä taida lapsia ainakaan tehdä omalle miehelleni. Olen joskus miettinyt sitä että siitähän varmaan puolisoni vasta villiintyisikin jos kotona odottaisi raskaana oleva vaimo.
"Sitten kun on vauva niin kavereita näkee entistä vähemmän!", se vastaus ilmeisesti on.
Mieheni on varsin ihana ja helläkin ja huolehtiva niin kauan kun hänellä ei ole muuta tekemistä. Mutta kivat asiat ajavat aina minun ohitseni :(
Enpä taida lapsia ainakaan tehdä omalle miehelleni. Olen joskus miettinyt sitä että siitähän varmaan puolisoni vasta villiintyisikin jos kotona odottaisi raskaana oleva vaimo.
"Sitten kun on vauva niin kavereita näkee entistä vähemmän!", se vastaus ilmeisesti olisi.
Mieheni on varsin ihana ja helläkin ja huolehtiva niin kauan kun hänellä ei ole muuta tekemistä. Mutta kivat asiat ajavat aina minun ohitseni. Vain silloin kun nostan metakan, hän saattaa tinkiä menoistaan "marttyyrin" elkein. Niin että tunnen syyllisyyttä...:(
Ymmärrän että sulla on kolmen lapsen yksinhuoltajana aika rankkaa, ymmärrän sen.Molemmat teistä tarvitsisivat aikamiehen rinnalleen.Kyllähän omia menoja molemmilla saa olla ja pitääkin olla tuo kuulostaa aika yksipuoliselta.Yksi tapa herättää näitä poikasia olisi se että molemmat häipyisivät muutamaksi päiväksi jonnekin ja mies joutuisi hoitamaan ipanoita vuorostaan.
ikäisiä olette?
Mielestäni et ole kohtuuton, mutta parisuhteessa on silti vain hyväksyttävä toinen vikoineen päivineen tai lopettaa koko suhde. Jos toinen tykkää juhlia, ei sitä häneltä voi kieltääkään! Ties vaikka asiat kääntyisivät myöhemmin päinvastoin: Miehesi olisi kotona ja sinä juhlimassa.
Sinuna etsisin itselleni uusia ystäviä ja tekisin asioita, joista nautin sinkkunakin ollessa.
Mutta aika vaikeata on löytää ystäviä pienestä kaupungista joiden ystäväringit ovat tunteneet toisensa pikkukersoista. Ystävyys ei tule pakolla ja oman ystäväni ovat ihania kunhan vain olisivat lähempänä.
Itse olen 24 vuotias ja mieheni on 27 vuotta. Olemme sitten muuteen olleet yhdessä siitä kun olin itse 16 vuotias. Kuitenkin olemme saaneet mielestäni elää omaa elämäämme ihan tarpeeksi asti sillä muutimme yhteen vasta vuosi sitten. Sitä ennen asuimme eri paikkakunnilla koska minä opiskelin ja samoin ukkoni joten liikaa emme toisiamme ole nähnyt.
Tuntuu vain ukolle on nyt jääny päälle tuo -ei tulevaisuutta ajatella -vaihde. Kahdeksan vuoden jälkeenkään emme oli kihloissa eikä lapsista eikä mistään ole puhuttu. Hän puhuu vain omista menoistaan, omista rahoistaan, haaveilee itselleen uutta autoa, makselee pois omaa asuntoaan.
Surullista myöntää, mutta tunnen itseni enemmänkin siskoksi kuin arvostetuksi elämänkumppaniksi. Seksi on ihan ok, mutta siinäkin on helvetillinen oravanpyörä että minua painostetaan (tai sitten tunnen niin syyttä) kiihottumaan helvetin nopeasti, ettei mies ajattele etten halua häntä ja sitten sitä kautta menetä halujaan. Ja jos päästää pano-asteelle, täytyy yrittää laueta mahdollisimman nopeasti, että ei miehelle tule mieleen ettei seksi tunnu missään ja vika onkin hänen kalussaan.
Vaikka seksi olisi yltiömaallisen ihanaa, nämä pakko asiat pyörii mielessäni. Mies tietää itsekin niistä, me pystymme keskustelemaan, muttemme tiedä mitä asialle tehdä sillä syy ja seuraus pyörii sirkkelinä täydelleen. Jos en kiihotu heti, ei kiihotu miehenikään.
Plääääh.... tulipas taas tekstiä. Rasittava ongelma!!!!
Mä olen miehen perässä muuttanut uudelle, vieraalle paikkakunnalle ja todella yksinäistä on, vieläkin..vaikka täällä jo jokunen vuosi asuttu..ei ole vain sellasia hyviä kavereita löytynyt!
Mä olen 24 ja mies 27 ja mun mies on täys työnarkomaani,elikkä painaa tollasta 13-17 tunnin päivää joka päivä..
ei kyllä käy baareissa, mutta sitten kaikki vapaa-aika harrastetaan jätkien kanssa noita autojuttuja..aina pitäisi ties kenen autoa mennä korjailemaan...
ei siinä mitään että harrastuksia on mutta jos se vie kaiken ajan meiltä...sitten alkaa hiukan sapettamaan!!
nytkin tossa just muistelin että 4 kk sitten ollaan jotain yhdessä tehty...=(
aika masentavaa..
mutta tollainen toi mies on aina ollut..kai pitäs vaan oppia ja sopeutua siihen että sellanen se aina tulee olemaankin =) =)
Olisiko se helpompaa jonkun toisen kanssa? Vai onko vika omassa asenteessa kun ei tahdo sopeutua? Kun joku antaisikin vastauksen tuohon.... :(
Meillä meni aika samalla tavalla tuo homma. Nyt siitä on jo kolme vuotta kun tuo pyörä lähti pyörimään ja tilanne on kokoajan mennyt pahemmaksi. (Myös pettämistä, vaikka mieheni on NIIN kunnollinen, eikä kukaan uskoisi hänestä, ei edes omat kaverinsa). Vaikka mies ei enää ole yhtä paljon menossa, on välit niin tulehtuneet, että mietitään erilleen muuttoa.
Nyt mietinkin, että jos olisin heti silloin (saman tyyppisessä tilanteessa kuin sinä nyt), tehnyt asiat selväksi, olisiko asiat nyt toisin. Jos olisin silloin esittänyt vaatimuksen:"miten minäkin pystyn elämään tyydyttävää elämää tässä parisuhteessa", ja pakottanut mieheni valitsemaan joko sellaisen elämän mitä hän vietti, mutta ilman minua tai sitten minuakin tyydyttävän elämän. Nyt ajattelen että se olisi ollut järkevintä mitä olisin voinut tehdä. Mutta kun sitä syyllistyy tuohon mitä itsekin pohdit (olenko kohtuuton, onko vika minussa...). Tähän voisin vielä lisätä, että yritin kyllä puhua ja selvittää asioita, mutta en tullut kuulluksi. Päinvastoin, sain mieheni entistä hiljaisemmaksi. Eli kunnon keinot heti kehiin, niin et joudu niin pitkään kärsimään.
Kummallakin on omat tarpeensa ja parisuhteessa kummankin pitää ottaa toisensa huomioon. Luulen, että jos et nyt tee jotakin radikaalia, saat olla kynnysmattona niin pitkään, että teet jotain. (Miehesi tuskin vaivautuu. Hänellähän on kaikki: railakas elämä kavereiden kanssa ja oma nainen kotona odottamassa. Ikävä kyllä nainen muuttuu vähitellen hirviöksi, minkä vuoksi on ihan sallittua kokeilla muita naisia...). Olosi ei tule tuosta parantumaan. Vuodet odotellessa eivät ole mukavia ja sinä näivetyt. Voimia sinulle isojen päätöksien tekemiseen. (Äläkä usko joojotteluihin tai "asioista puhutaan sitten kun tuntuu siltä" -juttuihin. Asioita ei hoideta koskaan, jos jätät toivosi näiden varaan).
Ja vielä pitää lisätä, että kumpikaan ei haluaisi erota, mutta mies taitaa olla niin eksyksissä, ettei enään tiedä mitä haluaa. Jos suinkin voit niin säästä teitä kumpaakin ja tee ratkaisu nyt.