Tahdon kertoa oman tarinani, en tiedä montako kiinnostaa, mutta keronpa kuitenkin, ehkä joku löytää jotakin pientä omastaankin.
Vanhempani erosivat kipeästi kun olin kuusivuotias. Avioliitto oli sisältänyt väkivaltaa josta me, minä ja veljeni emme tieenneet kuin vasta myöhemmin. Meille oli annettu kaikki, olimme aina etusijalla. Kunnes sitten kiakki romahti.
Riitaa siitä kumpi vanhemmista "saa lapset" ei ollut. Isäni tiesi ettei siihen pystyisi.
Kävimme säännöllisesti tapaamassa isäämme. Olin se pieni tyttö jolla oli aina ikävä äitiä, ehkä jollain lailla pelkäsin isääni, silla aistin hänen räiskyvän luonteensa. Olin isän Pikkutyttö,nautin siitä, toisinaan. Isoveljeni sai kuulla kunniansa, joskus minunkin virheistäni.
Kun sitten koitti päivä, jolloin isä ei ollutkaan hyvällä tuulella, oli piru irti. Muistan monet kerrat kuinka pelkäsin kuollakseni, mutta samalla olin suunnattoman surullinen. "Isä, minä tarvitsen sinua, älä suutu."
Seuraavat muutamat kuukaudet kuluivat eikä kumpikaan osapuoli ottanut yhteyttä. Äitini sai kestää kun purin tuskaani, tavoilla tai toisilla. Pieni tyttö kaipasi isäänsä ja syytti liian paljosta itseään.
Aika kului ja pian isä otti yhteyttä ja kysyi, miksi emme olleet käyneet. Kuin tietämättä mitä silloin viimeksi oli tapahtunut.
Näin jatkui monta vuotta..
Oli hyviä ja huonoja aikoja. Kaikki tämä söi minua sisältäpäin. Ylistin isääni. Ja valehtelematta voin sanoa, etten koskaan sanonut pahaa sanaa hänestä kenellekkään. Hän oli minulle se "täydellinen isä". Mietin aina itseäni sinä henkilönä joka oli mokannut, minä sitten kai ansaitsin kaiken.
Vuosia myöhemmin..
Taas pienen tauon jälkeen tapasin isäni.
Myös hänen uuden ystävättärensä jonka huomasin olevan raskaana. En tiennyt olinko iloinen vai surullinen. Tietysti ulospäin näytin kuinka hienolta kaikki tuntui.. sisällä itkin..
Tuntui kuin isä perustaisi uutta elämää. Miten minulle nyt kävisi. "Isä, minä tarvitsen sinua vielä.."
No, isoveljeni riitaantui tälläkerta lopullisesti isän kanssa. En edes itsekkään loppujen lopuksi tiedä, mikä johti näin suureen ratkaisuun. Isän uusi ystävätär, silloinen kihlattu, tuntui nauttivan tilanteesta. Hän ei koskaan pitänyt veljestäni. Kuten ei minustakaan. Havaitsin sen jo alkuaan, mutta päätin yrittää, siinä toivossa että olen väärässä.
Minulle oli suunnattoman tärkeää, että isä oli onnellinen.
Syntyi pieni tyttö. Suunnattoman suloinen, ehkä olin kateellinen hänelle, mutta toivoin koko sydämestäni, ettei hän kokisi samaa kuin minä, että isä rakastaisi häntä läpi elämän.
Isäni ja kihlattunsa avioituivat. Maistrattihäiden jälkeen juhlatilaisuudessa sain kuulla että taas ollaan pieniin päin. Tunsin kuinka pieni maailmani romahti taas piirun alemmas. Mutta olin onnellinen heidän puolestaan.
Syntyi toinen tyttö. Kuten vuotta vanhempi sisarensakkin, suloinen oli myös hän.
NÄistä kahdesta pienestä ihmisestä tuli elämäni tärkeimpiä. Olin kai kateellinen heille, mutta toivoin, että he saisivat senkin mitä minä en saanut. Katsoin kuinka isä leikki tyttöjen kanssa, joskus hymyillessäni kauempaa, kyynel vierähti poskelle, "olisimpa vielä se pieni tyttö".
Olin oikeassa Isäni uudesta vaimosta. Emme alkuunkaan tulleet toimeen. Kuulin syytöksiä jotka isänikin tiesi vääriksi, mutta hän ei niitä korjannut. Minua syytettiin isäni mielenterveysongelmista. "Sinä ne aiheutat tekosillasi" Minä, joka vain koitin selvitä eteenpäin, suunnattomassa itsesyytöksissä.
Vartuin enemmän ja sain vihdoin suutani auka. Pystyin kertomaan oman kantani.
Olimme ennen keskustelelet sentään jostain isäni kanssa, mutta kun nyt sanoin asioita ääneen, jotka hänkin todeksi myönsi, keskustelutuokiot loppui siihen.
Koitti päivä jolloin isäni vaimo kahvipöydässä alkoi, taas kerran, morkata veljeäni. Mittani oli täysi.
Lähdin, enkä ole sen jälkeen palannut.
Puhuimme isäni kanssa, muttei hän myönnä nähneensä missään minkäänlaista onglmaa. Vaikka myönsikin ettei hänen vaimonsa koskaan ollut minusta pitänyt, olisi minun pitänyt kestää.
Nyt, tänäpäivänä, olen 19vuotias, itkenyt itseni liian monta kertaa uneen, käynyt ammattiauttajalle joka määräsi avukseni masennuslääkkeitä.
En voi sanoa että mitenkään ylistäisin isääni enää. Hän sulki minut elämästään. Hän ei enää edes tervehdi minua.
Minulla on nyt myös pieni veli, jota en ole nähnyt.
Ikävöin useasti pieniä sisariani, mutta toivon heille vain kaikkea hyvää. Rakastan heitä suunnattomasti, ja tiedän olleeni myös heille tärkeä.
Mutta sattui kun minua ei saanut sanoa heille edes siskoksi.
Mutta minä selviän. Ja kiitän äitiäni kaikesta mitä hän on eteeni tehnyt. Paljon.
Usin toivon että kaikki olisi mennyt toisin..
Vanhempani erosivat kipeästi kun olin kuusivuotias. Avioliitto oli sisältänyt väkivaltaa josta me, minä ja veljeni emme tieenneet kuin vasta myöhemmin. Meille oli annettu kaikki, olimme aina etusijalla. Kunnes sitten kiakki romahti.
Riitaa siitä kumpi vanhemmista "saa lapset" ei ollut. Isäni tiesi ettei siihen pystyisi.
Kävimme säännöllisesti tapaamassa isäämme. Olin se pieni tyttö jolla oli aina ikävä äitiä, ehkä jollain lailla pelkäsin isääni, silla aistin hänen räiskyvän luonteensa. Olin isän Pikkutyttö,nautin siitä, toisinaan. Isoveljeni sai kuulla kunniansa, joskus minunkin virheistäni.
Kun sitten koitti päivä, jolloin isä ei ollutkaan hyvällä tuulella, oli piru irti. Muistan monet kerrat kuinka pelkäsin kuollakseni, mutta samalla olin suunnattoman surullinen. "Isä, minä tarvitsen sinua, älä suutu."
Seuraavat muutamat kuukaudet kuluivat eikä kumpikaan osapuoli ottanut yhteyttä. Äitini sai kestää kun purin tuskaani, tavoilla tai toisilla. Pieni tyttö kaipasi isäänsä ja syytti liian paljosta itseään.
Aika kului ja pian isä otti yhteyttä ja kysyi, miksi emme olleet käyneet. Kuin tietämättä mitä silloin viimeksi oli tapahtunut.
Näin jatkui monta vuotta..
Oli hyviä ja huonoja aikoja. Kaikki tämä söi minua sisältäpäin. Ylistin isääni. Ja valehtelematta voin sanoa, etten koskaan sanonut pahaa sanaa hänestä kenellekkään. Hän oli minulle se "täydellinen isä". Mietin aina itseäni sinä henkilönä joka oli mokannut, minä sitten kai ansaitsin kaiken.
Vuosia myöhemmin..
Taas pienen tauon jälkeen tapasin isäni.
Myös hänen uuden ystävättärensä jonka huomasin olevan raskaana. En tiennyt olinko iloinen vai surullinen. Tietysti ulospäin näytin kuinka hienolta kaikki tuntui.. sisällä itkin..
Tuntui kuin isä perustaisi uutta elämää. Miten minulle nyt kävisi. "Isä, minä tarvitsen sinua vielä.."
No, isoveljeni riitaantui tälläkerta lopullisesti isän kanssa. En edes itsekkään loppujen lopuksi tiedä, mikä johti näin suureen ratkaisuun. Isän uusi ystävätär, silloinen kihlattu, tuntui nauttivan tilanteesta. Hän ei koskaan pitänyt veljestäni. Kuten ei minustakaan. Havaitsin sen jo alkuaan, mutta päätin yrittää, siinä toivossa että olen väärässä.
Minulle oli suunnattoman tärkeää, että isä oli onnellinen.
Syntyi pieni tyttö. Suunnattoman suloinen, ehkä olin kateellinen hänelle, mutta toivoin koko sydämestäni, ettei hän kokisi samaa kuin minä, että isä rakastaisi häntä läpi elämän.
Isäni ja kihlattunsa avioituivat. Maistrattihäiden jälkeen juhlatilaisuudessa sain kuulla että taas ollaan pieniin päin. Tunsin kuinka pieni maailmani romahti taas piirun alemmas. Mutta olin onnellinen heidän puolestaan.
Syntyi toinen tyttö. Kuten vuotta vanhempi sisarensakkin, suloinen oli myös hän.
NÄistä kahdesta pienestä ihmisestä tuli elämäni tärkeimpiä. Olin kai kateellinen heille, mutta toivoin, että he saisivat senkin mitä minä en saanut. Katsoin kuinka isä leikki tyttöjen kanssa, joskus hymyillessäni kauempaa, kyynel vierähti poskelle, "olisimpa vielä se pieni tyttö".
Olin oikeassa Isäni uudesta vaimosta. Emme alkuunkaan tulleet toimeen. Kuulin syytöksiä jotka isänikin tiesi vääriksi, mutta hän ei niitä korjannut. Minua syytettiin isäni mielenterveysongelmista. "Sinä ne aiheutat tekosillasi" Minä, joka vain koitin selvitä eteenpäin, suunnattomassa itsesyytöksissä.
Vartuin enemmän ja sain vihdoin suutani auka. Pystyin kertomaan oman kantani.
Olimme ennen keskustelelet sentään jostain isäni kanssa, mutta kun nyt sanoin asioita ääneen, jotka hänkin todeksi myönsi, keskustelutuokiot loppui siihen.
Koitti päivä jolloin isäni vaimo kahvipöydässä alkoi, taas kerran, morkata veljeäni. Mittani oli täysi.
Lähdin, enkä ole sen jälkeen palannut.
Puhuimme isäni kanssa, muttei hän myönnä nähneensä missään minkäänlaista onglmaa. Vaikka myönsikin ettei hänen vaimonsa koskaan ollut minusta pitänyt, olisi minun pitänyt kestää.
Nyt, tänäpäivänä, olen 19vuotias, itkenyt itseni liian monta kertaa uneen, käynyt ammattiauttajalle joka määräsi avukseni masennuslääkkeitä.
En voi sanoa että mitenkään ylistäisin isääni enää. Hän sulki minut elämästään. Hän ei enää edes tervehdi minua.
Minulla on nyt myös pieni veli, jota en ole nähnyt.
Ikävöin useasti pieniä sisariani, mutta toivon heille vain kaikkea hyvää. Rakastan heitä suunnattomasti, ja tiedän olleeni myös heille tärkeä.
Mutta sattui kun minua ei saanut sanoa heille edes siskoksi.
Mutta minä selviän. Ja kiitän äitiäni kaikesta mitä hän on eteeni tehnyt. Paljon.
Usin toivon että kaikki olisi mennyt toisin..
Vastaukset 5
Vanhimmat
Sitä mä en ymmärrä miks vanhemmat käyttävät lapsiaan aseita. Eivätkö he tiedä, että lasten vetäminen mukaan riitoihin vain pahentaa asioita. Se opettaa lapsetkin muodostamaan blokkeja- tyyliin liittoutuu jotain perheenjäsentä vastaan.
Eihän kukaan voi kieltää sua olemasta sisko sun siskoille veljille. Ja kunhan he kasvavat isommiksi, niin varmaan kiinnostusta löytyy ottamaan yhteyttä ilman isän valvontaa.
On epäreilua, että isä liittoutuu omaa tytärtään vastaan. En osaa edes kuvitella minkälainen ihminen niin tekee...
Sä kuitenkin olet vahva ihminen kun olet selvinnyt noin vaikeista koettelemuksista.
May the sun shine bright upon you!
Tasta viestista puuttuvat skandit...
Joo, outoa. Vanhempien tulisi olla rakastavia vanhempia eika mitaan tunnekylmia hirvioita. Tiedan tun hylatyksi tulemisen tunteen. Eikohan se tunne jokainen avioerolapsi.
...on melko samankaltainen tarina... minulla ei ole kuin yksi sisar, mut samoin isä minut korvasi uudella perheellään =(
Minulla hieman vastaavanlainen tilanne mutta Äitin on kääntynyt minua vastaan ja vienyt siskoni mukanaan. Äitini on vieläkin katkera ja kateelinen kaikesta mitä teen ja yrittää kaikin mahdollisin tavoin puuttua elämääni. Nyt kun Isäni on kuollut hän humalassa haukkui Isäni ja syytti häntä vaikka minkälaisilla nimillä ja teoilla joita Isäni ei voi enää mitenkään selvittää eikä puolustautua .
Äitini jopa puuttui viimeiseen avoliittooni ja syytti silloista kumppaniani vaikka mistä ...
Olen nyt vasta alkanut ymmärtämään mitä kaikkea äitini minulle on vuosien varrella tehnyt ja kuinka hurja hänen käytöksensä itseasiassa on.Säälin äitiäni ja toivonkin että hän jonain kauniina päivänä heräisi huomaamaan mitä kaikkea hän on elämässäni saanut aikaan ,ei koskaan mitään hyvää aina vaan PAHAA... Tiedän että sääli on sairautta mutta...
..."korvasi minut uudella perheellaan"...juuri niin kavi minullekin. Ja ennen olin se "isin tytto"...niin ne ajat naemma muuttuu, mutta mina tulen olemaan koko loppuelamani KATKERA ja VIHAINEN, mita tulee tahan asiaan, ja se tulee taatusti vaikuttamaan tulevaan perhe-elamaani, ja ilmeisesti on jo vaikuttanut, koska en yksinkertaisesti ole perustanut perhetta.
Mikahan meidat "murskatut" pelastaisi??