Meillä kävi niin että me aloimme seurustella jo pentuina, eli 16 - 18 vuotiaina. Mieheni oli nuorena ujo, ahkera ja muutenkin tunnollinen. Olimme kihloissa pitkään ja naimisiinkin vasta kuuden vuoden ja yhden lapsen jälkeen. Toinenkin ehti tulla kun aloin olla pettynyt liittooni. Mihinkään en kahdelta lapselta päässyt, eli olin vain kotona. Mieheni meni harrastuksiinsa (ei kapakoihin) kalalle, metsästämään, hiihtämään jne. Aloin kapinoida ja valittaa - ei mitään tehoa. Hän ei hoitanut lapsia. Lähdin sitten naapurin rouvan kanssa ulos, eli elokuviin ja tansseihinkin. Silloin kuulin ensimmäisen kerran että kun tulet sieltä tansseista niin haulikko on ovella. Tätä uhkailua jatkui ja myös että hän tappaa itsensä. Yritin erota jo 1984 mutta kun oli kaksi pientä lasta ja olin työtön - siinä oli oltava. Mieheni halusi omakotitalon ja panin hanttiin, että kun menee huonosti - ei auttanut vaan talo tehtiin. Hermot hänellä meni ja uhkasi ajaa rekan alle tai sillalta alas. Heitteli minua myös esineillä. Kävin hakemassa apua yksin ja olin ihan maassa. Töihin en pystynyt lähtemään jos niitä olisi siellä pohjoisessa ollut. Lopulta tuli hänen puoleltaan mykkäkoulut, tavaroiden särkeminen, auton ikkunoiden särkeminen kun ajoin, kasvoihin sylkemistä, läimimistä, tönimistä ja jopa kuristamista jolloin poikani 10 v tuli väliin. Tätä jatkui ja jatkui aina silloin tällöin. Muuten 1994 pois mutta minut haettiin itkien takaisin. Kuukausi meni ja homma alkoi taas. Mitään ei muuttunut eikä hän lähtenyt avioliittoneuvojalle vaikka niin lupasi. Kaikenlaista sattui ja 1998 sitten tuli pakkomuutto Helsinkiin, josta sain minäkin töitä. Alku meni hyvin - ehkä vuosi ja taas se alkoi. Hän tuli ja meni kuten mieli ja jätti jopa minut ihan outoon paikkaan kun olimme pyöräilemässä. En osannut kotio kuin takaisin päin ajaen. Kukkia tuli kolmen päivän päästä mutta ei anteeksipyyntöä - ei koskaan! Potkittiin, tuupittiin seinää vasten:" Miltä tuntuu akka kuolla?" ja ihan selvin päin ja suuttui kun pyysin lenkille tai tanssimaan. Lopulta tuli se viimeinen päivä vuonna 2004 kun uhkasi tappaa minut jos hiljennän telkkaria keskustellakseni siitä miksi hän taas suuttui. Päätin silloin että nyt riittää. Tätä on kestänyt jo 20 vuotta!!!! Sain yksityiseltä asunnon, kävimme hänen tahdostaan neuvojalla mutta ei mitään apua. Myönsi tosin väkivaltaisuutensa. Meni heti naimisiin mutta uusi rouva sai tarpeekseen jo vajaan kahden vuoden tuntemisen jälkeen!!! Taas on uusi nainen kierroksessa! Apua pyysin poliisilta mutta ei sieltä mitään apua saanut. Kysyivät onko turvapaikkaa ja kun sanoin ettei. "Mitä luulet miehesi tekevän kun me poistumme?" Eh heh??? Tätä tapahtui ainakin viisi kertaa. Ei mitään neuvoa turvataloista!!!! Olin niin masentunut liitossani etten jaksanut lähteä välillä edes ulos. Kärsin paniikkihäiriöstä 10 vuotta mutta voitin sen ilman lääkkeitä. Oli vain pakko!!! Pitäisi olla joku joka ottaa kädestä ja vie hakemaan asuntoa ja toimeentulotukia ja eropapereita. Vanhempani tiesivät, pari ystävää ja mieheni veljen vaimo joka käski eroamaan jo aikaisemmin mutten jaksanut. Oli paljon velkaa, olin työtön ja pienet lapst. Lapset eivät muista mitään noista tapahtumista kuulemma. "Keskustelimme" kun lapset nukkuivat tai olivat jossakin muualla, mutta auton ajaminen ja uhkailu siellä koski myös lapsia. Oli se yhtä helvettiä enkä vieläkään ole täysin toipunut!!!!
Väkivaltaisesta suhteesta lähtenyt
Nimetön
3586
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
kokemuksia minullakin,erosin 25v avioliittovuoden jälkeen.
Kun lapset lähti kodista maailmalle,hän muuttu todella ilkeäksi minua kohtaa ja oli myös muita mukana,eli petti.
Nyt hän asuu jo uuden kanssa,mutta vaikka erosta vuosia,hengähdän vasta nyt,kun tiedän ettei tule minua häiritsemään.
Olen vapaa,mutta kyllä päivittäin tulee mieleen ne ajat ja sekin,miksi en eronnut aiemmin,mutta en voinut lappsien kanssa lähteä minnekkään,olin kuin vanki ja kukaan ei auttanut.
Pääsin lopulta eroon,mutta kaikki piti tehdä salaa,voi mikä prosessi,mutta kannatti,olisin masentunut ja olisinko edes enää elossa,olin niin väsynyt kaikkeen.
Hyvää jatkoa Sinulle ja älä syytä itseäsi,et ole syyllinen.
Olen antanut anteeksi itselleni ja ex:ni,mutta unohtaa en voi.
Toivo,ettei kukaan joudu sellaista kestämään,eli elämää väkivaltasen puolison kanssa,toivon sitä myös ex.n uudelle,jospa se ei jatku.
Hyvä Nimetön, hyvä että olet päässyt irti väkivaltaisesta suhteesta. Näitä tarinoita on aina kauheaa lukea varsinkin kun itsekin tietää, mitä se tuska ja kärsimys voi olla. Kauan olet kestänyt ja varmasti on ollut todella vaikeaa irroittautua. Varmasti kestää pitkän aikaa, että suhteesta toipuu vai toipuuko siitä koskaan ihan täysin?? Itse jouduin edellisessä suhteessa useamman kerran lähtemään yhteisestä kodistamme pois miehen väkivaltaisuuden takia. Onneksi sitten terapiassa (kävin terapiassa masennuksen vuoksi) kuulin turvakotiasumisen mahdollisuudesta. Viimeinen niitti minulle oli kun sain tappouhkauksen, sen jälkeen muutin turvakotiin enkä yhteiseen kotiin enää palannut. Turvakoti oli kaikin puolin hyvä kokemus, harmi että kaikilla ei ole ollut yhtä hyvä tuuri. Hyvä kuitenkin että lapsenne eivät muista noista ajoista mitään. Paljon jaksamista eteenpäin :)
Minun elämäntarinani täsmää hyvin pitkälle kanssasi: liian nuorina yhteen, avioliiton pitkä kesto, taloudellinen riippuvuus miehestä, miehen laskelmoitu ja täysin tunteeton väkivaltaisuus minua kohtaan.
Olen nyt irti minäkin, mutta se vei vuosia.
Jotenkin sitä väkivaltaista miestä kuitenkin säälii, ei hänellä ole hyvä olla. Mutta ymmärtää, että se sääli vain pahentaa hänen olotilaansa, antaa hänelle oikeuden käyttäytyä huonosti.
Olen itse mielessäni ajatellut, että jos kellä tahansa on tyttäriä, olisi ensiarvoisen tärkeää huolehtia, että naiset ovat AINA taloudellisesti riippumattomia miehistään, jotta heillä olisi selusta turvattuna. Toisesta ihmisestä ei voi koskaan tietää, kuka hän on oikeasti on.